Olin kotona "äidin" luona. Vuosien psykoterapianikin jälkeen hän pystyy satuttamaan minua niin, että minua alkaa masentaa. Kaikki yritykset laittaa rajoja tai helpottaa hänen oloaan ovat turhia ja pienikin huolehtiminen hänestä sattuu vain omaan nilkaani.
Täysin heitteillekään en voi häntä jättää, se tuntuisi erityisen pahalta, kun ymmärtää hänen taustansa: lapsuus ilman hyväksyntää ja rakkautta.
En tiedä mitään niin surullista, kuin se, että oma äiti on persoonaltaan vaurioitunut.
Täysin heitteillekään en voi häntä jättää, se tuntuisi erityisen pahalta, kun ymmärtää hänen taustansa: lapsuus ilman hyväksyntää ja rakkautta.
En tiedä mitään niin surullista, kuin se, että oma äiti on persoonaltaan vaurioitunut.
Vastaukset 91
Vanhimmat
juhlia kaikkea, mitä ei koskaan ollut.
Niinpä, olemattoman juhlintaa. Inhaa oli lukea facesta, kun kaikki hehkuttivat äitejään, onnittelivat ja kiittelivät.
Aika vaikeaa kiittää naista, joka ei koskaan ollut äiti.
Se on toki hyvä, että juhlivat, sellaistahan pitäisi maailmassa olla enemmän ja pelkästään. Lämpöisiä läheisyyden tunteita perheenjäsenten ja sisarusten välillä.
Meidän perheessä on hajaannus nasististen vahempien jäljiltä. Ei juuri mitään yhteydenpitoa minun, sisarusteni ja vanhempieni välillä. Jokainen perhetilaisuus palauttaa mieleen tuskallisen lapsuuden joten parempi elää kaukana ja itsekseen.
Entä jos hyväksyisit yhteydenpidottomuuden?
Se on pohdiskelun paikka, jos Äiti, elämän antaja, ei ole lapsen mielestä riittävän hyvä.
Millainen äiti kelpaa lapselle?
kaikilla on vain yksi, sellainen kuin on.
Totta, yksi on. Ja, kuten isoäiti kommentoi, elämän antaja - vaikka äiti olisi minkälainen, hän on antanut meille elämän. Siksi kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet pitäisi nähdä tuon elämän lahjan valossa.
Karyl Mcbride.n kirja "Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä?"
käsittelee aihetta kuinka tytär voi toipua narsistisesta äidistä. Jos käännämme asian toisinpäin, että Äiti huokaa; "enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä lapselleni?" Pääsemme varmaan lähemmäksi sitä tuskaa minkä tiettyjen asioiden anteeksiantamattomuus aiheuttaa.
Tuskalle on vaihtoehto; hyväksyminen ja anteeksiantaminen.
No anteeksi vaan, mutta minun "äitini" on antanut minulle tuskaisen elämän. Pitäisikö minun olla siitä kiitollinen? Miksi ihmeessä? Kuka niin sanoo?
Olen lukenut jo kauan sitten McBriden kirjan, mutta se ei poista sitä tuskaa, jonka äitini on tuottanut minulle.
Pyydätkö sinä minua hyväksymään sen, että äitini ei ole koskaan hyväksynyt minua?
"Jos käännämme asian toisinpäin, että Äiti huokaa; "enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä lapselleni?"
Miksi meidän pitäisi kääntää asia toisin päin? Silloinhan se kääntyisi päälaelleen ja kaikki kaatuisi lapsen päälle!
Minusta sinä pakenet yxex tosiasioita ja saat narsistin lapsen tuntemaan itsensä vielä huonommaksi. Minusta tuollainen on aika sairasta ja ilkeää.
Kyllä. Pyydän sinua hyväksymään tapahtuneet, ja antamaan anteeksi. Itsesi tähden. Kaikki tästä hetkestä taaksepäin on menneisyyttä. Sitä kivirekeä ei kannata raahata mukanaan loppuelämänsä ajan. Päästä irti.
Kohdistat nyt minuun äitiäsi kohtaan tuntemiasi tunteita (transferenssi). Koska olet aikuinen, uskon sinun ymmärtävän sen olevan epäreilua.
Olen itse siinä tilanteessa että minun pitäisi tehdä tämä, mutta kysymys kuuluu miten?
Jotkut asiat vain ovat liian törkeitä ja osa asioista elämässäni vaikuttaa vieläkin mitä hän on tehnyt.
Käsitän tuon itseni takia ja aina yritänkin antaa anteeksi itseni takia, mutta että se olisi aitoa ja todella olisin antanut anteeksi ei onnistu aina.
Olen ollut useitä vuosia täysin erossa.
Olen päättänyt unohtaa, etsinyt harrastuksen jossa en ajattele näitä asioita mutta eikö illalla ja aamulla ajattelen.
Ehkä olen siinä suruvaiheessa, koska minulla ei ole äitiä jolle voisin soittaa ja puhua huolistani. Ei ole ketään sellaista kenen kanssa voisin tästä kunnolla puhua. Uskoisin että tämän surun kanssa oppii elämään ja se menee ohi jossakin vaiheessa..Mutta milloin, ja miten?
Tekisin sen puolestasi jos se olisi mahdollista. Mutta irtipäästämistä ei voi tehdä toisen puolesta. Hyvä että kykenet ajattelemaan sitä mahdollisuutta ja anteeksiantamista ja kaiken tapahtuneen hyväksymistä, sillä pienikin positiivinen pilkahdus antaa voimaa eheytymisprosessille. Myös ajan kuluminen auttaa tuohon eheytymiseen. Voimia. Ja jos et ole lukenut 'irti tunnekoukuista' kirjaa, niin suosittelen, vinkkejä antamaan, löytyy kirjastoista.
Erotan kyllä omat tunteensiirtoni, kyse ei ole tästä.
Et vastannut kysymykseeni: miksi asia pitäisi kääntää toisin päin?
Asia pitää pystyä kääntämään toisinpäin näkökulman ja tarkastelukulman takia. Katsos, oletan että olet aikuinen ihminen, vaikkakin vanhempiesi lapsi. On tilanteita missä lapsi vihaa vanhempaansa ja käyttäytyy vastuuttomasti ja itsekeskeisesti ja julmasti, vaikkapa äitiään kohtaan. Äiti voi vain surullisena huokaista, että eikö hän ole koskaan riittävän hyvä lapselleen. Jostain syystä yleinen käsitys on, että juuri Äidin tulee omata henkistä kypsyyttä antamaan anteeksi lapselleen. Jotkut Äidit voivat nousta vastarintaan jos lapsi ei käyttäydy hänen toiveidensa mukaisesti. Äidin ja tyttären läheisiin mutta kipeisiin keskinäisiin väleihin saattaa liittyä täyttymättömiä odotuksia, rikkoutuneita arkkityyppisiä näkemyksiä, häpeää, syyllisyyttä, tuskaa. Kunnes lapsesta tulee itsestään aikuinen, kenties äiti ja lopulta isoäiti.
Tuohon kaikkeen auttaa hyväksyminen ja anteeksiantaminen. Olet aikuinen, persoonallisuuttasi hallitsee 'vastuullinen aikuinen'. 'Sisäinen lapsi' on edelleen sisälläsi niinkuin pitääkin, mutta sinä olet tässä hetkessä sisäisen lapsesi huolenpitäjä, ei enää äitisi. Pyri antamaan äitisi olla oma itsensä, hyvine puolineen ja virheineen, hänhän ei enää hallitse sinua millään tasolla joten sinäkin voit antaa anteeksi pahan olosi ja menneisyyden jota et pysty muuttamaan. Tämä helpottaa loppuelämääsi.
Olen vastannut. Kerro sinä vuorostasi miksi pohdintani tuntuu sinusta sairaalta ja ilkeältä? Vai oliko se vain ensireaktio omaan tuskaasi?
