Maailman paskin työ on vihdoin loppu. Sain koulutusta vastaavan paikan ja onnistuin löytämään itseltäni selkärangan ja lopettamaan työsuhteen avustettavaan.
Avustettava on varsinkin henkisesti niin huonossa kunnossa, eikä mielestäni todellakaan ole kykenevä asumaan itsenäisesti henk.koht avustajien turvin. Koulutukseltani olen lähihoitaja ja olin nyt siis opiskelujen ajan henk.koht avustajana.
Armotonta passuutusta päivästä toiseen, tee sitä, laita toi, nosta paperi, työnnä sinne..äläpä työnnäkkään ku vie takas keittiöön. En pysty kelaamaan ku käsiin sattuu (juupa juu, yksin ollessa kelaa vallan hienosti) parta tarvii ajaa.. eipä ajettakkaan ku et osaa kunnolla (pystyy siis ite ajamaan sen parran jos vain viitsisi) lähdetään ulos, tarkoittaa et työnsin sitä ukkoa pitkin kyliä manuaalilla vaikka sähkärikin olisi ollut.
Siivoo toi ja toi ja toi.. Työnkuvaan ei alunperin pitänyt kuulua ku yleisestä siisteydestä huolehtiminen (imurointi, pyykkäys tms..) Ukkeli pisti mut siivoo mitä ihmeellisimpiä paikkoja ja tekemään kaikkee mahdollista paskaa.
Miehen sisko tulee kylään ja passuuttaa mua samalla tavalla kun veljensä, ei vissiin menny perille etten ole mikään palvelija hänelle.
meitä oli 4 avustajaa tässä "ringissä" kaikkia haukuttiin vuoronperään ja kukaan ei osannut tehdä oikeastaan mitään oikein.
Piti vaihtaa jopa polkupyörään lukko ku ukko sitä vaati, en viittiny sanoo ettei tuu koskaan pyörällä mitään tekemään.
Omalla ajalla oli välillä pakko käydä herralle kaupassa ku ei päivällä ehtiny. Fysioterapiassa piti olla aina mukana, jos vaikka tarvitaan, eli hae vettä tai nostetaan mies plintille tms..
Onneks noita päivävuoroja ei joutunut kovin usein tekemään.
Usein ukko halusi oluelle, lopputulos oli melkein aina tuhannen kännnissä oleva piru, joka oli mahdoton saada kunnialla nostettua nukkuu.
lasit oli väärässä järjestyksessä kaapissa, ruokaillessa oli taistelua miltä lautaselta syödään.. kaikesta piti väitellä ja kun oli oikein paha päivä saattoi hän paskoa tahalleen sänkyyn/lattialle.
Mutta toisinaan tämä miekkonen oli niin herttainen ja avuton etten vaan pystynyt lähtemään, tästä myötätunnosta häntä kohtaan olin kaksi vuotta hänen avustajansa, enkä hakenut ns..parempaa työtä koulun ohelle. Merkkipäivät hän muisti, yleensä oli kukkia tms.. ostanut. Naistenpäivänä halusi viedä koko työporukan (kaikki naisia) syömään. Huolehti paljon meidän jaksamisesta, naureskeli hyvänä päivänä paljon ja oli oikein huumorintajuinen.
Mutta miten kaksi niin erilaista ääripäätä kulminoituu samaan ihmiseen?!?
tekeekö liikuntakyvyn menettäminen meistä kaikista kamalia..?
En enää ikinä mene kenellekkään avustajaksi, enkä ikinä suosittele kyseistä hommaa kenellekkään. Karmee työ jota on mahdoton (ainakin minulla) pitää erlllään omasta elämästä. Väkisin työasiat puskee vapaa-ajalle ja miettii onko kaikki töissä hyvin jne..
Avustettava on varsinkin henkisesti niin huonossa kunnossa, eikä mielestäni todellakaan ole kykenevä asumaan itsenäisesti henk.koht avustajien turvin. Koulutukseltani olen lähihoitaja ja olin nyt siis opiskelujen ajan henk.koht avustajana.
Armotonta passuutusta päivästä toiseen, tee sitä, laita toi, nosta paperi, työnnä sinne..äläpä työnnäkkään ku vie takas keittiöön. En pysty kelaamaan ku käsiin sattuu (juupa juu, yksin ollessa kelaa vallan hienosti) parta tarvii ajaa.. eipä ajettakkaan ku et osaa kunnolla (pystyy siis ite ajamaan sen parran jos vain viitsisi) lähdetään ulos, tarkoittaa et työnsin sitä ukkoa pitkin kyliä manuaalilla vaikka sähkärikin olisi ollut.
Siivoo toi ja toi ja toi.. Työnkuvaan ei alunperin pitänyt kuulua ku yleisestä siisteydestä huolehtiminen (imurointi, pyykkäys tms..) Ukkeli pisti mut siivoo mitä ihmeellisimpiä paikkoja ja tekemään kaikkee mahdollista paskaa.
