Hei!
Tarinani on pitkältä ajalta -99 vuodelta saakka, joten tiivistän tätä.
Olemme eronneet lasten isän kanssa v 1999. Erossa ei ollut sinänsä mitään ihmeellistä, menimme hyvin nuorina naimisiin ( minä19 ja mies 20).
Lapsia syntyi 2 . Nuorimmainen, jota nimitän Akiksi tässä, oli vauvana todella sairas, asuin hänen kanssaan lähes koko ajan Keskussairaaloissa.
Kun ero tuli, sovimme näin, että mies pitää vanhempaa, eli tässä nimitän häntä Joriksi, siihen asti, että Akin sairaudet saataisiin siihen pisteeseen, että aikaa jäisi minulla myös 3 ja puol vuotiaalle Jorille. Aki oli tuolloin reilun vuoden ikäinen.
Kun Akin sairaudet oli selvitetty ja lääkitykset aloitettu, aloin puhumaan exälle, että voisin ihan hyvin nyt jo ottaa veljekset saman katon alle, kuten oli puhe.
Se ei käynytkään enään. Miehellä oli jo uus naisystävä ja näin he yhdessä tuumin alkoivat riitelemään kanssani siitä, että Akinkin olisi parempi asua heillä.
Alkoi yli viiden vuoden taistelu. Käräjäoikeus, hovioikeus, Korkeinoikeus. Voitin kaikissa oikeusasteissa. Mutta ex mieheni alkoi tehdä minusta mitä ihmeellisimpiä valituksia sosiaalitoimeen. Ja taas alkoi tuo oikeuksien sarja joka siis kaikkinensa yhteensä oli toi viisi vuotta.
Tässä olisi vaikka mitä kirjotettavaa, mutta tiivistän reilusti.
Olin yksinhuoltaja Akille tuolloin ja työtön. Mies ei pitänyt tapaamisista kiinni, lähinnä niin , etten saanut Joria tavata. Olipa tapaus, jossa oli Jorin synttärit ja sen viikonlopun poikien olisi pitänyt papereidenkin mukaan olla luonani.
Olimme juuri kakkua syömässä, kun exä soittaa ovikelloa, että hänen vanhempansa ovat kaukaa sittenkin tulleet pojan juhlille, joten poika tänne!
Siihen jäi syömiset ja poika itkien autoon ja minä nuoremman kanssa kotiin itkemään. Tuo on nyt vaan yx esimerkki kaikista.
Vuodet noiden oikeushommien ja sossun tätien kanssa tekivät sen, että masennuin. Sitä exä käytti hyväksi tietenkin. Voitin viimesen Korkeimman käsittelyn, mutta tuomarin ja asianajajani yllätykseksi ANNOIN pojat isälleen, EN JAKSANUT ENÄÄN. Tajusin, ettei tämä show loppuisi koskaan.
Paperit tehtiin ja niissä exä lupaisi tukea "äidin ja lasten välistä suhdetta", piti antaa mahdollisuus soittaa, käydä yms.
Tapahtuneesta on jo yli 10 vuotta. Voisi kaksi kätisesti laskea, montako soittoa on tullut, lapsiani olen viimeksi nähnyt kolme vuotta sitten. Isä ei päästä, koska nuorempi on vielä alaikäinen (niin hän sai yksinhuoltajuuden kun jouduin sairaalaan masennuksen takia) . Pojat ovat kuitenkin jo 18 ja 16 vuotiaat, aikamiehiä.
Tuossa oli jo liikaakin historiaa. Tänä päivänä olen puheväleissä poikien kanssa. Mielestäni meillä on hyvät välit. Tämä, että juttuväleissä ollaan, johtuu siitä, ettei isänsä voi enään rajoittaa eikä kuunnell kaijuttimella mitä puhun poikien kanssa. Viimeisen vuoden aikana soittelemme useita kertoja kuussa, puhuen milloin mistäkin. Vanhemman kanssa on aina mennyt kivasti jutustelut, mutta nuorempi on alkanut haistattelemaan, jos ei ole varaa lähettää rahaa vaatteisiin. Kaiken ylimääräisen mitä minulla on ollut olen pojille antanut, mutta mun palkoilla ei mopoja ja kalliita vanteita autoihin ostella. Nuorimmaisen kohdalla tuntuu, että sitten olen hyvä mutsi kun satoja euroja löytyy, muuten en. Itse taidan omaa paskaa äityttäni tässä rahalla lieventää, vaikka tavallaan, oliko se minun syyni, että asiat menivät niinkuin menivät?