Haluat siis ymmärtää äitiäni, joka on tuhonnut järjestelmällisesti itsetuntoni, mutta et halua ymmärtää minun kokemuksiani. Mikähän siinä on, että tällä tavalla käännät huomiosi vain äitiini? Etkö tunne myötätuntoa lainkaan minua kohtaan? Alan epäillä, että sinulla on todella tekemistä oman itsesi kanssa.
On mielestäni varsin sairasta, että minun pitäisi hyväksyä äitini tuhoava käytös. Haluatko sinä hyväksyä tuhoavan käytöksen?
Ei ollut ensireaktioni, olen hyvin perillä omista tekemisistäni.
Oletko sinä perillä omistasi?
Olen sinun kanssasi samaa mieltä. Ja täytyy myös muistaa, että sinä et ole pyytänyt syntyä äitisi lapseksi. Toisaalta aikuinen on aina vastuussa, ei lapsi. Itselleni voimauttavaa on ollut sen toteaminen, että omat vanhempani ovat olleet heikkoja. Että he eivät yksinkertaisesti ole pystyneet enempään tai olemaan parempia. Mitään anteeksiantohöpötyksiä ei mielestäni kannata tai tarvitse käsitellä. Toteaa vain että ihmiset ovat vajavaisia ja toiset vielä vajavaisempia kuin toiset. Voimia jatkoon!
Kiitos tuestasi!
Minulla on vain edelleenkin tarve valittaa, anteeksi. Toivottavasti en pahoita sinun mieltäsi valittamisellani. =,(
Olisikin helpompaa, jos voisi todeta, että lapsena koettut asiat olisivat loppu.
Mutta ei: ne jatkuvat aina kun olen äitini kanssa tekemisissä. Ne toistuvat ja joskus riitatilanteissa ovat tulleet jopa vaikeammiksi: olen viime aikoina sanonut äidille suoraan omia tuntemuksiani, koska sisälläni on edelleenkin paljon surua, tuskaa ja kaikkea sellaista, mitä en voinut, uskaltanut ja pystynyt lapsena ilmaisemaan sellaisissa tilanteissa, joissa mitätöintiä ja tuhoamista tapahtui.
Olen kertonut, miten hirveältä minusta on tuntunut. Miltä on tuntunut, kun oma äiti ei hyväksy, tue ja kannusta vaan sivuuttaa, mitätöi ja väheksyy.
Äiti ei tietenkään ole ottanut mitään vastaan, vaan yleensä kääntää kaiken taas minun viakseni tai loukkaa entistä pahemmin.
Lopulta minusta tuntuu entistä pahemmalta, kun olen avannut omat tunteeni, mutta vastassa on kuitenkin joka kerta suljettu ja kylmä rintama.
Vajavaisuuden ymmärrän, ymmärrän myös syyn, miksi äidistä on tullut sellainen kuin on.
Mutta kerta kerran jälkeen toistuvaa järjestelmällistä itsetuntoni tuhoamista en voi ymmärtää.
Kai tästä jotenkin on taas jatkettava. Yritän löytää voimia.
Voimia myös sinulle!
yxex kirjoitti: "Kaikki tästä hetkestä taaksepäin on menneisyyttä."
Ei ole. Traumat ja vaikeat kokemukset tallentuvat ihmisen muistiin eikä niitä vältämättä saa koskaan poistettua sieltä, ne voivat jopa muokata ihmisen kognitiivista ja neurologista rakennetta.
Narsistivanhempi aiheuttaa lapselleen hyvin pitkäaikaisia sisäisiä vammoja ja muokkaa lapsen persoonaa. Kaikkein vaikeimmista traumoista ei toivu välttämättä koskaan edes terapioiden avulla.
On hyvin loukkaavaa ja välinpitämätöntä sanoa narsistin lapselle noin, kun yxex sanoit. Se kertoo sinusta enemmän, kuin ehkä haluaisitkaan.
Kiitos voimista, ja valita vaan, sitä vartenhan nämä palstat ovat, että asioita käsitellään. :) Ajattelen, että toisaalta voi olla myös terapeuttista saada jokin asia sanottua ääneen, vaikka toinen ei olisi kykenevä sitä ottamaan vastaan tai käsittelemään millään tavalla. Se tavallaan tekee sen asian todelliseksi, eikä vain epämääräiseksi tunnemöykyksi sisällä.
Voi olla että ainoa tapa, jonka äitisi tietää, jolla käsitellä vaikeita asioita (tai mitä tahansa tunteita), on hyökkäys. Varmaan hänelle ei ole kehittynyt parempaa tapaa prosessoida tunteitaan lapsuutensa johdosta. Siten hänen ei myöskään tarvitse kohdata sitä, että ei ole onnistunut tukemaan lastaan ja kannustamaan, silloin kun tämä olisi sitä tarvinnut.
Itse olen ottanut tunnetasolla etäisyyttä ja kasvamaan ulos niistä negatiivisista tunteista. Tottahan on, että esim. itsetunto on pitkälti rakentunut lapsuudessa, mutta sen rakentamista voi jatkaa myös aikuisuudessa. Uskon että tämä tapahtuu sillä, että tietoisesti tekee asioita, jotka tuovat onnistumisen tunteita, valitsee ympärilleen ihmisiä, jotka ovat hyväsydämisiä ja kannustavia jne. Ja antaa itselleen luvan tuntea, että ansaitsee kaiken sen hyvän. Vain siten voi antaa samaa hyvää muille. Voithan kokeilla, että otat etäisyyttä äitiisi, että esim. jos olet soittanut kaksi kertaa viikossa, soitat (tai vastaat) vain kerran. Jos olet käynyt hänen luonaan kerran kuussa, käyt kerran kahdessa jne. Sitten tunnustelet kuinka se sinuun vaikuttaa. Onko vapaampi olo? Jos on, niin se kannattaa.
Ymmärrän ehkä mitä yrität ajaa takaa, tosin minun on vaikea uskoa, että olet kohdannut asiaa kovin omakohtaisesti. Tai sitten olet juuri löytänyt sen ja olet kuin tupakoinnin juuri lopettanut, joka paasaa kaikille miten tupakoitsijat haiseekin pahalle, ja miten kaikkien pitäisi ymmärtää mitä hän. Tarkoittaen että olet löytänyt teorian ja alun, muttet vielä kohdannut tuskaa, vieroitusoireita etkä sitä todellisuutta, mikä oikeasti on vastassa. Kirjoituksesi on nimittäin pinnallista ja epäempaattista.
Jos olisit myös kohdannut asian, pystyisit ehkä ymmärtämään myös sen, että kyllä, pakkohan se äiti on hyväksyä sellaisena kun se on: kun ei se siitä muutu, mutta ei se ihan noin yksinkertaista ja helppoa ole. Äidin tuskaa pystyy ymmärtämään, täytyy muistaa, että narsismi on tuskainen olotila ja surullinen kohtalo. Kuolla nyt nälkään täyden ruokapöydän ääreen! Sitä on narsismi, sokeutta, epäkiitollisuutta, pelkoa ja epävarmuutta. Mutta se on myös jotain muuta. Se voi olla lapsen manipuloinnista kovaan väkivaltaan, joko henkisesti ja/tai fyysisesti eikä siitä toivu tuosta noin vaan, eikä tosiaan tarvitsekaan.
Kyllä, lähtökohtia voi ymmärtää, mutta joskus elämässä pitää hyväksyä myös se, ettei koskaan pysty antamaan täysin anteeksi. Paitsi jos on Jeesus ja itse en sitä ainakaan ole, en lähelläkään, Hän pystyi, minä en.
Vammautuneesta vanhemmasta voi olla vuosien ja vuosikymmenien seurauksia. Voi olla todella indentiteetista juuriin ravistelevaa sotaa tajuta, että lapsuudesta saakka kaikki on valhetta, kuplaa ja alkaa ymmärtämään sekä itseään että vanhempiaan sellaisina kun nämä ovat. Ja kun möröt ovatkin totta ja paljon pahempia kuin saduissa koskaan. On olemassa vammoja, mitkä pitää hyväksyä, eikä niistä koskaan voi olla kiitollinen eikä elämää voi aina tarkastella vain jonkun pyhän kiitollisuuden valossa: jos olisit vammautunut pysyvästi ja oppinut sen hyväksymään, tajuaisit senkin. Vamman hyväksymiseen kuuluu senkin hyväksyminen, ettei voi olla kiitollinen, eikä esi-isien synnyttämiset lohduta paskaakaan. Koska se on inhimillistä. Ei lapsuuden riistosta löydä kiitollisuutta tai nuoruuden pilaamisesta manipuloinnilla, itsetunnon tuhoamisesta juuria myöten puhdasta kasvun iloa, vaikka kasvaisikin niistä yli, ja vahvemmaksi.
