http://www.hs.fi/tiede/Kriisiapu voi joskus pitkittää pahaa oloa/a1366361963371
Mikäs minun silmääni tuolta takertui? No tietenkin tämä ihastuttava kohta:
"Nyt kunnioitetaan enemmän ihmisten yksilöllisiä selviytymiskeinoja"
Itse rupean tässä valmistautumaan ajan ottoon (varmaankin vuosissa) siinä asiassa, että minkälaisella aikataulutuksella tämä käsitys laskeutuu tavallisten kaduntallaajien hyväksymäksi totuudeksi ja hyvin lainatuksi asiantuntijalausunnoksi ;)
Mikäs minun silmääni tuolta takertui? No tietenkin tämä ihastuttava kohta:
"Nyt kunnioitetaan enemmän ihmisten yksilöllisiä selviytymiskeinoja"
Itse rupean tässä valmistautumaan ajan ottoon (varmaankin vuosissa) siinä asiassa, että minkälaisella aikataulutuksella tämä käsitys laskeutuu tavallisten kaduntallaajien hyväksymäksi totuudeksi ja hyvin lainatuksi asiantuntijalausunnoksi ;)
Vastaukset 12
Vanhimmat
Jotenkin luulen että tuo on yksilökeskeistä traumasta toipuminen. Toiset tarvitsee kriisi-, terapia-apua, jotkut eivät.
Irti päästäminen on tuskallista, se on luopumista. Sekin on yksilölliostä kuka laskee varhemmin, kuka myöhemmin.
Sellainen tunne on kyllä jäänyt, että pitkittyneillä on enempi tunne-elämässään katkeruutta, vihaa, negatiivisia ja elämän iloa syöviä tunteita mukana kannettavanaan. Eivätkä he koksaan opikaan nauttimaan elämästä - eivät halua. Ja syyllisiä etsitään loputtomasti (monesti muissakin asioissa kuin traumaan johtaneissa).
Onhan se yksilöllistä. Samalla yksilöllinen ei ole hyväksyttävää.
Ainakin minun mielestäni ajatelmarakenteessa: "Minä käyn terapiassa, olen siis uhri, sinä et käy terapiassa, sinä olet siis se uhreuteni narsisti" - on, hmm.. purkamisen varaa.
Purkamisen varaa on ja paljon vielä ihan yleiselläkin tasolla.
Painottaisin tätä asiaa:
terapiaa saavan tai sitä saamattoman välillä ei pidä tehdä sitä virheellistä päätelmää, että toinen on henkisesti rikkoutuneempi tai eheämpi. Se ei ole vertailukelpoinen kohde.
Useissa terapiamuodoissakin haetaan sitä itseoivaltamista tapahtumille ja koetuille tunteilla, eli samaa mitä siellä ei-terapiassa käymätönkin tekee.
Ja mitä tulee narsistiin, niin hänhän kokee aina olevansa uhri (tai jokin muu vertailukelponen asia), pyöriteltiin sitä terapiaa missä hyvänsä tai oltiin pyörittelemättä.
Entäs he, jotka katsovat olevansa täysin tarpeettomia millekään psyykkisen avun muodolle? Avun muotojahan on muitakin kuin se terapia.
niin itsekin olen lukenut tuon artikkelin ja kyllä...
osin olen samaa mieltä, että joskus tuntuu siltä, ettei enää luoteta ihmisen omiin voimavaroihin selvitä kriiseistään...
vaan kaikki ikäänkuin psykologisoidaan tyyliin, että nyt kun olet kokenut sitä ja tätä...niin tarvitset apua...muuten et selviä...
ja jos tunnet että selviät ilman ammattiapua...etkä halua puida asiaa loputtomiin "oikealla" tavalla ...eikä sinulla ole sellaisia tai tällaisia oireita...et ole kokenut asiaa oikein/samoin kuin muut vastaavassa tilanteessa olleet...
niin tunteesi ovat vääränlaisia... olet ihmisenä vääränlainen...sinussa on jotain vikaa...kärsit vähintäänkin dissosaatiohäiriöstä yms. kiellät todellisuuden...kyllä muut tietävät nämä asiat paremmin...miltä sinusta tuntuu...
Pakko kuitenkin lisätä vielä etten millään muotoa paheksu terapiaa niille ihmisille...jotka tarvitsevat/hakevat apua nimenomaan omaan pahaan oloonsa, omiin ongelmiinsa...
mutta miten usein täälläkin on saanut lukea, että terapiasta haetaankin enemmän vahvistusta sille...että joo oli se eksä narsisti...kerrotaan että terapeuttikin on/oli sitä mieltä...
