Vanhempani erosivat kun olin 8 vuotias, jäimme asumaan 4v nuoremman pikkuveljeni kanssa isän luokse ja n. 2 vuotta myöhemmin isäni uusi naisystävä muutti meille.
Alku sujui hyvin. Tulin hyvin toimeen M:n kanssa ja joskus toivoin salaa, että hän olisi oikea äitini..
Yläasteelle menon aikoihin kaikki alkoikin muuttua. Alkoi ilmestymään kummallisia sääntöjä ja oudoista asioista tuli sanomista (joko mumisemalla läheisyydessäni tai isäni kautta)
En saanut käyttää M:n OMAA keittiössä olevaa mankkaa tai koskea HÄNEN ruokiinsa jääkaapissa.Jos siivosin niin siivosin liian vähän/paljon/väärin/väärään aikaan.En saanut pitää kenkiäni tai takkia eteisessä muiden perheenjäsenten tavoin.Enkä saanut pitää shampoita tai pyyhettä kylpyhuoneessa. Minun vaatteitani ei pesty kotona, vaan taloyhtiön pyykkituvassa. Omaa teemukia ja murolautasta jouduin pitämään omassa huoneessani. Kaikki kuvat minusta, tekemäni maalaukset ja piirustukset kiikutettiin huoneeseeni, mikään asunnossa ei saanut muistuttaa olemassaolostani. (veljelläni ja minulla oli yksi tavallinen huone jaettu sermillä kahtia, joten tilaa ei todellakaan ollut ruhtinaallisesti)
Lisäksi sain kuunnella jatkuvasti sivukorvalla käsittämättömiä väitöksiä siitä, miten esim. avaimet kotiin unohtaessani tein sen TAHALLENI, että voisin jotenkin häiritä M:n elämää... Tai jos olin unohtanut huoneeni ulkopuolelle jotakin omaa (esim. kirjan tms), niin TAHDOIN vain sotkea hänen kotiaan.
Näitä tarinoita on kymmeniä, ellei enemmänkin
Loppujen lopuksi olin kotona aina ainoastaan omassa huoneessani, enkä ahdistukseltani voinut mennä edes keittiöön syömään, jos M oli kotona. Ja vaikka asunto olikin joskus tyhjänä, niin en siltikään mennyt esim.olohuoneeseen, kun "pelkäsin" kokoajan että joku tulee kotiin ja keksii taas jotain mitä väärää olen tehnyt.
Olin M:lle jatkuvasti raivoissani, mutten sanonut vastaan kuin ehkä 2 kertaa.. Joko hämmennyin syytöksistä tai luultavasti en vaan uskaltanut. Monta kertaa ajattelin puhua isän kanssa, mutten todellakaan halunnut sotkea häntä tähän yhtään enempää. (isä ja M tuntuivat riitelevän minusta muutenkin jatkuvasti) Tuntui vaan siltä että "riistäisin isältä onnen tms"
Kun sitten olin useasti miettinyt että mikäköhän minussa on, kun saan jossakin ihmisessä aikaan tuollaista vastenmielisyyttä ja vihaa, että PAKKOHAN minussakin on syytä olla, ei kukaan voi olla luonnostaan paha.. niin tutustuin tyttöön jolla tilanne oli ollut TÄYSIN sama, että hänen äitipuolensa tuntui olevan sama henkilö kuin M.
Nyt olen 21-vuotias, muuttanut reilu vuosi sitten "kotoa" pois ja enkä voisi olla onnellisempi. Olen kutsunut M:nkin kylään uuteen asuntooni, mutta hän on sanonut suoraan, ettei halua tulla.
Eikä se oikeastaan haittaa.
Alku sujui hyvin. Tulin hyvin toimeen M:n kanssa ja joskus toivoin salaa, että hän olisi oikea äitini..