Minun mielestäsi tarkoituksesi voi olla hyvä, mutta olet hieman sinisilmäinen. Tottakai lapsen pitää kasvaa aikuiseksi, seisoa omilla jaloillaan ja parantua hyväksymään elämä sellaisena kun se on. Mutta vastuu on vanhemmalla, minusta tuntuu ettet oikein suostu ymmärtämään, että vanhemmilla tosiaan on valta aiheuttaa jopa pysyviä vammoja ja suurempi vastuu kuin "18 vuotta".
Kun me synnytämme elämää, meidän täytyy kestää sitä kohtaan tekemämme rikokset koko elämämme ajan. Puhut paljon lapsesta, miten tämän kuuluu vapauttaa itsensä ja kuuluukin, koska ei se sairas äitikään siihen pysty, mutta tuntuu ettet ymmärrä sitä, että on sotakenttiä, miltä ei palata koskaan täysin ja joskus vapaus, hyväksyminen ja elämä on sitä, että hyväksyy senkin. Ettei koskaan täysin enää palaa, ja että mörkojensä kanssa on pystyttävä elämään. Tyhjyys ei vapauta meitä koskaan ja kaikkia asioita ei pysty antamaan anteeksi. Joskus se on paras mihin ihminen pystyy.
(Sekin on totta, että mikäli lapsi ei pysty riittävästi parantamaan itseään, hänestä tulee joko narsisti, kuten äidistään, jonka puolustukseksi jäi se sairaus, tai läheisriippuvainen, joka on narsistin valo. Mutta riittävästi, täydellisyyttä tässä maailmassa ei ole.)
Lukeakseni olet siis jäljillä mutta teorian tasolla. Sitä en tiedä, onko se oma defenssisi vai kokemattomuutta. Sen taas tiedän, että et ole joutunut/suostunut kohtaamaan kaikessa rajuudessaan noita asioita.
Asioita voi tietenkin analysoida väsymiseen saakka, mutta tunnetasolla niiden kohtaaminen on pakollista jos aikoo ne voittaa, ja se kyllä tarkoittaa rajua asioiden myöntämistä myös ilman "jeesustelua" ja katkeruuden, vihan, pimeyden, pettymyksen, surun, tuskan, sairauden jne. läpielämistä eikä se ole helppoa eikä korjaannu kirjoja lukemalla.
Kyllä menneisyyttä on kaikki tästä hetkestä taaksepäin, se on tosiasia mitä sinäkään et pysty muuttamaan. :)
Uhri vain raahaa sitä menneisyyttä mukanaan nykyhetkessä. Katkeruus on uhrin kynnet, joka estää irtipäästämisen. Siitä paranee kyllä, huolten vuoret tasoittuvat, härkänen muuttuu takaisin kärpäseksi. Muista positiivisen ajattelun voima, ja luota itseesi.
Mistä päättelit että asetan Äitisi ymmärtämisen etusijalle ja etten halua ymmärtää sinun kokemuksiasi?
Oletko perillä siitä miksi et pysty irrottautumaan kaunasta äitiäsi kohtaan?
"Kirjoituksesi on nimittäin pinnallista ja epäempaattista. "
Tähän on syynsä. Kun kirjoitus löytää kuulijan joka saa siitä positiivisia oivalluksia, syntyy kiitollisuudentunne ja kirjoittaja tuntuu empaattiselta ja ymmärtäjältä. Vastaavasti kuulija jonka o m a viha, katkeruus, syyllisyys, häpeä tai ne kaikki nousee pintaan tuntemattoman kirjoituksen myötä, kokee kirjoituksen kirjoittajan epäempaattiseksi, ehkä jopa narsistiksi. Eikö tämä ole päivänselvää sinullekin? Niin paljon 'oma mieli' muuttaa ulkopuolelta tulevaa informaatiota.
Toivon kaikkien uhrien eheytyvän, mutta jokaisen on tehtävä se itse. Sisäistä lastaan ei pidä koskaan kadottaa, sillä samalla katoaa kyky iloita ja nauraa, olla positiivinen.
Paranemisprosessiin, jos on motivoitunut, voi käyttää erilaisia työkaluja, kirjoja, vertaistukea, terapiaa, meditointia, vaikka mitä. Tiedätkö mikä on ihmisen paranemisen pahin este?
Se on ihminen itse.
Aito uhri haluaa löytää vastauksia, on voipunut tottakai, mutta iloinen ja kiitollinen saamastaan avusta.
Uhrisyndroomaiselle taas mikään ei riitä eikä kelpaa, itsevastuunkantokyky on minimissään, hän vaatii erityiskohtelua, suhtautuu elämään lähtökohtaisesti negatiivisesti, ja pitää omaa tuskaansa maailman isoimpana juttuna. Elämä pyörii narsistisesti oman navan ympärillä.
Lapsi - Äiti välisessä vihanpidossa (lue; pitää kiinni, ei osaa irrottaa) on pohjimmillaan kyse henkisen napanuoran katkaisematta jäämisestä. Kun lapsi ei aikuisenakaan ole pystynyt e r i y t y m ä ä n äidistään, hän kokee vaikka mitä tuskaa. Siksi peräänkuulutan sitä itsevastuuta jonka jokaisen aikuiseksi tulleen tulisi löytää: olla vastuussa vain ja ainoastaan itselleen.
Eli - hyväksyä Äiti sellaisena kuin hän on, omana itsenään, omasta lapsuudestaan omien kokemustensa kautta äidiksenne kasvaneena, ja, samalla tajuta että irtaantuminen äidistä on tosiasia, eikä kummankaan osapuolen tarvitse kannatella toista. Silloin jäljelle jää elämän hyväksyminen ja rakastaminen. Äidin rakastaminen.
Katkeruudesta irrottautuminen ei ole helppoa - jotkut eivät tee sitä äitinsä kuoleman jälkeenkään, mutta ketä tällainen aikuis-lapsi vahingoittaa eniten?
Voiko vihamiestä rakastaa? Voiko rakastamaansa vihata?
Sinulla ei taida olla paljonkaan tietoa psykologuasta tai muistin toiminnasta ja vaikutuksesta. Mutta ei se mitään, voit esim opiskella sitä.
En halua keskustella sinun kanssasi, koska yrität selvästi manipuloida. se tuntuu ikävältä.
Minusta sinun täytyisi selvittää omat ongelmasi ennen kuin yrität auttaa muita.
Minusta sinä yxex olet ajautunut jonkinlaiseen outoon tilanteeseen, jossa traumoista selvitäksesi yrität selittää asioita oudolla tavalla, ja tämä saattaa olla oma defenssisi. Jos haluat päästä pois tuollaisesta kiesteestä, sinun kannattaa tutkiskella omaa itseäsi.
...joku tulee keskustelupalstalle eikä halua keskustella :O
Kukapa sen voisi tietää.
Minusta näyttää siltä että sinä olet ajautunut tuon yxexän vastaiseen yksityismielenosoitukseen, ja haet siihen tukea myös ulkopuolisilta. Onko sinulla jotain ongelmia oman suvaitsevaisuus-kykysi kanssa?
Joku raja pitää vetää, jos vastapuoli ei ole kunnossa. spämmi on aina spämmiä
Manipulointisi ei tehoa, sori
Annoin sulle yläpeukun upeasta ja tyhjentävästä vastauksesta!
Ole hyvä :D
..ja vastapuoli on kunnossa vain ja ainoastaan silloin kun vastaa haluamallasi tavalla.. Outoako? Ei, aika normaalia ja hyvin yleistä..