Oli melkoinen järkytys kun noin vuosi sitten vanhemman lapsen kautta tuli ilmi, etteivät ole saaneet mitään kirjeitä tai kortteja!! Itse merkkaan joka kortin itselle vihkooni, eli millainen kuva, teksti yms ja päivämäärän. Mitään eivät ole saaneet yli kymmeeneen vuoteen. Päädyimme siihen tulokseen, että se nainen joka vuosia exäni kanssa oli ja näissä oikeusprosesseissa, oli hävittänyt ne. Julmaa!
Mutta miten nyt eteenpäin lasten kanssa? Tiedän, että ovat pahassa iässä, mutten halua olla haistattelun kohde ja automaatti. Välimatkaa meillä on yli 400km.
Jotenkin sitä vuosia odotti ja ajatteli, jaksoi sen voimalla, että pian pojat ovat täysikäisiä ja sitten se lipevä ex ei enään haise. Tajuan, että herätä pitäs todellisuuteen, mutta kuinka sen pojilleni näytän niin, että he tietävät olevansa todella rakkaita ja tärkeitä, mutta en halua tulla heiltä noin kohdelluksi, vaan pitääkö ne haista v ja muu repertuaasi kuunnella kun "hylkäsin" lapseni. Itse en näe sitä hylkäämisenä vaan, että voimani uupuivat silloin ja exä on pitänyt kiinni sopimuksesta(an) "teen kaikkeni, että äidin ja lasten välinen suhde olisi hemmetin vaikea ja mieluummin katkeasi kokonaan)."
Kiitos kun jaksoit lukea, olisi äärimmäisen hieno saada neuvoja teiltä!
Tarinani on pitkältä ajalta -99 vuodelta saakka, joten tiivistän tätä.
Olemme eronneet lasten isän kanssa v 1999. Erossa ei ollut sinänsä mitään ihmeellistä, menimme hyvin nuorina naimisiin ( minä19 ja mies 20).
Lapsia syntyi 2 . Nuorimmainen, jota nimitän Akiksi tässä, oli vauvana todella sairas, asuin hänen kanssaan lähes koko ajan Keskussairaaloissa.
Kun ero tuli, sovimme näin, että mies pitää vanhempaa, eli tässä nimitän häntä Joriksi, siihen asti, että Akin sairaudet saataisiin siihen pisteeseen, että aikaa jäisi minulla myös 3 ja puol vuotiaalle Jorille. Aki oli tuolloin reilun vuoden ikäinen.
Kun Akin sairaudet oli selvitetty ja lääkitykset aloitettu, aloin puhumaan exälle, että voisin ihan hyvin nyt jo ottaa veljekset saman katon alle, kuten oli puhe.
Se ei käynytkään enään. Miehellä oli jo uus naisystävä ja näin he yhdessä tuumin alkoivat riitelemään kanssani siitä, että Akinkin olisi parempi asua heillä.
Alkoi yli viiden vuoden taistelu. Käräjäoikeus, hovioikeus, Korkeinoikeus. Voitin kaikissa oikeusasteissa. Mutta ex mieheni alkoi tehdä minusta mitä ihmeellisimpiä valituksia sosiaalitoimeen. Ja taas alkoi tuo oikeuksien sarja joka siis kaikkinensa yhteensä oli toi viisi vuotta.
Tässä olisi vaikka mitä kirjotettavaa, mutta tiivistän reilusti.
