Ei tästä perkele mitään tule

Ymmärrän sinua. Mulla on sama tilanne. Viime aikoina on palanut päreet oman pelon kanssa, koska yhdestäkään sosiaalisesta tilanteesta ei vain pysty nauttimaan ja pitäisi silti siedättää itseään, se väsyttää tajuttomasti.
Ei ole yhtäkään ystävää, jolle uskaltaisin puhua rehellisesti olostani. Terapia auttaa onneksi aika paljon, kun osaan olla täysin rehellinen.

Eniten suututtaa ja masentaa se etten tämän takia tule varmaan koskaan saamaan parisuhdetta ja vietän yksin masentuneena erakkona koko elämäni. Minulla on elämän aikana ollut jokunen ihastuksen kohdekkin mutta enpä tietenkään ole mitään uskaltanut tehdä tämän ongelmani takia.

Huonolta näyttää sen suhteen että asiat tulis minun kohdallani muuttumaan edes terapian ja minkään lääkityksen avullakaan. Niin ja vaikka olisin rohjennut ilmaista kiinnostukseni ihastustani kohtaan ja olisin sattunut hyvällä tuurilla saamaan jopa vastakaikua tunteilleni niin tuskin minusta kuitenkaan olis elämään parisuhteessa näiden ongelmien takia.

Ajattelen ihan samoin.. Vaikka sellasta nyt on kasvokkain kellekkään äärettömän vaikea myöntää. Ajattelen, että musta joutuis huolehtimaan liikaa, sen takia tavallaan en haluakaan parisuhdetta, koska haluan pärjätä itse, mutta parisuhteessa tukeutuisin ehkä liikaa.
Olen silti valmis edelleen yrittämään, että pääsisin yli pelkoni. Uskon itseeni kuitenkin vielä, enkä ole koskaan ollut hyvä periksi antamisessa.

Mikä sinut saa ajattelemaan, ettet löytäisi parisuhdetta?

"Mikä sinut saa ajattelemaan, ettet löytäisi parisuhdetta?"

Juuri se kun olen tällainen pelkuri etten saa otettua kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen eli naisiin ja alttius ahdistua asioista. En varmaan voisi elää parisuhteessa kun sekin alkais ahdistamaan liian paljon. En yleensäkkään osaa puhua mistään vieraiden ihmisten kanssa ja tutustuminenkin tuntuu niin ylivoimaisen vaikealta.