"Lapsi - Äiti välisessä vihanpidossa (lue; pitää kiinni, ei osaa irrottaa) on pohjimmillaan kyse henkisen napanuoran katkaisematta jäämisestä. Kun lapsi ei aikuisenakaan ole pystynyt e r i y t y m ä ä n äidistään, hän kokee vaikka mitä tuskaa. Siksi peräänkuulutan sitä itsevastuuta jonka jokaisen aikuiseksi tulleen tulisi löytää: olla vastuussa vain ja ainoastaan itselleen."
Niin, jos mietiin omaa lapsuuttani ja suhdettani äitiini...niin minä kaiketi aikuistuessani kannoin häntä mukanani osin tiedostomattomasti...
tietyllä tavalla olin näennäisesti hyljännyt hänet ja samalla sivuuttanut itseni äitini lapsena......en ns. nuorena aikuisena/ruuhkavuosina ajatellut/tiedostanut että lapsuudellani/äidilläni olisi ollut enää muuten tekemistä sen asian kanssa millainen ihminen minä olin...kuin siltä pohjalta, että pyrin tekemään kaiken ns.paremmin kuin hän...
Mutta sitten, kun ns. kohtasin oman pohjani ihmisenä aviolittoni loppuvaiheissa...ja oli ikäänkuin pakko pohtia itseään pohjamutia myöten...miksi/miten minusta oli tullut sellainen ihminen...että annoin jopa kohdella itseäni huonosti...niin päädyin tähän ajatukseen...
"Lopullisessa analyysissä paljastuu se perusvika, johon aina palataan: lapsena koettu rakkauden puuttuminen tai sen ilmeinen vajaavuus on aina muodossa tai toisessa kotivammaisuuden pettämätön tunnusmerkki."
Jonka jälkeen ymmärisin myös tuon miksi minä...
"Kun se lisäksi toistuu koko lapsuuden aikana lukemattomat kerrat ja kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, on selvää, että se varjostaa aikuiseksikin kasvaneen ihmisen elämää kaikissa merkittävissä ihmissuhteissa: ystävyydessä, työelämässä ja aivan erityisesti avioliitossa ja rakkauselämässä. Se pakottaa ihmisen mitä syvimpiin nöyryytyksiin: "Olen valmis mihin tahansa kunhan vain saan olla... kunhan minua ei hylätä!"
http://www.goodreads.com/book/show/6037429-suomalaisen-lapsuuden-haavat
Jonka jälkeen tein ns. omissani ajatuksissani jonkinlaisen sovinnon äitini/lapsuuteni kanssa, että niin oli silloin, mutta nyt olen aikuinen...jonka ei enää tarvitse olla valmis mihin tahansa...saadakseen rakkautta ihmisiltä jotka eivät siihen kykene...
jonkin verran aihetta sivusin keskusteluissa psykologinkin kanssa...ja hän oli silloin sitä mieltä...ettei aikuisten lasten ehkä aina ole hyväksi ottaa sitä huonoa lapsuutta puheeksi vanhemman kanssa...jos kerran jo etukäteen on odotettavissa ...ettei toinen kykene sitä omaa osuuttaan millään myöntämään...
Niin...tähän en osaa vastata...
"Voiko vihamiestä rakastaa? Voiko rakastamaansa vihata?"
En ole koskaan kokenut vihanneeni äitiäni...mutta vasta hänen kuolemansa jälkeen etsin vastausta myös siihen kysymykseen...että rakastinko minä äitiäni...
johon vastaukseksi sain...etten tiedä...
mutta kaikesta huolimatta hän oli minun äitini, en edes osaa kuvitella itselleni muunlaista äitiä/lapsuutta ...enkä itselleni toisenlaista elämää...enkä itseänikään toisenlaisena...
Jotenkin sitä on hyväksynyt, että joo...
minä olen minä...ja elämä jota elän/olen elänyt on minun elämääni...
jota ei voi muuksi muuttaa...
mutta siihen millaista se minun elämäni on ollut/on ...tiedän että lapsuuteni on vaikuttanut...mutta sen lisäksi tiedän itsekin omilla valinnoillani siihen vaikuttaneeni...niin hyvässä kuin pahassakin...
Että meille kaikille...täällä kirjoittaville kotivammaisille, vaille rakkautta jääneille...tuo valinnan mahdollisuus on annettu...meillä on se elämä.... kaikesta huolimatta...josta minä olen kiitollinen...
laulu Kukkurukuu tuo varmaan monellekkin mieleen surullisia asioita/tapahtumia...tiedän kyllä, että joskus on niinkin...ettei sitä valinnan mahdollisuutta enää ole/tule...
"Ne sydämesi särkivät mut siipesi ehjät on,
vielä voit valita itselles toisenlaisen kohtalon.
Ja tulee sekin päivä kun lähdet lentämään,
saat vapaudessa laulaa ja illan tullen käydä lepäämään."
En puhu lukijan löydöistä tai tunteista, vaan siitä (epäempaattisuudessa) että puhut kuin insinööri. Olet löytänyt teorian ymmärtämättä käytäntöä.
Peräänkuulutat sinänsä oikeaa asiaa, ettei saisi uhriutua lopullisesti, ja lopulta, meidän on kasvettava niin, että eheydymme ja pystymme ymmärtämään sen verran sitä pahoinpitelijäämme, ettemme tukehdu omaan katkeruuteemme.
Jne. jne.
Ymmärrän pointtisi kyllä, tai ainakin luulen näin, ja totta, meidän ainoa keinomme vapauteen on ymmärtää, ja päästää irti. Antaa anteeksi, ainakin niin paljon kun pystyy. Äidissä on tietty se hassua, että äitiään rakastaa aina, ja viha on vain sen toinen puoli. Ja sitä rataa, siellähän niitä asioita on jo.
Mutta sinä puhut pintatasolla, teoriasta, et empatiasta lähtöisin. Sinä esität oikeita asioita sinänsä, mutta et ymmärrystä. Esität kysymyksiä edelleen toipuvan alkoholistin näkökulmista, missä olet löytänyt valon, käymättä vielä läpi pimeyttä ja vieroitusoireita. Puhut alkavasta kokemuksesta, et viisaudesta lähtöisin. Minun mielestäsi. Kuten sanoin, se joka juuri lopettaa, saarnaa koviten ja mustavalkoisimmin, miten asiat pitää tehdä. Nöyryys, mikä antaa sisällön, tulee kompuroinnin kautta ja sitä kautta kasvaa ymmärrys. Minun mielestäni sinun teksteistäsi löytyy teoria, muttei kompurointia, kokemusta eikä todellista ymmärrystä. Sinulla on tinasotilasarmeija ja taktiikka, muttet tiedä sodasta mitään.
Minulle nämä kysymykset eivät ole enää olemassa, enkä oikein tiedä, osaanko selittää asiaa, mutta kun näkee koko matkan, näkee myös miten helppo on sortua, ja suuren viisauden paasauksen sijaan, alkaa tuntea myötätuntoa. Sinulla on suuri saarnaus, muttei pohjaa sille. Sinä näät "kristuksen valon, muttet kärsimystä etkä kysymyksiä" ennen sitä.
No, ei sen sinänsä väliä, jokaisesta jutusta voi ottaa opikseen sen mitä haluaa, jos haluaa, mutta ihan vaan sillä, että sinullakin näyttää tuota matkaa riittävän.
Sinulla on tieto, muttei ymmärrystä.
Kirjoituksesi on siis pinnallista riippumatta lukijasta, sitä minä tarkoitin.
(Ja tokihan se voi johtua ihan vain siitä, ettet osaa kirjoittaa niin hyvin, että ymmärrys tulisi esiin, eikä muuta, saatat olla vaikka maailman empaattisin ihminen live-elämässä.)
"Se on pohdiskelun paikka, jos Äiti, elämän antaja, ei ole lapsen mielestä riittävän hyvä.
Millainen äiti kelpaa lapselle?"