Mitä tulee tuohon viralliseen kriisiapuun...minullekkin on sitä tarjottu erään joukkotapahtuman myötä...jossa olen ollut osallisena...
jo tapahtumapäivän iltana minulle soitettiin sprrästä ja kysyttiin vointia, olenko syönyt, olenko yksin, pärjäänkö ja kerrottiin yhteistiedot mihin voin ottaa yhteyyttä jos tuntuu vaikealta...
Että joo...on hyvä että systeemi toimii...ja ihmisiin otetaan yhteyttä...kerrotaan mistä apua saa jos kokee sitä tarvitsevansa...
yhdessä keskustelu tilaisuudessa kävin purkamassa oman kokemukseni...samoin osallistuin muistojumalanpalveluksiin...
mutta muuten vietin jonkin aikaa aikas hiljaiseloa...ei huvittanut esim. käydä kaupassa...kun kauppareissut venyivät tuntien pituisiksi kun asiaa joutui vatvomaan lähes tuntemttomien kanssa...kaikki halusivat tietää kaiken...ja joskus tuntui siltäkin että ihmiset pettyivät kun en ollut nähnyt mitään raflaavaa...
Mutta joo...sen verran kyllä tuo muutaman vuoden takainen tapahtuma on vaikuttanut, että kyllä jos vastaavanlaista tapahtuu muualla...niin heräähän se mennytkin tapahtuma ja siihen liittyvät kokemukset/tunteet hetkeksi pintaan...
Tulee tunne elämän mielettömyydestä...siitä ettei koskaan voi tietää mitään seuraavassa hetkessä tapahtuu ihan tavallisena arkisenakin päivänä...
Mutta kaikesta huolimatta...elämä jatkuu...ja täytyy vaan uskaltaa elää...ilman täyttä varmuutta mistään...
Tuo kaiken psykologisointi myös mainitsemallasi tyylillä: "Ai kauhee, kyl sun nyt tarttis viimestään sinne terapiaan.." on se jokin jokin, ärsytysasia minulle. Kun se kääntyy niin, että se joka kokee selviävänsä ilman terapiaa, niin se onkin sitten yht'äkkiä kynsin hampain terapiastakieltäytymistä - joka taas on merkki jostakin, vähintäänkin persehäröstä.. - Asiat ovat nykyisin ihan kummallisia ja kummallisella mallilla.
Jokainen taaplaa tyylillään ja hiven sitä suvaitsevaisuuttaa - oikeasti - eikä vaan näennäisesti. Ei meidän tarkoitus ole olla täydellisiä, vaan ihmisiä ihmisinä ihmisille.
"Jokainen taaplaa tyylillään ja hiven sitä suvaitsevaisuuttaa - oikeasti - eikä vaan näennäisesti. Ei meidän tarkoitus ole olla täydellisiä, vaan ihmisiä ihmisinä ihmisille"
Niin vielä tuosta lähes kaiken kattavasta terapionnista sen verran...että malli lienee rantautunut meillekin Amerikasta, jossa kaiketi lähes jokaisella maksykykyisellä ihmisellä on henk. koht. terapeutti...jota tarvitaan ohjaamaan lähes kaikilla elämänaloilla...
Täällä meillä vaan kun kaikki on pienempää...niin joskus tuntuu, että juuri he jotka sitä terapiaa eniten tarvitsivat, eivät sitä saa...koska heillä ei ole siihen varaa...ja yhteiskunnan maksamaan terapiaan on pitkät jonot...
Ettei sinne terapiaan/hoitoon niin vain mennä, vaikka täälläkin usein heitellään, että mene hoitoon, terapiaan...että ikäänkuin se avun saanti psyykkisiin ongelmiin/sairauksiin olisi tuosta noin vain kaikkien saatavissa...
Noh, itsekin olen terapiaa saanut aikoinaan avioliittoni päättymisen jälkeen...ja kokemukseni siitä olivat hyvät...syystä, että oivalsin mihin sillä terapialla pyrittiin...että käsittäisin, että minun ei ollut tarpeen sen syvemmin pohtia puolisoni ongelmia ja menneisyyttäni vaan minun oli piti keskittyä siihen nykyisyyteen ja tulevaisuuden toiveisiini...
Muistan kyllä miten alkuun oli hyvin vaikea vastata/pohtia sellaisia kysymyksiä kuin, että mitä minä haluan elämältäni, millaista haluaisin sen olevan, millaisin keinoin sen saavuttaisin ja mitkä toiveeni olisivat realistisesti saavuttettavissa...niillä resurseillamitä minulla itselläni oli...
kun lähestulkoon koko aikaisemman elämäni olin keskittynyt siihen toiseen...pohtien mitä voisin tehdä hänen hyväkseen, miten voisin auttaa häntä, miten olisin/eläisin/käyttäytyisin että hänen olisi hyvä/ettei hän joisi...