Yläasteelle menon aikoihin kaikki alkoikin muuttua. Alkoi ilmestymään kummallisia sääntöjä ja oudoista asioista tuli sanomista (joko mumisemalla läheisyydessäni tai isäni kautta)
En saanut käyttää M:n OMAA keittiössä olevaa mankkaa tai koskea HÄNEN ruokiinsa jääkaapissa.Jos siivosin niin siivosin liian vähän/paljon/väärin/väärään aikaan.En saanut pitää kenkiäni tai takkia eteisessä muiden perheenjäsenten tavoin.Enkä saanut pitää shampoita tai pyyhettä kylpyhuoneessa. Minun vaatteitani ei pesty kotona, vaan taloyhtiön pyykkituvassa. Omaa teemukia ja murolautasta jouduin pitämään omassa huoneessani. Kaikki kuvat minusta, tekemäni maalaukset ja piirustukset kiikutettiin huoneeseeni, mikään asunnossa ei saanut muistuttaa olemassaolostani. (veljelläni ja minulla oli yksi tavallinen huone jaettu sermillä kahtia, joten tilaa ei todellakaan ollut ruhtinaallisesti)
Lisäksi sain kuunnella jatkuvasti sivukorvalla käsittämättömiä väitöksiä siitä, miten esim. avaimet kotiin unohtaessani tein sen TAHALLENI, että voisin jotenkin häiritä M:n elämää... Tai jos olin unohtanut huoneeni ulkopuolelle jotakin omaa (esim. kirjan tms), niin TAHDOIN vain sotkea hänen kotiaan.
Näitä tarinoita on kymmeniä, ellei enemmänkin
Loppujen lopuksi olin kotona aina ainoastaan omassa huoneessani, enkä ahdistukseltani voinut mennä edes keittiöön syömään, jos M oli kotona. Ja vaikka asunto olikin joskus tyhjänä, niin en siltikään mennyt esim.olohuoneeseen, kun "pelkäsin" kokoajan että joku tulee kotiin ja keksii taas jotain mitä väärää olen tehnyt.
Olin M:lle jatkuvasti raivoissani, mutten sanonut vastaan kuin ehkä 2 kertaa.. Joko hämmennyin syytöksistä tai luultavasti en vaan uskaltanut. Monta kertaa ajattelin puhua isän kanssa, mutten todellakaan halunnut sotkea häntä tähän yhtään enempää. (isä ja M tuntuivat riitelevän minusta muutenkin jatkuvasti) Tuntui vaan siltä että "riistäisin isältä onnen tms"
Kun sitten olin useasti miettinyt että mikäköhän minussa on, kun saan jossakin ihmisessä aikaan tuollaista vastenmielisyyttä ja vihaa, että PAKKOHAN minussakin on syytä olla, ei kukaan voi olla luonnostaan paha.. niin tutustuin tyttöön jolla tilanne oli ollut TÄYSIN sama, että hänen äitipuolensa tuntui olevan sama henkilö kuin M.
Nyt olen 21-vuotias, muuttanut reilu vuosi sitten "kotoa" pois ja enkä voisi olla onnellisempi. Olen kutsunut M:nkin kylään uuteen asuntooni, mutta hän on sanonut suoraan, ettei halua tulla.
Eikä se oikeastaan haittaa.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Kerrot, miten M kohteli sinua - huonosti. Hyvän alun jälkeen alkoi tulla tommosta, kun aloitit yläasteen.
Mitä tapahtui silloin?
Muuttuiko sinun käytöksesi?
Et kerro ollenkaan millainen olit itse murrosiässä. Muuttuikö käytöksesi, muutuitko sinä jotenkin? Miten itse aloit suhtautua tai kohdella M.ää?
Miten suhtauduit häneen sen jälkeen kun hän yhtäkkiä noin vaan alkoi olla inhottava?
Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
Kumpi huutaa ensin.. ja mitä tarkoittaa huudoollaan, onkin eri asia.
Murrosiässä meuhkaava teini on rasittava, raivostuttava. Silloinkin, kun on oma lapsi. Ja silloin, kun ei ole oma, ei jaksa sitä vähääkään.
Se uhma ja möykkä kun pitäisi kohdistaa bio-vanhempiin, ei äiti/isä puoleen ; näin voi puolisko miettiä.
peili kylläpäs oli tekstisi jyrkästi sanottu...osa tekstistäsi oli oikeastaan törkeetä...
kyllä aikuinen on silti aikuinen... jotai rajaa...
siis kummallsta...
Miten kehtaat syyttää lasta? Lapsi on aina uhri vanhempien erossa. Jos M ottaa perheessä paikan, niin tottakai lapsella on oikeus uhitella myös hänelle.