Jäin tätä kommenttia miettimään.. Että äitikö on riittävän hyvä sen vuoksi, että antaa elämän? Vaikka voi myös monenlaisella toiminnalla tuhota lapsensa (esim. anorektikot ynnä muut itsetuhoiset
"Millainen äiti kelpaa lapselle?"
Jäin tätä kommenttia miettimään.. Että äitikö on riittävän hyvä sen vuoksi, että antaa elämän?"
No itse jäin oudoksumaan tuota kelpaa sanaa tässä kohtaa liittyen äitiin/lapseen...
kun jotensakin ny vaan ajattelen, että äiti/vanhemmat ja lapsuus on /oli mitä oli...eikä se ole mikään kelpaamis/valinta kysymys...
sitä vaan on niiden vanhempiensa lapsi, joiden yhdynnän tuloksena olet alkusi saanut, eikä sitä voi muuttaa...eikä vanhempiaan valita...jos puhutaan ns. perinteisestä tavasta tulla vanhemmaksi...
Vaikka nykyään tuokin vanhempien valitseminenkin...on tietyllä lailla tehty mahdolliseksi...esim. siittiöitä luovutetaan...ja kaiketi toisen naisen, jonkun luovuttajan siittiöillä hedelmöittyneitä munasolujakin voidaan istuttaa kohtuun...että voi ne biologiset vanhemmat kaiketi nykyään olla täysin tuntemattomiakin , eikä ns. lapsen saaneet vanhemmat ole periaatteessa mitään sukua lapselleen...
"Sellainen äiti kelpaa lapselle, jolle lapsi on aikanaan kelvannut. Sellainen äiti, joka on tukenut, hyväksynyt, rakastanut ehdoitta, ollut läsnä, opettanut elämää(n), asettanut rajoja"
Niin minulla ei ole ollut tuollaista äitiä kuin tuossa kuvataan...mutta en kyseenlaista nyt jo edesmenneen äitini äityittä...kaikesta huolimatta hän oli minun äitini...ja minä olin hänen lapsensa...
että tavallaan kummankin oli kelvatta sellaisinaan...kunnei muuta ollut...ja osa äidistäni on varmasti myös minussa...
että tietyllä lailla voisin ajatella, että jos kokisin äitini kelpaamatomaksi...joutuisin samalla ikäänkuin toteamaan kelpaamattomaksi jonkun osan itsestänikin...
Että kiistatta olen äitini lapsi...ja kaikesta huolimatta olen kiitollinen äidilleni/vanhemilleni siitä, että olen olemassa...ilman heitä ei minua olisi...että ainakin elämä on lahja, jonka olen heiltä saanut...
Mitä taas tulee aikuisuuteen...niin silloin kaiketi on jo omalla vastuulla, mitä tuolla vanhemmiltamme saadulla lahjalla/elämällä sitten teemme...miten tuon annetun mahdollisuuden jota elämäksi kutsutaan... käytämme...
Olen omille nyt jo aikusille lapsillenikin korostanut tuota seikkaa...koska heidänkään vanhempansa/lapsuutensa ei ollut täydellinen...
Noh, tämä pohdinta ny tähän olemiseen jonkun äiti/lapsi liittyen...vaikka periaatteessa olen kyllä sitä mieltä, että elämän lahjan olemme saaneet "joltain"...joka tämän kaiken/vanhemmuudenkin on luonut...
En ymmärrä, mistä ihmeen lahjasta kaikki puhuvat. Ei elämä ole mikään lahja! Tuollainen ajattelu on joidenkin uskontofanaatikkojen manipulointia.
Elämä on elämä, eikä siitä muuta saa kuin maagisella ajattelulla ja liittämällä siihen omissa mielikuvissaan jotain sellaista, mitä siihen ei todellisuudessa liity.
Kannattaisi ehkä itsekunkin keskittyä omien mielikuvien tutkimiseen ja erityisesti miettimään, mitä niiden takana on.
Ja todella, kukaan ei voi valita vanhempiaan eikä lapsena ole muuta mahdollisuutta kuin tulla toimeen jollain keinoilla omien vanhempiensa kanssa.
Aikuisena tilanne on toinen. Silloin kuuluu ottaa itsestään vastuu, mutta kyllä aikuisena myös saa syyttää vanhempiaan myös niistä asioista, joissa on kokenut vääryyttä. Jos niin ei tee, jää loppuelämäkseen menneisyytensä vangiksi.
Ja vielä valinnoista: on ihan harhaluuloa ajatella, että kaikilla olisi mahdollisuus valita, mitä omalla elämällään tekee. Suurin osa ihmisistä joutuu elämään olosuhteissa, joissa ei haluaisi elää. On myös maagista ajattelua ajatella, että oman elämänsä suunnan voisi jotenkin valita: ei sitä voi. Omat vanhemmat ja olosuhteet tekevät suurimman osan valinnoista ihmisen puolesta.
Mielikuvia kannattaa tosiaan tutkailla. Elämä voi olla lahja tai se voi olla olematta. Ehkä ihminen itse valitsee elämänsä ennen syntymäänsä, mistäpä tuonkaan varmaksi tietää.
Vanhempiaan saa syyttää vaikka omalle kuolinvuoteelleen asti, se on ihan oma valinta. Mutta onko se kannattava valinta? Saavuttaako sillä syyttelyllä jotain mitä ei saavuttaisi muuten?
Ehkä n harhaluuloa ajatella, että kaikilla olisi samat mahdollisuudet samoihin valintoihin, näinhän asia ei todellisuudessa ole. Oman asenteen suhteen se valintamahdollisuus on kuitenkin suurempi ja sitä kautta saattaa selkityä sekin, että mitä omalla elämällään tekee.
Elämäänsä joko arvostaa tai ei arvosta. Jos ajattelee, että mahdollisuuksia ei ole, niitä ei yksinkertaisesti näe, vaikka niitä ympärillä olisikin. Jos koko elämän näkee yhtenä suurena mahdollisuutena, ei voi oikeastaan väärinkään valita elämässään mitään.. Eikä mitään sen kummempaa suurempaa valintaa ole silloin myöskään kukaan toinen puolestasi tehnyt.
*this is a phase and it probably passes by quietly and gently if I just close my eyes..*
"Ei elämä ole mikään lahja! Tuollainen ajattelu on joidenkin uskontofanaatikkojen manipulointia"
niin...meillä kaikilla on omat arvomme...ja uskon kyllä johonkin ihmistä suurempaan voimaan...että tavallaan omat ajatukset/arvomaailma ja mihin haluaa uskoa on tietynlainen valinta...
Mitä taas tuohon tulee...
"mutta kyllä aikuisena myös saa syyttää vanhempiaan myös niistä asioista, joissa on kokenut vääryyttä. Jos niin ei tee, jää loppuelämäkseen menneisyytensä vangiksi."
Niin saa kyllä syyttää...minäkin olen kuullut tyttäreni suusta, että vielä lapsenkin(hänet) teit siihen helvettiin...johon vastasin, että niin tein...
jatkokysymys kuului, että olenko katunut, johon vastasin etten milloinkaan...olen onnellinen, että minulla on sinut...
No lisää arvosteluakin vielä tuli, mutta keskustelun päätteeksi...toin esille juurikin tuon kantani, että jos aikuisen elämäsi menee pieleen...niin omaa vastuutasi et voi paeta omista valinnoistasi kurjan lapsuutesi taakse...
johon tytär vastasi halaamalla, että tiedän kyllä tuon...
"Suurin osa ihmisistä joutuu elämään olosuhteissa, joissa ei haluaisi elää. On myös maagista ajattelua ajatella, että oman elämänsä suunnan voisi jotenkin valita: ei sitä voi"
Tuohon vastaan, että kyllä aina on kaksi vaihtoehtoa valittavaksi...jokaisessa tilanteessa...ne ovat kylllä tai ei...puhun ny ns. aikuisista ja ns. tavallisesta elämästä...en mistään vankiloissa elävistä ihmisistä...
mutta tuohon valinnan vaikeuteen/vapauteen liittyy myös vastuu...sitä joutuu itse kantamaan vastuun valintojensa seurauksesta...
ja vielä jos ny sattuisi joutuman sellaiseen tilanteeseen...ettei voi valita, on aivan pakko tyytyä vallitseviin olosuhteisiin...kun aika ja aavistamattomat tapahtumat kohtavat kaikkia...niin silloinkin on vielä jotain...minkä voi valita...ja se on oma asenne...miten suhtaudun olosuhteisiin...
