En ole sellainen äiti, kuin halusin ja haluaisin olla.
Hermostun, jos lapsi syö vain vähän ruokaa. Olkoonkin, että tiedän olevan olemassa sellaisia kausia, että ruoka ei maistu. Menen pois tolaltani, vaikka yritän tsempata itseäni. Sama asia on nukkumaanmenon kanssa. Lapsi on kiltti, mutta joskus jos huutaa eikä halua mennä nukkumaan, ärsyynnyn todella paljon. Koen, että hän haluaa viedä minulta sen oman ilta-ajankin.
En koskaan leiki/laula/touhua/tee mitään lapseni kanssa tarpeeksi. Tunnen aina tekeväni vain mitättömän vähän. Oikeasti touhuamme paljon ja kylästelemme ja käymme kaupassa ja kirjastossa ja ulkona joka päivä vähintään kerran...
Imurointi ja ruuan laitto tuntuu lapsen laiminlyömiseltä ja valtavan helpottavalta nautinnolta (vihaan siivoamista, mutta saan hetken tehdä jotain ihan muuta). Minusta tuntuu, että lapseni vain koko ajan vaatii minulta jotain.
Olen vastikään oivaltanut, mikä valtava onni ja rakkaus on saada lapsi ja kasvattaa hänet ja seurata hänen persoonansa kehittymistä ja... ei sanat edes riitä kertomaan. Silti tuntuu, että tukehdun.
Ikäni olen ollut lyhytpinnainen ja nopeasti hermostuva, mutta nyt ne piirteet vasta ovatkin pahentuneet.
Syön herkkuja, koska koen, etten saa mistään muusta niin paljon mielihyvää. Harrastuksia ei juuri ole ollut, enkä edes halua lähteä niihin silloin, kun mahdollisuus olisi.
Tupakkaa poltan, koska saan ja voin tehdä sitä. Typerää, tiedän, mutta teen sen siksi, että se tuntuu olevan ainoa asia, mistä saan itse määrätä ja saan sen pienen pienen hetken itselleni.
Lapsenhoidossa auttavia on pari, mutta ovat juuri nyt niin kiireisiä omien ongelmiensa kanssa, etten voi heitä kysyä. Läheisiä on paljon, mutta en koe, että heidän tapaaminen auttaa. Joka viikko kuitenkin kyläillään jossain.
En usko, että minulla on ihan kaikki paikoillaan pään sisällä. Ja tämä jatkuva asioiden pyörittely ja miettiminen ei todellakaan helpota tilannetta. Ois kiva jos jollakin olisi jotain sanottavaa tilanteeseeni, olen itse tämän kanssa niin jumissa, etten varmasti näe metsää puilta. Ahdistus ja puhaltelu ja kiristävä tunne päässä ois kiva saada pois.
Hermostun, jos lapsi syö vain vähän ruokaa. Olkoonkin, että tiedän olevan olemassa sellaisia kausia, että ruoka ei maistu. Menen pois tolaltani, vaikka yritän tsempata itseäni. Sama asia on nukkumaanmenon kanssa. Lapsi on kiltti, mutta joskus jos huutaa eikä halua mennä nukkumaan, ärsyynnyn todella paljon. Koen, että hän haluaa viedä minulta sen oman ilta-ajankin.
En koskaan leiki/laula/touhua/tee mitään lapseni kanssa tarpeeksi. Tunnen aina tekeväni vain mitättömän vähän. Oikeasti touhuamme paljon ja kylästelemme ja käymme kaupassa ja kirjastossa ja ulkona joka päivä vähintään kerran...
Imurointi ja ruuan laitto tuntuu lapsen laiminlyömiseltä ja valtavan helpottavalta nautinnolta (vihaan siivoamista, mutta saan hetken tehdä jotain ihan muuta). Minusta tuntuu, että lapseni vain koko ajan vaatii minulta jotain.
Olen vastikään oivaltanut, mikä valtava onni ja rakkaus on saada lapsi ja kasvattaa hänet ja seurata hänen persoonansa kehittymistä ja... ei sanat edes riitä kertomaan. Silti tuntuu, että tukehdun.
Ikäni olen ollut lyhytpinnainen ja nopeasti hermostuva, mutta nyt ne piirteet vasta ovatkin pahentuneet.
Syön herkkuja, koska koen, etten saa mistään muusta niin paljon mielihyvää. Harrastuksia ei juuri ole ollut, enkä edes halua lähteä niihin silloin, kun mahdollisuus olisi.
Tupakkaa poltan, koska saan ja voin tehdä sitä. Typerää, tiedän, mutta teen sen siksi, että se tuntuu olevan ainoa asia, mistä saan itse määrätä ja saan sen pienen pienen hetken itselleni.
Lapsenhoidossa auttavia on pari, mutta ovat juuri nyt niin kiireisiä omien ongelmiensa kanssa, etten voi heitä kysyä. Läheisiä on paljon, mutta en koe, että heidän tapaaminen auttaa. Joka viikko kuitenkin kyläillään jossain.