Mutta tässä tapauksessa tälle M:lle oli jäänyt ikuinen murkku päälle.
Täytyy vain todeta että tässä maailmassa tosiaan on ymmärtämättömiä ja ilkeitä ihmisiä.
MIKSI??????
En ollut murrosiässä mitenkään erityisen kapinallinen...Korkeintaan hilluin myöhään ulkona ilmoittamatta mitään minne menen jne..Lähinnä se oli sitä semmoista, että ollaan sitten poissa jaloista ihan kunnolla.Olen tietenkin miettinyt tätä vaihtoehtoa triljoona kertaa ja kerran jos toisenkin vakuutin itseäni siitä että olen itse jotenkin vaikeasti lähestyttävä murrosikäinen kiukkupussi...
Kaikista eniten näin jälkeenpäin katsottuna ottaa päähän se, etten tosiaan pistänyt enemmän hanttiin ja yrittänyt puhua asioista. Meidän perheelämä oli muutenkin sellaista että 4 toisilleen tuntematonta ihmistä asuu 60m2 asunnossa...
Kai se oli siitä, kun oli niin pirun ahdasta, tai kai se oli siitä että M joutui meille muuttaessaan jättämään oman poikansa (minun ikäiseni) keskisuomeen pojan isälle. Tai kai se oli mun murrosiästä. En tiedä.
Tuossa minut jo haukuttiin ilkeäksi ihmiseksi. Ei tarkoitukseni ollut olla ilkeä. Kysyin vain, että millainen olit, ja jos olit kovin hankala, on tämä voinut olla syy M:n huonoon kohteluun sinua kohtaan.
Eihän se ole oikein eikä murkun tuittuilu anna oikeutta aikuisella olla ilkeä, en minä sitä tarkoita. Mutta se olisi yksi syy ja selitys.
Ajatuksenani oli sanoa, että oma biologinen lapsikin voi olla murrosiässä todella raivostuttava, todella uuvuttava. Ja äidillä on jaksamisen rajat vastassa, voimat loppuvat.Ei äiditkään aina niin kauehan ymmärtäväisiä osaa olla tai osaa toimia kaikkien taiteen sääntäjen mukaan oikein murrosiässä tiuttuilevan lapsensa kanssa.
Ja sitten olla ilkeitä, vaikkei haluaisikaan.
Ja kuten kerroit: voihan olla että M:llä oli kova ikävä omaa lastaan; ehkä häntä suututti, että joutuu huolehtimaan toisen lapsesta muttei ole mahdollisuutta huolehtia omasta lapsestaan.
Ja ehkäpä sitten ei "anna itselleen lupaa" tykätä sinusta, koska ei ole mahdollisuutta samalla tavalla jakaa arkea oman lapsen kanssa ja se olisi ikään kuin "väärin" omaa lastaan kohtaan. Ikään kuin se tykkääminen, välittäminen ja huolenpito olisi pois omalta lapselta (joka asuu toisaalla ja jota näkee harvoin) vaikkei se todellsiuudessa niin menekään.
Aikuisetkin ovat vain ihmisiä. Rajallisia, keskeneräisiä, heikkoja, hukassa, onnettomia, yksinäisiä, ristiriitaisten tunteiden kanssa painiskelevia.
Totta, aikuisella pitäisi olla resursseja enempään kuin vain ilkeilyyn. Mutta kun ei aina ole, se on se paradoksi.
Voin lohduttaa, ettei se biologinen vanhemmuskaan tai lapsen kiltti käytös tuo automaattisesti hyvää kohtelua. Kun kerron, että sain lapsena usein ja lujasti selkääni (äidiltä), minulta kysytään olinko villi, vallaton, tottelematon, ilkeä jne. Ja vastaan: "En".. olin kiltti, ujo, mutta ihan isäni näköinen. Ja siksi minua oli helppo äidin lyödä. Se raivo ja viha mitä hän tunsi isääni kohtaan, oli helpompaa kohdistaa rumaan ja isän näköiseen lapseen kuin niihin kolmeen muuhun, jotka olivat enemmän äidin näköisiä ja oloisia ja nättejä.
Ehkä sinä muistutit äitiäsi? Jos et ulkonäöltä, niin ainakin siten, että olet tyttö ja tulossa naiseksi, ja muistat M:lle exää..??
