ahdistus loppuraskaus

En ole synnyttänyt. Oletkohan vielä aika nuorikin. Ja kun lapsi on ensimmäinen niin tottakai se jännittää. Niin ihminen reagoi kaikkeen ennen kokemattomaan. Kuitenkin nainen on rakennettu niin, että hormonaalinen kehon muutos laukaisee äidillisä tunteita ja vaistoja. On hyvä että vanhemmat asuvat lähellä ja teillä on läheiset välit. Saat neuvoja ja tukea heiltä.
Luota että kaikki sujuu niin kuin vuosituhansia on tapahtunt äitein ja vauvojen välillä.

Itseäni ahdisti myös. Olen ihminen, joka tykkää järjestellä asioita ja pitää monella osa-alueella narut hallussaan. Tykkään tietää, missä mennään. Loppuraskaudessa muistan itsekin tunteneeni ahdistusta siksi, kun ei voinut tietää mitä on luvassa; ei voinut tietää, miten synnytys menee ja miten vauvan kanssa oikeasti eletään.

Synnytys meni hyvin, mutta vauva-aika oli alkuun itselleni ihan kamalaa; itkin loputonta väsymystä ja riittämättlmyyttä. Lapsi oli haastava kaikella tapaa. Meni kauan (melkein vuosi) ennen kuin opin nauttimaan oikeasti tästä. Päivärutiinien avulla saavutin kontrollin tunteen ja se helpotti elämää kuin sekä minä, että vauva tiedettiin missä mennään.

Lapsen synnyttyä minulla oli ammatti ja määräaikaisesti olin saanut olla oman alan töissä pari vuotta. Epätietoisuus töiden jatkumisesta äitiysloman jälkeen ja silloisen vuokra-asunnon ollessa liian pieni pitempää juoksua ajatellen ahdisti myös.

Nyt minulla on kuitenkin vakinainen työ, asuntolaina, koti jossa tilaa vaikka parille lapselle lisää ja muutenkin elo mallillaan.

Ikää kohta 30-vuotta. Ja ikävä omia vanhempia paljonkin välillä, koska mieheni vanhemmat ovat kuolleet. Vanhempani asuvat 400km päässä ja eivät voi auttaa siksi arjen keskellä, niin paljon kuin haluaisivat. Niin monesti olisi apua tarvinut ihan pienissä asioissa; Olisi mukava siivota joskus rauhassa ilman lasta, käydä miehen kanssa syömässä jne. Pari tuntia omaa aikaa edes silloin tällöin. Kavereita on, joilta pakkotilanteessa apua saa (esim. käyvät kaupassa, jos meillä koko porukka sairaana tmv.), mutta olisi se kivaa välillä muuten vainkin. Lähettää vaikka isovanhemmat ja lapsi käymään kesällä puistossa ja jäätelöllä, samalla kun itse tekisi vähän pihahommia ilman innokasta kolmevuotiasta apuri-lapioijaa, joka levittää mullat kaikkialle muualle, kuin oikeisiin paikkoihin. :)

Näen vanhempiani pyhäpäivien ja kesälomien ansiosta muutaman kerran vuodessa, jolloin viivymmekin heidän luonaan useamman päivän. Myös he toivovat, että välimatkaa olisi vähemmän, mutta koska heillä on elämä mallillaan omassa kotipaikassaan ja meillä omassamme, niin näillä mennään.

Pointtini on siis se, että et ole ainoa, jota tuollainen muutos ahdistaa. Ja saat olla onnellinen, että vanhempasi ovat niin lähellä; se on korvaamatonta! Kaikki jjärjestyy kyllä. :) Tsemppiä.

Kiitos paljon viesteistänne.
Melkein itku tuli - taidan olla herkällä päällä.

Olen nuori, ja olen huomannut, että itselleni rutiinit ovat tärkeitä. Kuitenkin rutiinit ovat puuttuneet jo muutaman vuoden, koska opiskelen yliopistossa. Tavallaan esimerkiksi kaipuu lukioaikoihin välillä on, koska silloin elämä oli tasapaksua ja rutiinipainotteista.
Oon tavallaan menevää tyyppiä, mutta jumiudun myös kotiin todella helposti. Kunhan lapsi syntyy, ois varmaan viimeistään 6kk ikäiselle hyvä opettaa "rutiiineja".
Haluan nauttia vauva-arjesta, ehkä se stressaa eniten.... Asetan itselleni paineita siitä, että haluan nauttia vauvastani ja arjesta hänen kanssaan, mutta silti mietin, että mitä jos se ei onnistukaan. Turhaan mietin, pitäisi elää hetkessä.

Asetan itselleni paineita, pitäisi vain muistaa että kaikki menee omalla painollaan.

aloittaja

Pakko kommentoida vanhaan ketjuun, että kylläpä lohdutti lukea samankaltaisia kokemuksia kuin mitä itse käy juuri läpi. Olen myös taipuvainen suunnittelemaan asioita tarkkaan ja asettamaan itselleni paineita siitä, että kaikki menee hyvin. Varmaan juuri sen takia ensimmäisen lapsen syntymä jännittää ja ahdistaa.