"Tärkeää on tehdyt valinnat ja se, mitä itse lähettää eteenpäin. Aina ei pysty vaikuttamaan siihen, mitä tapahtuu, mutta omaan asenteeseensa pystyy vaikuttamaan. Logoterapian mukaan meitä ei niinkään muuta se, mitä meille tapahtuu, vain se, miten asennoidumme asioihin"
http://fi.wikipedia.org/wiki/Logoterapia
Valinnan vapauteen liittyy se että ihminen joko saa palkinnon teoistaan, tai maksaa niistä hinnan. Että toimisimme oikein sosiaalisissa kanssakäymisissä, meille on kehittynyt moraaliamme vartioiva superego. Ne kaksi muuta psyyken kerrosta ovat viettipohja ja ego. Uskon että kun nuo kerrokset ovat sopusoinnussa keskenään, ihminen kykenee itsevastuuseen.
Epätaspainosta johtuva voimattomuus sysää vastuun 'minusta' muiden kannateltaviksi. On ikäänkuin 'narsistin' tai 'äidin joka ei kelpaa minulle' syy että minulla on paha olo. Oloni ei voi korjautua ennen kuin syylliset tekevät jotain 'minua' korjaavaa. Tasoituksen halun- ja katkeruuden tunne tukevat tätä väärille raiteille mennyttä ajatuskehää.
Musta tuntuu että elämä on lahja ihmisille jotka rakastavat itseään. Masentuneille elämä on ihan mälsää eikä tarjoa heidänhaluamiaan olosuhteita. Maslow tulee tässäkin mieleen; "ihminen jonka tarpeet tyydyttyvät, kokee elämänsä täysipainoiseksi ja hyväksi. Jos tarpeet eivät tyydyty, astuvat kuvaan erilaiset defenssit"
Niille tarpeille voi tehdä itse jotain, tai vaatia muita täyttämään ne, ihan miten kukin haluaa yrittää.
Tiätkö miksi elämä on lahja. Mieti esi-isiäsi historian hämäriin. Siellä on ollut sodan melskeitä ja kulkutauteja ja noitarovioita. Millä todennäköisyydellä jokainen sinua edeltävä esi-isäsi on kohdannut puolison, joka on saanut lapsen, joka on jäänyt henkiin, ja tehnyt oman lapsen? Täytyy pistää kädet ristiin ja kiittää ettei isoisänisänisänisänäidinisän isä saanut miekasta aikanaan. Elämä on enemmän kuin lahja, elämä on ihme!
Jos mennään kauemmas historiaan, väkiluku kutistuu vuosisata ja -tuhat toisensa jälkeen. Kaiken järjen mukaan meillä nykyihmisillä on yhteiset esi-isät joiksi äiditkin lasketaan.
- mitä teit tänään?
- juttelin palstalla sukulaisten kanssa
:D
Jos asia kiinnostaa enemmänkin ihan oikeasti, netissä on sellainen sivusto kuin familytreedna, jossa (tietenkin) pientä maksua vastaan tuotoksesi (luultavasti sylki) testataan ja saat vastauksen valitsemaasi sukulinjaan tai molempiin.
Guuglaamalla scotlandsdna - löytyy hienosti kirjoitettu mainos ja keveä tarina sinun geenien aikaisemmista seikkailuista maailman historiassa :)
Samaa sorttia oleva jonkin sivusto (jonka nimeä en muista) tekee vielä juuri sinun dna:stasi taideteoksen, eli tulostaa kuvaksi ja kanvaasille :) Ne oli ihan näyttäviä ja hienoja kuvia kun viimeksi näin (noin vuosi sitten)
yxex, kun sinulla kerran näyttää olevan vastaukset kaikkiin kysymyksiin ja vielä ohjeitakin riittää, niin kerropa minulle:
miten narsistin lapsi, joka on satoja tai tuhansia kertoja litistetty lapsena sekä aikuisena, voi oppia hyväksymään itsensä niin hyvin, että rakastaisi itseään niin paljon, että elämäkin alkaisi olla "puoliltaan täynnä"?
Minusta suorastaan tuntuu, että sinulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, millaista on olla narsistin lapsi.
Keinosi kuulostavat myös juuri sellaiselta pinnalliselta höpinältä, joita esim. jotkut ratkaisukeskeiset huijarit opettavat: minän ja itsetunnon vauriot kun eivät parane ajattelemalla "kuppia puoliksi täyteen". Ja jos joku niin todella ajattelee, niin maagista ajatteluahan sekin on ja ehkä tiedät mihin se liittyy.
"On ikäänkuin 'narsistin' tai 'äidin joka ei kelpaa minulle' syy että minulla on paha olo."
Jatkat edelleen narstitin lapsen kokemusten väheksymistä. Se tuntuu hirveältä. Jos et tätä ymmärrä, sinun kannattaa todella mennä itseesi.
Narsistin lapsen kärsimyksen todella johtuvat siitä, että vanhempi on koko elämänsä ajan nujertanut kerta toisensa jälkeen oman lapsensa. Kyllä tämä seuraus on ihan selkeä syy-seuraussuhde.
Miksi pakenet tätä? Yritätkö esim. selittää jotain omista teoistasi sillä hyväksi? Ehkä sinulla on omassa itsessäsi vielä paljon tiedostamatonta, jota sinun kannattaisi selvitellä, jotta voisit tulla tasapainoisemmaksi.
Valitettavasti logoterapia on pääasiassa pinnallinen terapiasuuntaus, josta ei voi valmistua oikeaksi psykoterapeutiksi. Siksi siitä ei voi olla apua todellisiin persoonallisuuden vaikeuksiin tai vaikeista kokemuksista toipumiseen.
"Koulutus ei ole Valviran ja Kelan hyväksymää psykoterapeuttikoulutusta eikä anna pätevyyttä toimia psykoterapeuttina. Perus - ja syventävät opinnot voi suorittaa myös omina kokonaisuuksinaan ilman jatkokoulutustavoitteita."
http://logoterapia.fi/cmsms/index.php?page=ammatilliset-erikoistumisopinnot
Monet varmasti käyttävät logoterapian ajatuksia omiin oireisiinsa, mutta kannattaa huomata, että niilläkin pääsee pakoon (pakeneminen ja kieltäminen = defenssi).
En voi parantaa sinua. Se on sinun tehtäväsi. Tieto elämästäsi ja kokemuksistasi ja tunteistasi on vain ja ainoastaan sinun sisälläsi, samoin vastaukset. Tiedätkö millainen luonne on assertiivinen, ja haluaisitko tulla sellaiseksi?
Tietenkin minussa on paljon tiedostamatonta. Uskon raapaisseeni vasta hiukan pintaa. Matka jatkuu.
Testataankohan räkä fbi.n labrassa ;p
En ole pyytänyt sinua parantamaan itseäni. Miksi siis sellaista ehdottelet?
Olen entistä varmempi, että sinulla ei ole todellista ymmärrystä siitä, mitä narsisti voi tehdä lapselleen.
Tiedätkö millainen luonne on assertiivinen, ja haluaisitko tulla sellaiseksi?
Mutta haluatko jatkaa pakenemistasi vai haluatko kohdata itsesi ja ongelmasi?
Mitenkähän mahtaa olla, kohtaako ihminen primääritraumansa uudelleen muissa ihmisissä? Siispä sen määräilijän ja litistäjän, sen jolla nyt vaan on arvoa an sich, mitä ei narsistin valmiiksipainamille taas anneta. Löytävätkö määräilijät ja litistäjät juuri nämä henkilöt?
Eli löytävätkö narsistin alaspainamat ihmiset helpommin uuden narsistin, koska heissä on jotain, mistä narsisti tykkää ja mitä egolleen tarvitsee?
Siksi koska itse kysyit.