Eihän nämä anna oikeutta huonoon kohteluun, kuten mikään ei anna.
Ja nämä ovat kaikki vaan arveluita. Emme tiedä syytä.
Mutta ehkä nämä auttavat ymmärtämään asiaa toisen näkökulmasta ja silloin se helpottaisi omaa oloa. Voi aidosti antaa anteeksi ja se vapauttaa. Voi jatkaa omaa elämää vahvempana.
Et voi "pakottaa" M:ää tykkäämään sinusta. Jos se ei onnistu, kannattaa antaa asian olla. On itsellä helpompaa.
Monet biologiset sukulaisetkaan eivät tule toimeen keskenään, ja asia on kipeä ja tuskainen aina jollekin osapuolelle.
Miten sinä oikein olet jaksanutkin elää noin vääristyneessä ilmapiirissä. Puhuitko asiasta isällesi? Täytyy sanoa että äitipuolesi on ollut todella lapsellinen ihminen.
Tuommoinen lapsuus jättää varmasti traumoja ja olen tässä nyt huolissani, että miten tämä äp suhtautuu pikkuveljeesi.
Ja kaikki me olemme joskus olleet murrosikäisiä, ei siitä voi ketään syyttää. Älä ainakaan itseäsi syytä. Minulla oli itsellä vaikea murkku ja minun tyttärelläni myös.
Älä välitä ilkeistä viesteistä, Tsemppiä ja hali!
Vuoden alusta juttelinkin tästä ammattilaisen kanssa ja hän ehdotti, että yrittäisin parantaa välejä M:ään kortilla tai kirjeellä. Pidin sitä ihan hyvänä ideana ja kirjoitinkin kortin jossa pahoittelin viime vuosia ja toivoin että tästä eteenpäin sekä hänen että minun elämäni olisi miellyttävämpää. Kun sain kortin postitusvalmiiksi, niin pikkuveli kertoi, että M oli ilmoittanut ettei aio osallistua ruoka/vuokrakuluihin kunnes A) veljeni muuttaa pois B) veljeni alkaa maksamaan asumisesta ja ruoista.
Raivostuin tästä aivan mielettömästi, sillä muidenkin veljen kertomien perusteella hän on nyt kiusaamisen kohteena. Siis sovittelukortti lensi kaaressa roskakoriin. Onneksi olemme nyt muuttamassa poikaystäväni kanssa samalle paikkakunnalle kuin missä isä, M ja veljeni asuvat joten suunnitelmissa onkin adoptoida veli meille:)
eikö isäsi ole oikeasti huomannut mitään näinä vuosina?? eihän ihmisiä noin voi kohdella. itse äitipuolena en aina jaksaisi, mutta en sitä lapsille näytä,hehän ovat syyttömiä tilanteeseen. älä yritä ystävällisyyttä äitipuoleesi,hän ei ole sitä ansainnut. voisit laukoa hänelle muutaman valitun sanan päin naamaa.. tzemppiä.
Ihan varmasti isä on huomannut... ja varmasti saanut kuunnella sitä mun haukkumista enemmän kuin minä itse. Isän ja M:n suurimmat riidatkin on varmaan tulleet siitä, että isä on puolustanut mua kun M on syyttänyt jostakin. Siksi isä onkin varmaan ollu ihan riekaleina kun on joutunut olemaan siinä välissä.
En ole itse viitsinyt puhua isälle oikein mitään, koska se kuitenkin rakastaa varmasti meitä molempia, enkä halua että se joutuisi tilanteeseen, että pitäisi ikään kuin valita. Tai että sen pitäis yhtään enempää pohtia meidän huonoja välejä.