Sitähän se...läheisriippuvaisuutta pahimmillaan...kuvitelmaa että kykenee parantaman/muuttamaan toisen ihmisen...ilman että tajuaa edes mitä sen taustalla on...narsimiahan siellä on...
etkö huomaa miten hyvä ihminen minä olen/tiedän paremmin mikä sinulle on hyväksi kuin sinä itse...teen kaiken vuoksesi...täytyyhän sinun muuttua pelkästään minun takiani...rakastaa minua, tehdä minut onnelliseksi...ja olla ikuisesti kiitollinen kun olet saanut näin hyvän ihmisen...joka auttoi/paransi, muutti sinut...
Etten yhtään ihmettele...miksi narsismi liitetään myös läheisriippuvaisuuteen...jollaisia useimmat narsistin uhritkin ovat...kun noita asioita tarkemmin ajattelee...samaa omahyväisyyttä...olen parempi ihminen kuin sinä...samaa tietämistä...tiedän paremmin mitä haluat/tarvitset kuin sinä itse...
Taustalla sama huono itsetunto kuin narsistillakin...mutta keinot ny poikkeavat...siinä kun narsisti mitätöi suoraan...kohtelee huonosti...katsoo ettei tarvitse sellaista kuin rakkaus...
niin läheisriippuvainen pukeutuu marttyyrin kaapuun...pitää itseään "parempana" ihmisenä kuin se toinen ja kerjää loputtomiin rakkautta ihmiseltä...jonka ensin pitäisi vaan muuttua tyystin toisenlaiseksi...
No joo...tää ny oli taas tämmöstä...piti puhua yleisluntoisesti terapiasta, mutta unohduinkin pohtimaan...mitä olen itsestäni ja omista ongelmistani oppinut...kuuntelemalla omia ajatuksiani...niin tuon terapian eväillä kuin ns. itseopiskelleena....ihan tämän narsimi aiheenkin myötä...tutustuminen ns. ohutnahkaiseen narsistiin...toi asiaan/läheisriippuvaisen teemaan uuden ulottuvuuden...
Että jonkin sortin narsisti minäkin...
"Jokainen taaplaa tyylillään ja hiven sitä suvaitsevaisuuttaa - oikeasti - eikä vaan näennäisesti. Ei meidän tarkoitus ole olla täydellisiä, vaan ihmisiä ihmisinä ihmisille"
Niin mikäpä tähän julkisesti jonkin sortin narsistiksi tunnustaumisen, sateisen päivän, yövuoron jälkeisen nuutuneisuuteen, kuin ylläolevaan lainauksen sanoihin liittyen paremmin sopisikaan kuin tämä biisi...kukapa meistä on täydellinen...
http://www.youtube.com/watch?v=p8FPuSEiJrE
Jokainen kohtaa asioita elämässään. Kuinka ne kokee, on yksilöllistä.
Muistakaa, että omaatte vahvuuksia ja heikkouksia, jotka ovat osa omaa identitettiänne ja yksilöllisyyttänne. Kukaan toinen ei omista niitä.
Kasvamiseen kuuluu heikkouksien vuoksi kärsiminen. Ehkä se on merkki joskus siitä, että on tarve havaita niitä heikkouksia, jotka vaativat enemmän työstämistä. Ja voimistuminen tapahtuu niiden vahvuuksien avulla, jotka jo omaamme. Jokainen, yksilöllisesti. Ei ole yhtä oikeaa tai väärää tapaa toimia. Muistakaa vain luottaa itseenne ja selviytymiseenne.
Kriisiavun tarpeellisuutta voi selventää vaikkapa sotaveteraanien avulla. Kaikki näkivät sodassa kauheuksia, eikä kukaan tainnut saada akuuttia kriisiapua. Joltakin mieli suistui raiteiltaan lähes välittömästi, osa selvisi jollain tavalla, mutta oireili välillä rajustikin. Mielenterveysoongelmia ja käytöshäiriöitä oli loppuelämän ajan. Oli myös suuri joukko veteraaneja, jotka onnistuivat käsittelemään traumansa niin, etteivät ne juuri häirinneet heidän sodanjälkeistä elämäänsä.
Totta.
Kun lyö vasaralla sormeensa ekaa kertaa, kokee tietynlaisen valaistumisen, ahaa-elämyksen.
Kokemuksen jälkeen ihminen myös muuttuu.
http://www.e-mielenterveys.fi/sos-kriisikeskus/selma-oma-apuohjelma-traumaattisiin-kriiseihin/
Samalla kun tarvitsevat eivät pääse hoidon piiriin kriisiavusta on tehty jotenkin sellaista kintapiiltoista. Törmäsin tuohon ylläolevaan linkkiin sattumalta. Ehkä siitä voi olla jollekin apua. Mietin vain miten RAY kykenisi käyttämään varoja viisaamminkin.