Tiedätkö mitä? Olen tottunut tässä ympäristössä saamaan narsistisia ja mitätöiviä vastauksia. Vastaukset kertovat minulle kirjoittajansa tunnetilasta. Olen kohdannut vihaa, jota yritetään sälyttää minun kannateltavaksi. Olen myös oppinut ettei toisten negatunteiden kannattelu ole minun tehtäväni eikä vastuulla. Siksi egoni kestää.
Mitä alapeukuttelu kertoo sinulle peukuttajan mielentilasta?
Temppuko se siellä häärää(?) ;D
Kyllähän vakka kantensa valitsee - kunnes kasvaa ja muotoutuu uudelleen, jolloin joustaa muunkinlaiset kannet.
Tässä 'Äiti ei kelpaa'-ketjussa parasta vertaistukea lienee ne jotka yhtyy Äidin syyttelyyn.
Minusta taas ei ota erkkikään selvää, olenko äitiä rakastava vai äitiä ennen vihannut ja asian yli päässyt. Ehkä olen syntynyt pyhästä hengestä. Tai minulla on positiivisuutta tuottava toistaiseksi tuntematon mielenhäiriö. Hähä ;)
Koska silmät katsovat ulospäin, pystyvätkö ne katsomaan sisäänpäin?
Kummat tarkalleenottaen 'näkee' ; silmätkö...vai aivot?
Parasta vertaistukea lienevät ne, jotka tunnistavat, ymmärtävät ja hyväksyvät jonkun trauman olemassaolon. Sinusta on ilmeisesti väärin, että joillain ihmisillä on traumoja, joita sinulla taas ei ole. Tämä ei estä sinua ottamasta opettajamaista asennetta.
Pitäisin ihmeenä jos jollakin ei olisi traumoja. Minullakin niitä pulpahtelee pintaan tämän tästä.
Ehkä olenkin paternaalinen altruisti; autan ihmisiä kadun yli, siitä kohtaa mistä se MINUN mielestäni on parasta tehdä. ;D
"Olen tottunut tässä ympäristössä saamaan narsistisia ja mitätöiviä vastauksia."
Itse käytät samaa mitätöintiä - kerta toisensa jälkeen.
Siksi en halua enää edes lukea kommenttejasi.
Niin, muun muassa sitä sinun kannattaa miettiä.
Miksi kuvittelet, että ihmiset kulkevat kadun ylitse sinun avullasi ja heppoisten juttujesi saattelemana. Paljon kuviteltu. Kyllä he omin voimin kulkevat, vaikka kuvittelisit itsestäsi miten suuria.
"Siksi en halua enää edes lukea kommenttejasi." = mitätöivä kommentti
Oletko sokea huumorille?
Taidat haluat nähdä mitätöintiä siellä missä haluat.
Miksi?
Taidat haluat saada mitätöidä silloin kun itse haluat.
Eli on pakko nauraa sille, että joku on täynnä itseään. Okei: Heh.
Sattuneesta syystä se ei ole minusta maailmankaikkeuden parasta huumoria. Liikaa nähtyä, puhkikuultua. Toivottavasti tämä ei nyt ole aihepiirin mukainen loukkaus. :)
Eiku CSI:n.. ;)
Millekään ei tietenkään ole pakko nauraa..
Mutta, tuli mieleeni tässä tuosta kadunylityksestä.
1. haluaa kadun ylitykseen, mutta ei selviydy siitä itse (ehkä on sokea ja ei näe autoja
2. auttaa kadun ylitse valitsemasattaan kohden
Mikä on lopputulos? Minkälainen ihminen kiittää saamastaan avusta. minkälainen toteaa, että ei alunperinkään ollut apua vailla, kuka syyttää äitiään siitä, että ylipäätään on itse kyvytön ylittämään katua ja kuka ottaa itse riskin kantaakseen myös seuraukset ja ylittää sen kadun juuri silloin kun huvittaa, just siitä kodasta kuin sattuu "hauskuttamaan". Kuka on ikuisesti toimintatavoissaan jääräpäisesti kiinni ja kuka vaihtelee niitä aina kadunylityksestä toiseen...
Tuli vaan mieleen, eihän noihin ole mitään vastauksia edes..
Hetkinen, ei mennä asioiden edelle. Kuka tahansa voi ilmoittaa olevansa vaikka vapahtaja, joka saattaa vetten ylitse ja jää odottelemaan kiitosta, mutta eri asia, mitä oikeasti on.
Jos "auttavaiset" kommentit ovat heppoisia ja sisällöttömiä, niistä ei olla kiitollisia, koska niissä ei ole yhtään mitään. Toki silloinkin sopii loukkaantua, jos on tottunut, että palmunlehvää lentää polulle kulkiessaan...
"Siksi siitä ei voi olla apua todellisiin persoonallisuuden vaikeuksiin tai vaikeista kokemuksista toipumiseen. "
Niin en tiedä...mutta olen aikoinani lukenut koko Viktor Franklinin suomeksi käännetyn tuotannon...ja tiedän, että hänen "oppinsa"/logoterapia on syntynyt keskitysleiriolosuhteissa...
että ainakin hänen ja muiden siellä olleiden kokemuksia voi nimittää hyvällä syylllä niin vaikeiksi, ettei tämmösen taviksen ymmärrys edes tahdo riittää...
kirja ihmisyyden rajalla...on juurikin syntynyt noista kokemuksista...ja olettaisin, että ainakin hän ja monet muutkin uhrit ovat saaneet apua noista ajatuksista...mutta äkkiseltään ajattelisin itsekin, ettei niistä todellakaan ole persoonallisiishäriöiselle apua...
" Ensimmäisessä osassa Frankl kertoo kokemuksiaan keskitysleiristä – leirille kuljetuksesta aina vapautumisen jälkeiseen aikaan – ja psykologisia havaintoja vangeista ja vartijoista. Frankl pohtii kirjassaan mikä sai jotkut ihmisen selviytymään keskitysleirin oloissa paremmin kuin toiset. Hän päätyi tulokseen, että ratkaisevaa oli pystyikö ihminen löytämään tarkoituksen elämälleen. Näiden kokemusten pohjalta Frankl kehitti uuden psykologisen ja psykiatrisen ajattelun teorian: logoterapian. Sen keskeisiä ajatuksia ovat elämälle motivaation löytämisen tärkeys, sekä ihmisen luovuttamaton, perimmäinen valinnanvapaus kaikissa olosuhteissa: vapaus valita oma suhteutumisensa olosuhteisiin."
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ihmisyyden_rajalla
Ihan tarkasti en ole perillä noista miten virallista/syväluotavaa logoterapia on, mutta nykyään noita terapiamutoja on joka lähtöön...että sopinee kuitenkin joukkoon, siinä kun aroma/kukka/kivi yms terapiat...ettei ny ollu tarkoituskaan todistella logoterapian paremmuutta millään tavalla...on vain ajatussuunta toisten joukossa...
Että edelleen kukin hoitakoon itseään parhaaksi katsomallaan tavalla...ja omaksuu laajasta tarjonnasta ajatuksia jotka tuntuvat ns. omilta...ja toivon mukaan ehkä jakavatkin omia kokemuksiaan siitä mikä on auttanut/lisännyt hyvinvointia/kantanut vaikeiden aikojen ylitse...
Koska tarkoitus kaiketi on löytää se jokin "juju", joka kantaa läpi elämän...vaikeissakin olosuhteissa...ettei jää ikuisen uhrin roolin, katkeroidu tai elämä/toiset ihmiset ala tuntua pelkästään pahoilta/narsisteilta...
Kaikki varmaan tarkoittavat sitä, että et ole oikea henkilö neuvomaan muita, ennen kuin olet itse kohdannut omat (vakavat) traumasi ja käsitellyt ne.
Jos koet että äitis ei oman luonnevammansa vuoksi ole osannut antaa sinulle äitiyttään niin ei sinun tarvitse enää mennä hänen sylkykupikseen. Ymmärrä hänet ihmisenä joka on oman rikkinäisyytensä vanki. Olet nyt aikuinen ihminen. älä vietä äitienpäivää vain hyvän tavan vuoksi niin kuin tapana on.