On raivostuttavaa kuulla miten järkyttäviä ihmiset voivat olla toisilleen. 10 pistettä sinulle, että olet vielä täysin järkevä. Toivottavasti voit kuitenkin jatkossa luottaa muihin ihmisiin ja mikä tärkeintä omaan itseesi! Kuullostaa siltä, että M on ihmisenä kovin lapsellinen. Ei se, että itsellä on huono mieli oikeuta ketään kohtelemaan toisia jatkuvasti huonosti. Hyi olkoon! Ja että se jatkuva "kynimisen" kohde on vielä lapsi, tekee asiasta vielä pahemman. Sinun kannattaa jossain vaiheessa nyt aikuisempana ja kotoa pois muuttaneena puhua asiasta isäsi kanssa. Helpottaa varmaan oloasi, kun juttelet asiasta. Ja jos vain joskus kykenet, kerro myös äitipuolellesi siitä miten pahan olon hän käytöksellään sinulle aiheutti. En tarkoita, että tarvitsisi aloittaa mitään riitaa, vaan yrittää puhua pahoja asioita mielestä pois. Se auttaa.
Minäkin olin vanki omassa huoneessani, enkä koskaan syönyt heidän kanssaan saman pöydän ääressä (minulla oli isäpuoli). Tunteet ovat ihan samat, vaikka siitä on kohta 30 vuotta aikaa, kun muutin pois heidän kodistaan. Kun olen heillä kylässä, oleskelen yleensä omassa entisessä huoneessani ja käyn myöhään illalla jääkaapilla, kun äitini ja hänen miehensä ovat menneet nukkumaan. Viimeksi siellä käydessäni isäpuolellani oli vielä otsaa ihmetellä, miksi olen aina makuuhuoneessa!!!!
Minun käytökseni siinä talossa on tarttunut lapsiinikin. He käyttäytyvät ihan samoin kuin minäkin. Olemme kaikki piilossa yhdessä huoneessa ja toivomme, että äkkiä pääsisimme pois heidän ahdistavasta talostaan.
Miksi ihmeessä vierailet siellä sitten?? Miksi äitisi ei puutu tilanteeseen mitenkään ??? Mikä on äitisi osuus tässä asiassa, sinun kohtelussa?
Ja sama alkuperäiselle, bluelle: missä se biologinen isä oikein on? MIksi hän sallii tuommosen??
Koulukiusaamisesta puhuttaessa kiusaajia ovat myös ne, jotka vaikenevat ja vaikenemisellaan sallivat ja mahdollistavat kiusaamisen.
Tämä pätee myös näihin perhesuhteisiin !!
Nykyisin olenkin vihaisempi äidilleni, että hän salli huonon kohteluni, mutta se onkin kivuliaampaa alkaa penkoa tunteitaan biol. äitiään kohtaan.
Asun kaukana entisestä kotikaupungistani, jossa asuu paljon sukulaisiani. Olen joskus ehdottanut läheisille sukulaisilleni, että saisinko olla vain teidän luonanne, kun käyn siellä, mutta asia on kiusallinen. He muka ihmettelevät, että totta kai sinun nyt täytyy äitisi luona käydä, kun hän on niin "hyvä" ihminen.
Jos olen kotikaupungissa käydessäni muutaman päivän jossain sukulaisten luona, äitini soittelee perääni ja sanoo, että älä nyt siellä makaa ihmisten vaivoina vaan tule tänne.
Sano ensi kerralla äidillesi suoraan syy,mikset halua tulla sinne.Kerro myös millasia muistoja sinulla on.Kysy väittääkö äitisi ettei muista mitään sellasta tapahtuneen.
Olen kuullut koko ikäni sukulaisilta, että en saa pahoittaa äitini mieltä.
mahdollisimman pian isäsi kanssa kaikista noista tunteista ja tuntemuksista,jos siitä olisi sinun veljellesi apua.Isäsi pystyy suhtautumaan asioihin oikein jos tietää miltä sinusta todella on tuntunut äitipuolesi käytös.Ja täytyyhän sinun isällä olla kodissaan sen verran valtaa että osaa sanoa vaimolleen että turpa kiinni.
Jos isäsi eroaa vaimostaan ei se ole todellakaan sinun vika vaan olet avannut isäsi silmät huomaamaan kuinka katala hänen vaimo on hänen lapsiaan kohtaan.
En ymmärrä miksi isäsi jaksaa katsoa tuollaista vaimoa vuosia eteenpäin.
Toivonmukaan isäsi eroaisi tuollaisesta vaimosta,ja antaisi veljellesi edes paremman lapsuuden.
Toivon sinun kertovan isälle nämä asiat tai kopioi nämä kirjeet ja näytä ne isällesi.
Paljon onnea sinulle tulevaisuuteen