Miehen sisko tulee kylään ja passuuttaa mua samalla tavalla kun veljensä, ei vissiin menny perille etten ole mikään palvelija hänelle.
meitä oli 4 avustajaa tässä "ringissä" kaikkia haukuttiin vuoronperään ja kukaan ei osannut tehdä oikeastaan mitään oikein.
Piti vaihtaa jopa polkupyörään lukko ku ukko sitä vaati, en viittiny sanoo ettei tuu koskaan pyörällä mitään tekemään.
Omalla ajalla oli välillä pakko käydä herralle kaupassa ku ei päivällä ehtiny. Fysioterapiassa piti olla aina mukana, jos vaikka tarvitaan, eli hae vettä tai nostetaan mies plintille tms..
Onneks noita päivävuoroja ei joutunut kovin usein tekemään.
Usein ukko halusi oluelle, lopputulos oli melkein aina tuhannen kännnissä oleva piru, joka oli mahdoton saada kunnialla nostettua nukkuu.
lasit oli väärässä järjestyksessä kaapissa, ruokaillessa oli taistelua miltä lautaselta syödään.. kaikesta piti väitellä ja kun oli oikein paha päivä saattoi hän paskoa tahalleen sänkyyn/lattialle.
Mutta toisinaan tämä miekkonen oli niin herttainen ja avuton etten vaan pystynyt lähtemään, tästä myötätunnosta häntä kohtaan olin kaksi vuotta hänen avustajansa, enkä hakenut ns..parempaa työtä koulun ohelle. Merkkipäivät hän muisti, yleensä oli kukkia tms.. ostanut. Naistenpäivänä halusi viedä koko työporukan (kaikki naisia) syömään. Huolehti paljon meidän jaksamisesta, naureskeli hyvänä päivänä paljon ja oli oikein huumorintajuinen.
Mutta miten kaksi niin erilaista ääripäätä kulminoituu samaan ihmiseen?!?
tekeekö liikuntakyvyn menettäminen meistä kaikista kamalia..?
En enää ikinä mene kenellekkään avustajaksi, enkä ikinä suosittele kyseistä hommaa kenellekkään. Karmee työ jota on mahdoton (ainakin minulla) pitää erlllään omasta elämästä. Väkisin työasiat puskee vapaa-ajalle ja miettii onko kaikki töissä hyvin jne..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Aluksi onnittelut, että olet päässyt tällaisesta työsuhteesta pois kahden vuoden jälkeen.
En tiedä, millainen uusi työpaikkasi on, mutta työssä, jossa ollaan ihmisten kanssa tekemisissä on hyvä muistaa, että työnantajasi oli vain yksi esimerkki homo sapiens-lajin edustajista. Vammaisuus tai sairaus ei tee kenestäkään sinällään kamalaa tai ihanaa ihmistä. Ei ainakaan minusta ole tehnyt.
Yritä opetella rajojen asettamista. Se, että olet ollut vapaa-ajallasi työssä ja et ole kyennyt lähtemään vaikeasta työsuhteesta, vaikka olisit halunnut, kuulostaa siltä, että rajojen asettaminen on sinulle haasteellista. Tätä taitoa tarvitaan kuitenkin kaikissa työtehtävissä, muuten vaarana on uupumus ja loppuun palaminen
Tuota... minäkin pidän henkkoht avustajan työtä todella raskaana ja arvostettavana, ja valitettavan usein saa lukea myös turhan häijyä tekstiä avustajista - tai sitten kohtuuttomia vaatimuslistoja työpaikkailmoituksissa tai keskustelupalstoilla.
Mutta siitä huolimatta olen sitä mieltä, että vaikka avustettava olisikin vähän hankala ja vaikka työ sapettaisikin, niin olisi ammatillisempaa olla vuodattamatta kaikkea kovin yksityiskohtaisesti. Se ei ole ammatieettistä eikä hienotunteista - ja ammatillisinahan avustajat kuitenkin haluavat esiintyä. Avustajan tulisi käyttäytyä siten, että häntä ja hänen ammattiaan kunnioitetaan. Valitettavasti tällainen purkautuminen ei herätä ammatillista kuntoutusta.
Toinen juttu on se, että joskus näissä vuodatuksissa saattaa lipsahtaa vähän liikaa. Ainakaan henkilö ei saisi olla tunnistettavissa.
Tällaisilla teksteillä avustajat sahaavat oman ammattikuntansa oksaa. Pitäisi keksi jokin muu tapa purkaa paineita.
Mitä tuollaisesta maksetaan per tunti? pitääkö olla jokin koulutus?
Tuntipalkka n. 10,26 € /h.
Onneksi kohta työ loppuu. EN jaksa enää päsmäröintiä, henkistä ahdistelua, uhkailua, palkan siirtämistä seuraavalla kuukaudelle, koska tunnit menivät yli sopimuksen. Joka työhön hakeutuu, täytyy olla todella kova luonne pitämään omia puoliaan. Vammaiset ovat todella itsekkäitä (ei kaikki) ja jos et pidä puoliasia, huijaavat varmasti sinua.