Lopetä teatteri, jos koet että äiti ei ole sinulle ollut oikeasellainen.
Tee päätös, että tämä olis sitten viimeinen keinotekoinen äitienpäivä. Päätä se ja kohtaa äitisi vain hekilönä, jonka kautta olet tänne syntynyt. Sinulle on rakkautta ja tehtävää muualla.
Kiitos neuvoistasi. Olen jo vuosia sitten alkanut ajattelemaan äidistäni naisena, joka on minut synnyttänyt, hänhän ei koskaan osannut huolehtia minusta. Teatteria en siedä enää lainkaan.
Ongelma onkin ollut enemminkin niin, että psykoterapiassani terapeutti tavallaan pakotti minut myös ymmärtämään äitini taustoja (sitä miksi äidistäni tuli sellainen kuin tuli=hyvin vaikeat olosuhteet).
Olen yrittänyt huolehtia äidistäni erityisesti sen takia, että hänestä ei koskaan huolehdittu lapsena: haluaisin että hän saisi edes joskus tuntea olevansa turvassa ja huolehdittu. Onhan se ihan karmean surullista, jos se ihminen ei koskaan tuntea olevansa hyvä!
Valitettavasti joudun altistamaan itseni joka kerta hänen kanssaan moitteille ja väheksynnälle. Olin jo oppinut olemaan reagoimatta moniin tilanteisiin, mutta jostain syystä viime aikoina olen taas alkanut kokea hyvin suurta vääryyttä suhteessa äitiini enkä ole voinut antaa äidin oireille periksi, ottaa vastaan ihan kaikkea...
Haluaisinkin kysyä kaikilta, että toivotteko minun todella jättävän persoonaltaan häiriintyneen ihmisen ilman lapsensa tukea? Jolloin hänelle tapahtuisi aivan sama asia vielä kertaalleen vanhalla iällä niin kuin lapsenakin?
Mun neuvo on että rakasta ja tue Äitiäsi - mutta älä kannattele häntä.
Kiitos vaan, mutta en koe saavani mitään apua sinun neuvoistasi, ne ovat mielestäni kaukana todellisuudesta.
En tiedä toimiiko tämä, mutta... Nyt kun tiedät mikä tilanne on, auttaisiko sinua jos pystyisit suhtautumaan moitteisiin yms. sairaan ihmisen sairautena? Eli, kun hän on sairas, ja vahingoittunut persoona, ja sinä kuitenkin koet että haluat hänestä huolehtia (mikä on ymmärrettävää) eikä äitiään oikein voi lakata rakastamasta... Tai itse en ainakaan, vaikken ole edes väleissä enää...
Niin pystyisitkö pikkuhiljaa olemaan pahoittamatta mieltäsi ja rakentamaan suojan moitteilta ajatuksella, että se on äitisi sairaus mikä puhuu niitä moitteita ja väheksyntää?
Kun ihminen sairastuu altzhaimeriin, hänen aivonsa pikkuhiljaa tuhoutuvat. Rakkaastakin ihmisestä saattaa muodostua narsistinen, vaarallinenkin jopa, hän puhuu mitä sylki suuhun tuo. Silloinkin ihmiset surevat mutta suojautuvat sillä, että se on sairaus, sairastuneen aivot mitkä puhuvat. Auttaisiko sinua samankaltainen ajattelu tapa? Narsismi äidissäsi on sairaus, mikä pistää hänet puhumaan haavoittavia asioita, mutta ne ovat HÄNEN haavojaan, mitkä lentävät ilmassa, eivät sinun.
Ne vahingoittavat sinua vain, koska et vielä ole saanut käsiteltyä itse omia asioitasi ja suhdetta itseesi jne.
Kun luotat taas itseesi, tunteisiisi ja sallit itsesi sekä olla vihainen äidillesi että rakastaa häntä, osaat pitää terveen välimatkan tunteillasi, ja tiedät, että sinä olet hyvä ihminen, ja että hänen puukkonsa eivät sinun lihaasi istu. Tiedät enemmän, sinusta kasvaa aikuinen, hänestä ei koskaan.
Minusta on hienoa, että ymmärrät äitisi lähtökohtia, sillä anteeksianto vapauttaa meidät ja ilman ymmärrystä se ei ole mahdollista. Kun ymmärrät mitä hänelle on tehty, ymmärrät, mitä sinulle on tehty. Kun tiedät miksi hänestä tuli sellainen, ymmärrät, ettei vika ole sinussa, vaan hänen sairautensa syntyi pitkän aikaa sitten, ja sen heijastukset sinuun, ovat heijastuksia: eivät sinä.
Sinun ei tarvitse parantaa häntä, eikä tukea häntä hänen moitteissaan, vaan vain kanssaihmisenä: olkoon sitten ilkeä vanhus, sinä et halua häntä jättää, koska et halua enää lisää kärsimystä. Se riittää, ei sinun tarvitse vaatia itseltäsi sen päälle vielä sitä, ettet saisi muka koskaan turhautua, suuttua tai tuntea sitä, että toivoisit hänen joskus olevan enemmän mukava.
Sinun ei tarvitse korvata hänen lapsuuden hylkäämisiä, et voi olla vastuussa niistä. Mutta sinun ei tarvitse myöskään hylätä häntä, jos koet sen tärkeäksi, sinun kuitenkin pitää suojella itseäsi ja päästä tilanteen herraksi.
Olen itse yrittänyt muistaa, että minäkin olen ollut lapsi. Ja jos minut pettikin omaa äitiäni myöden kaikki, en halua enää jättää sitä lasta yksin ja pettää itsekin häntä: yhtään enempää kun koen nyt tehneeni. Olen pahoillani etten pystynyt parempaan, mutta en halua hylätä häntä enää. Muista sinäkin että joka kerran kun annat äitisi puukon osua, ja otat hänen väheksyntänsä tosissaan, sinä et pidä sen lapsen puolia, joka sinä olit. Minua auttaa se ajatus, että en seisokaan vain "oman itseni" takia tässä, vaan minä puolustan sitä lasta viimeiseen saakka, sitä lasta joka minä olin ja jonka äiti minun pitää olla, koska minun äitini ei siihen pysty.
Silloin saan itseni erilleen äidistäni. Äitiys on myytti, ja vaarallinen myytti. Mutta älä tuhoa sitä lasta joka kerran olit, vain siksi, että äitiys oli meille myös valheellinen myytti, älä laita lasta (=sinua) maksamaan äitisi kohtalosta.
Sinä olet vahva, kun pystyt pysymään väleissä. Minä en ole lähelläkään noin vahva.
"Äitiys on myytti, ja vaarallinen myytti..."
Mutta MIKÄ ajaa oman äidin vihaamaan ja halveksimaan omaa lastaan!!?
Eipä kestä ;D
Pelko
Pelko mistä? Että tytär ehkä pärjää elämässä paremmin kuin hän itse?
Miten olisi mielisairaus parempi vastaus?
joo minäkin terapiassa käyvävänä narsistin lapsena voin sanoa että esim. terapiassa ei todellakaan neuvota niinkuin tuo yxex-jeesustelija
Jokainen yksilö-terapeutti tukee eheytyjän omatoimista kuntoutumista yksilöllisesti. Olen syytön siihen ettet saa minua pois mielestäsi ;P
Itse katkaisisin välit äitiini ja hankkisin ympärilleni terveitä ja hyviä ihmissuhteita. Toki itseään pitää eheyttää edelleenikin esim. terapiassa, mutta miksi pyöriä paskassa(anteeksi ilmaisu), jos muutakin on tarjolla elämässä.
Minusta kommenttisi ovat hyvin narsistisia ja yrität saada muut tuntemaan omaa tuskaasi. Se tuntuu ikävältä.
Aika tuskattoman tuntuisestihan tuo yxäx näyttää kirjoittelevan! :D
Yxäxää kannattaa todella varoa. Älkää vastailko.
Njaa.. Mielipide se on "mielipiteettömälläkin"...
koska on läheisriippuvainen.