Olin yksinhuoltaja Akille tuolloin ja työtön. Mies ei pitänyt tapaamisista kiinni, lähinnä niin , etten saanut Joria tavata. Olipa tapaus, jossa oli Jorin synttärit ja sen viikonlopun poikien olisi pitänyt papereidenkin mukaan olla luonani.
Olimme juuri kakkua syömässä, kun exä soittaa ovikelloa, että hänen vanhempansa ovat kaukaa sittenkin tulleet pojan juhlille, joten poika tänne!
Siihen jäi syömiset ja poika itkien autoon ja minä nuoremman kanssa kotiin itkemään. Tuo on nyt vaan yx esimerkki kaikista.
Vuodet noiden oikeushommien ja sossun tätien kanssa tekivät sen, että masennuin. Sitä exä käytti hyväksi tietenkin. Voitin viimesen Korkeimman käsittelyn, mutta tuomarin ja asianajajani yllätykseksi ANNOIN pojat isälleen, EN JAKSANUT ENÄÄN. Tajusin, ettei tämä show loppuisi koskaan.
Paperit tehtiin ja niissä exä lupaisi tukea "äidin ja lasten välistä suhdetta", piti antaa mahdollisuus soittaa, käydä yms.
Tapahtuneesta on jo yli 10 vuotta. Voisi kaksi kätisesti laskea, montako soittoa on tullut, lapsiani olen viimeksi nähnyt kolme vuotta sitten. Isä ei päästä, koska nuorempi on vielä alaikäinen (niin hän sai yksinhuoltajuuden kun jouduin sairaalaan masennuksen takia) . Pojat ovat kuitenkin jo 18 ja 16 vuotiaat, aikamiehiä.
Tuossa oli jo liikaakin historiaa. Tänä päivänä olen puheväleissä poikien kanssa. Mielestäni meillä on hyvät välit. Tämä, että juttuväleissä ollaan, johtuu siitä, ettei isänsä voi enään rajoittaa eikä kuunnell kaijuttimella mitä puhun poikien kanssa. Viimeisen vuoden aikana soittelemme useita kertoja kuussa, puhuen milloin mistäkin. Vanhemman kanssa on aina mennyt kivasti jutustelut, mutta nuorempi on alkanut haistattelemaan, jos ei ole varaa lähettää rahaa vaatteisiin. Kaiken ylimääräisen mitä minulla on ollut olen pojille antanut, mutta mun palkoilla ei mopoja ja kalliita vanteita autoihin ostella. Nuorimmaisen kohdalla tuntuu, että sitten olen hyvä mutsi kun satoja euroja löytyy, muuten en. Itse taidan omaa paskaa äityttäni tässä rahalla lieventää, vaikka tavallaan, oliko se minun syyni, että asiat menivät niinkuin menivät?
Oli melkoinen järkytys kun noin vuosi sitten vanhemman lapsen kautta tuli ilmi, etteivät ole saaneet mitään kirjeitä tai kortteja!! Itse merkkaan joka kortin itselle vihkooni, eli millainen kuva, teksti yms ja päivämäärän. Mitään eivät ole saaneet yli kymmeeneen vuoteen. Päädyimme siihen tulokseen, että se nainen joka vuosia exäni kanssa oli ja näissä oikeusprosesseissa, oli hävittänyt ne. Julmaa!
Mutta miten nyt eteenpäin lasten kanssa? Tiedän, että ovat pahassa iässä, mutten halua olla haistattelun kohde ja automaatti. Välimatkaa meillä on yli 400km.
Jotenkin sitä vuosia odotti ja ajatteli, jaksoi sen voimalla, että pian pojat ovat täysikäisiä ja sitten se lipevä ex ei enään haise. Tajuan, että herätä pitäs todellisuuteen, mutta kuinka sen pojilleni näytän niin, että he tietävät olevansa todella rakkaita ja tärkeitä, mutta en halua tulla heiltä noin kohdelluksi, vaan pitääkö ne haista v ja muu repertuaasi kuunnella kun "hylkäsin" lapseni. Itse en näe sitä hylkäämisenä vaan, että voimani uupuivat silloin ja exä on pitänyt kiinni sopimuksesta(an) "teen kaikkeni, että äidin ja lasten välinen suhde olisi hemmetin vaikea ja mieluummin katkeasi kokonaan)."