En usko, että minulla on ihan kaikki paikoillaan pään sisällä. Ja tämä jatkuva asioiden pyörittely ja miettiminen ei todellakaan helpota tilannetta. Ois kiva jos jollakin olisi jotain sanottavaa tilanteeseeni, olen itse tämän kanssa niin jumissa, etten varmasti näe metsää puilta. Ahdistus ja puhaltelu ja kiristävä tunne päässä ois kiva saada pois.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itselläni ei nyt valitettavasti ole mitään neuvoja antaa, mutta vähän samankaltaisia tuntemuksia on minulla myös. Tunnen jatkuvasti etten ole hyvä äiti vaikka parhaani yritän. Olen myös todella järjestelmällinen ja yritän kynsin hampain pitää rytmeistä kiinni mikä ei tietenkään pienen lapsen kanssa onnistu.
Hermostun myös herkästi jos lapsi temppuilee syömisen/pukemiseen kanssa, en näytä ulospäin,mutta sisälläni kiehuu.
Paljon leikin lapseni kanssa,laulan,peuhaan,luen kirjoja jne,mutta tuntuu ja pelottaa etten osaa opettaa hänelle tarvittavia asioita(aktivoida oikein).
Olin raskausaikana ilman tupakkaa ja vähän sen jälkeenkin kun ajattelin etten polta enää, mutta pian ahdistus vei voiton ja nyt tupakkaa menee niin kun ennenkin,saan pienen hetken itselleni .
Suurimmaksi osaksi tunnenkin olevani ihan hyvä äiti,mutta välillä tulee näitä tuntemuksia...
Hyvää kevättä sinulle
Sanoisin lohdutukseksi, että moni äiti kokee vastaavankaltaista riittämättömyyttä. Ajassmme vain tahtoo olla vallalla sellaista onnistumiskulttuuria, joka haluaa tukahduttaa vastaavanlaiset rehelliset vuodatukset.
Ainoa mitä osaan sanoa tilanteeseesi on, että ole myös armollinen itsellesi. Kukaan ei kykene eikä edes jaksa olla täydellinen. Lapsi tulee kasvamaan yhtä epätäydelliseen maailmaan, joten ei varmaan ole aivan pahasta, jos kotioloissakin oppii ymmärtämään, ettei asiat aina onnistu samoin kuin naisten lehdissä kirjoitellaan. Hyvä on myös itsesi havaita se, että huolesi nousee rakkaudesta. Se on kuitenkin tärkeintä, vaikka saattaa tuntuakin kaukaa haetulta. Omasta kokemuksestani kirjoitan.
Oi kiitoksia kirjoituksista, helpottaa paljon.
Olen niin orjallisesti noudattanut tietämiäni ruokailu- ja nukkumisaika /-tapa ohjeita, että en ole antanut tilaa joustolle. Pelkäsin niin olevani huono äiti, että yritin tehdä kaiken niinkuin kirjoissa opetetaan. Nyt vasta ymmärrän, että lapsen kanssa elämisessä tulee eteen poikkeuksia ja muutoksia.
Hyvää kevättä myös teille ja muillekin äideille, jotka jakavat tuntemukset :)
Monella varmaan samanlaiset ajatukset kuin sulla mutta useimmat pystyy pitään toimintansa sellaisena ettei loukkaa lastaan. Olet selvästi loppuunpalanut kotiäityteen.
Sen minä olen tämän neljän äitivuoden aikana oppinut, että ihan varmasti saa itsensä sekopäiseksi, jos yrittää noudattaa kaiken maailman kotkotuksia, mitä kirjoissa kerrotaan :D Ja, että aina on joku, jonka mielestä minä teen asiat väärin. Pitää vain oppia hyväksymään itsensä ja oma tapansa kasvattaa. Minäkin räjähtelen turhan usein, mutta toisaalta, ehkä lasten on hyvä oppia, että kotona saa myös räjähtää ja sitten sopia. Enkä jaksa enää kantaa huolta lasten syömisistä, kun ne joko syö tai ei syö. Ja oma äitini muistelee usein sitä, ettei hän ikinä leikkinyt meidän lasten kanssa vaan mieluummin siivoili tai ompeli. Minä taas mieluummin touhuan lasten kanssa ja valitettavasti se kyllä näkyy kotona.
Mutta tuosta viestistäsi tuli vain semmoinen rivien välistä mieleen, että ehkä sinun kannattaa kokeilla sitä omaa harrastusta tai säännöllistä karkaamista kotoa jonkin kivan pariin! Ei saa hukuttautua liiaksi siihen äitiyteen, sinä olet yhä myös sinä ja tarvitset omaakin elämääsi. Hemmottele itseäsi ja tee välillä jotain kivaa! Se saa paremmalle tuulelle ja yhtäkkiä huomaa, että ei enää olekaan niin stressaantunut turhista nukkumaanmenoista tai muusta :D