olen aina ollut jokseenkin roteva tytöksi/naiseksi, pyöreämpikin olin peruskouluiässä, mutten pahimmillanikaan kuitenkaan sairaalloisen lihava... minua kuitenkin kiusattiin tästä todella paljon, ja yläasteen loputtua olin aivan puhki kiusaamisesta, se kävi lopussa todella pahaksi... istuin paljon kotona, pelkäsin mennä ulos ja minulla oli ihan sairaalloisia ajatuksia, söin aivan liian vähän ja kuntoilin jatkuvasti. näin jälkeenpäin ajateltuna minulla oli kai jonkinlainen alkava syömishäiriö, mutta en silloin edes tiennyt että sellaisia on olemassa...
no, kuitenkin. olen nyt parikymppinen ja ikävä kyllä on sanottava, ettei tilanne ole parantunut. aina välillä tulee hyviä kausia, joskus pari vuotta sitten ajattelin oikeasti olevani jopa nätti ja että kroppani on ihan ok. nyt en voi muistaa enää, miten pystyin ajattelemaan niin.
nyt viimeiset 7-8 kuukautta on ollut aivan kamalaa.... en voi sanoin kuvailla, miten INHOAN ulkonäköäni. näytän valokuvissa aivan hirveältä, tunnen olevani oikeasti suunnilleen 2 kertaa isompi kuin muut ikäiseni, naamani on aivan kamala ja se muuttaa ulkonäköään jatkuvasti... eri kuvakulmista näytän ihan erilaiselta. en ymmärrä miltä näytän yhtään. ulkona en todellakaan kehtaa enää käydä, en vain sovi joukkoon... baarissa näytän aivan naurettavalta ja haluan vain kotiin.
nyt olen taas aloittanut syömättä jättämisen, enimmäkseen niin, etten syö enää kuuden-seitsemän jälkeen illalla mitään ellei ole ihan pakottava tarve, päivisinkin pidän minimissä. koen olevani aivan hirvittävän ruma ja se masentaa minua. varsinkin koska olen laihtunut, mutta näytän silti aivan hirvittävältä, ja oikeastaan se masentaa minua vielä lisää. jos ongelmani olisi vain paino, niin sitten kaikki olisi paljon paremmin, mutta ei, minussa on aivan KAIKKI pielessä... puolisen vuotta sitten viiltelin, nyt olen onnistunut lopettamaan, mutta se tulee nykyisin todella usein mieleen... mutta en halua, koska häpeän jo nyt niitä arpia aivan liikaa.
vielä kuukausi sitten suunnittelin itsemurhaa todella vakavissani. sitä on nyt pelottavaa ajatella, miten lähellä yhdellä kerralla oikeasti olin... olin jo täysin valmistautunut siihen, että huomenna en enää herää. jotenkin sitten kuitenkin tunnen oloni muutaman tunnin kuluttua paremmaksi, mutta itsetuhoiset ajatukset pysyvät.
vähän aikaa sitten keräsin viimein rohkeuteni ja menin psykologille puhumaan asiasta. en pystynyt kertomaan mitään kunnolla, väitin että olen ihan kunnossa ja minulla oli talvimasennusta tai jotain.... psykologi oli mukava, mutta minusta tuntuu, ettei minua ota kukaan tosissaan koskaan. :( hänkin ihmetteli heti alkuun, että olenko varmasti oikea ihminen (varmaan siksi, etten näytä yhtään siltä, mitä tunnen, koska olen hyvä peittämään tunteeni ja tiedostan sen...). minua ahdistaa etenkin tämä.
äidilleni olen joskus puhunut asiasta, ja kerran sain vuosi sitten jopa sanottua, että olen harkinnut itsemurhaa (joskus 14-vuotiaasta asti niitä kausia tosiaan tulee ja menee, joskus vakavempaa ja joskus vain ajatuksen tasolla). hänen reaktionsa oli oikeasti suunnilleen, että aha. :( myönnän että se oli huomionhakua minun osaltani, mutta en sanonut sitä mitenkään ohimennen, vaan pitkällisen keskustelun jälkeen, kun halusin hänen ymmärtävän miten pahalta minusta tuntuu.
kukaan ei koskaan oleta, että minulla voisi olla mikään pielessä... ja se sattuu eniten, koska oikeasti olen henkisesti todella rikki ja en tiedä, pystynkö koskaan olemaan täysin normaali tai onnellinen tai yhtään mitään. olen hirveän väsynyt, mutta kukaan ei varmasti uskoisi, että tämä on minun kirjoittamani jos tuntisi minut oikeassa elämässä. :( haluan elää, mutta en halua elää tämän näköisenä...