Kiitos kun jaksoit lukea, olisi äärimmäisen hieno saada neuvoja teiltä!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Oletko varma, etteivät rahasikin ole mennyt exälle ja tämän vaimolle? :O
Millainen suhde pojilla on isäänsä ja äitipuoleensa?
En sinuna lähettelisi enää rahaa vaan sanoisin, että tulkaa tänne. Sitten kun he tulevat (eikö vanhempi edes uskalla lähteä lupaa kysymättä?), niin eikö ole hyvä, että sinulla on heille jotain tarjottavaa?
Nuorempi poika on siinä iässä, että vaikka asuisi luonasi, niin saattaisi olla yhtä ilkeä. Kokee kuitenkin turvalliseksi ilmaista sinulle aggressiivisuuttaan. Parempi niin kuin masentua? Eikö masennus ole tukahdutettua vihaa?
Tilanteesi on vähän sama kuin huostaanotettujen lasten vanhemmilla. Jotkut huostaanotetut lapset päätyvät aikuisina vanhempiensa läheisyyteen ja koettavat tällä tavalla tavoittaa menneitä vuosia.
Kiitos viestistäsi!
Olen samaa mieltä, että jotakin hyvääkin tässä minun ja poikien välisessä suhteessa on, että "uskaltavat" näyttää murkkuikänsä. Se vaan sattuu, niinkuin varmaan monen muun ns. normiperheen elämää viettävän vanhemman.
Vanhempi orjailee isäänsä täysin. Hänhän oli vasta noin kolmivuotias, kun isänsä kanssa alkoivat asumaan kahden. Minulla ne joka toinen vkonloppu, jolloin veljekset yhdessä. Karseaa aikaa, kun erottamisen aika tuli sunnuntai iltana!!
Se ihminen joka on sitä mieltä, että sisarukset/veljekset erotetaan lopullisesti ja on mielestään oikeassa, seuraukset voivat olla lastenkin kannalta hirveät! Vanhempi alkoi kastelemaan alle ja nuorin puhu nyrkeillä päiväkodissa. Sosku pauhas päälle ja käräjät soi.
En aijo enään rahaa laittaa. Vanhemman ajokortiin osallistuin jo ritttämiin ja nuorempi mopoajokillaan ajaa pitkin mäntyjä, osa-maksaja minä, mutta kukaan ei isän vastuuta tässä huuda. Äiti on aina äiti---ihan sama näkikö eilen vai vuosia sitten.
Ottakaa kantaa, tuskin meitä paskoja äitejä vaan yksi Suomessa on.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sallamaari_Muhonen
Eikös hän jättänyt lapset näiden isälle ja häipyi.
Isä on valmis jakamaan taloudellista vastuuta sinulle, mutta muutoin ei näytä pitävän sinua minään. Olet kuin kuninkaallisen perheen synnyttäjä. Synnytä ja häivy.
Nyt alat elämään niin, että sinulla on jättää lapsillesi muutakin perintöä kuin ikuinen itsesyytös. Sinulla on työpaikka; hyvä. Mitä muuta sinulla on?
Se, että lähetät lapsille rahaa vaatimatta mitään vastineeksi asettaa sinut hyväksikäytetyn asemaan. Enkä tarkoita perinnöllä rahaa, mutta sinun asemaasi ei auta rahattomuuskaan, kun lopulta tulevaisuudessa näet heitä. Voi olla, että omien lastensa myötä suhtautuminen sinuun paranee. Voi olla, että muuttavat lähemmäksi sinua - pidä mielessäsi aina se mahdollisuus.
Ole positiivinen ja saa lapsesi haluamaan luoksesi. Tai siis ala elää nykyhetkessä.
Ikävää, että aikuinen lapsi pelkää(?) isäänsä.