en tiedä mikä tämän ideana on, pakko purkaa edes jonnekin tulen hulluksi näiden ajatusten kanssa :(
no, kuitenkin. olen nyt parikymppinen ja ikävä kyllä on sanottava, ettei tilanne ole parantunut. aina välillä tulee hyviä kausia, joskus pari vuotta sitten ajattelin oikeasti olevani jopa nätti ja että kroppani on ihan ok. nyt en voi muistaa enää, miten pystyin ajattelemaan niin.
nyt viimeiset 7-8 kuukautta on ollut aivan kamalaa.... en voi sanoin kuvailla, miten INHOAN ulkonäköäni. näytän valokuvissa aivan hirveältä, tunnen olevani oikeasti suunnilleen 2 kertaa isompi kuin muut ikäiseni, naamani on aivan kamala ja se muuttaa ulkonäköään jatkuvasti... eri kuvakulmista näytän ihan erilaiselta. en ymmärrä miltä näytän yhtään. ulkona en todellakaan kehtaa enää käydä, en vain sovi joukkoon... baarissa näytän aivan naurettavalta ja haluan vain kotiin.
nyt olen taas aloittanut syömättä jättämisen, enimmäkseen niin, etten syö enää kuuden-seitsemän jälkeen illalla mitään ellei ole ihan pakottava tarve, päivisinkin pidän minimissä. koen olevani aivan hirvittävän ruma ja se masentaa minua. varsinkin koska olen laihtunut, mutta näytän silti aivan hirvittävältä, ja oikeastaan se masentaa minua vielä lisää. jos ongelmani olisi vain paino, niin sitten kaikki olisi paljon paremmin, mutta ei, minussa on aivan KAIKKI pielessä... puolisen vuotta sitten viiltelin, nyt olen onnistunut lopettamaan, mutta se tulee nykyisin todella usein mieleen... mutta en halua, koska häpeän jo nyt niitä arpia aivan liikaa.
vielä kuukausi sitten suunnittelin itsemurhaa todella vakavissani. sitä on nyt pelottavaa ajatella, miten lähellä yhdellä kerralla oikeasti olin... olin jo täysin valmistautunut siihen, että huomenna en enää herää. jotenkin sitten kuitenkin tunnen oloni muutaman tunnin kuluttua paremmaksi, mutta itsetuhoiset ajatukset pysyvät.
vähän aikaa sitten keräsin viimein rohkeuteni ja menin psykologille puhumaan asiasta. en pystynyt kertomaan mitään kunnolla, väitin että olen ihan kunnossa ja minulla oli talvimasennusta tai jotain.... psykologi oli mukava, mutta minusta tuntuu, ettei minua ota kukaan tosissaan koskaan. :( hänkin ihmetteli heti alkuun, että olenko varmasti oikea ihminen (varmaan siksi, etten näytä yhtään siltä, mitä tunnen, koska olen hyvä peittämään tunteeni ja tiedostan sen...). minua ahdistaa etenkin tämä.
äidilleni olen joskus puhunut asiasta, ja kerran sain vuosi sitten jopa sanottua, että olen harkinnut itsemurhaa (joskus 14-vuotiaasta asti niitä kausia tosiaan tulee ja menee, joskus vakavempaa ja joskus vain ajatuksen tasolla). hänen reaktionsa oli oikeasti suunnilleen, että aha. :( myönnän että se oli huomionhakua minun osaltani, mutta en sanonut sitä mitenkään ohimennen, vaan pitkällisen keskustelun jälkeen, kun halusin hänen ymmärtävän miten pahalta minusta tuntuu.
kukaan ei koskaan oleta, että minulla voisi olla mikään pielessä... ja se sattuu eniten, koska oikeasti olen henkisesti todella rikki ja en tiedä, pystynkö koskaan olemaan täysin normaali tai onnellinen tai yhtään mitään. olen hirveän väsynyt, mutta kukaan ei varmasti uskoisi, että tämä on minun kirjoittamani jos tuntisi minut oikeassa elämässä. :( haluan elää, mutta en halua elää tämän näköisenä...
en tiedä mikä tämän ideana on, pakko purkaa edes jonnekin tulen hulluksi näiden ajatusten kanssa :(
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.