Miksi?

Minä itse sairastuin bulimiaan oltuani monta kuukautta todella rajulla dietillä. (En kuitenkaan ollut mikään anorektikko.)
Sitten en enää jaksanutkaan kituuttaa itseäni pelkillä rehuilla, joten aloin ikään kuin syödä takaisin kaiken sen mistä olin laihdutuksen aikana luopunut. Sitten tulikin huono omatunto kun oli ahminut itsensä ihan täyteen, ja aloin oksennella ruokaa ja pahaa oloa pois.
Eli, en todellakaan haaveillut tästä, en päättänyt hankkia itselleni tätä raastavaa onnettomuuden tilaa. Idiootteja ovat ne teinit joiden mielestä ois vähäx siistiix jos olis bulimia.

Minun syömishäiriöni alkoi teini-iässä, kun halusin olla hoikkaakin hoikempi. Olen ihaillut aina hoikkia ihmisiä. Itse olin ehkä hieman pullukka, mutta en mitenkään ylipainoinen. Siihen mennessä olin vasta tehnyt epäonnistuneita "pyrähdyksiä" Diettimaailmaan. Kaikki aloittamani dietit kaatuivat yleensä kuitenkin jo saman päivän aikana. Olen koko pienen ikäni ollut herkutteluun taipuvainen. Kotonakin, kun yleensä jotain hyvää löytyi aina kaapista. Leipominenkin on kuulunut aina lempipuuhiini. Onko mitään ihanampaa kuin vasta leivotun pullan tuoksu! -ei ainakaan bulimiaa sairastavan mielestä!
Erehdyin television ääreen erään kerran, kun sieltä tuli dokumentti bulimiaa sairastavista henkilöistä. Ohjelmaa katsoessani muistan mietiskelleeni, että onpa hullua touhua. hmmm... mieli kuitenkin lähti kulkemaan omia polkujaan ja otin ns. vinkistä vaarin. Olin jo siinä vaiheessa turhautunut epäonnistuneisiin dietteihin ja ajattelin juuri niin kuin sinäkin. Oksentamalla kaiken syömäni saan molemmat: herkut ja laihuuden. Ah, autuutta mikä hullu ajatus! Mutta tämä idea tuntui siinä vaiheessa todellakin mullistavan mainiolle.
Muutama vuosi kului vain satunnaisesti yökkäillen. Aina tunsin oksentamisen jälkeen suunnatonta itse-inhoa. Jossain vaiheessa päätin muuttaa ruokailutottumukseni ja lisäsin samalla liikunnan määrää. Homma pyörähtikin taas jotenkin äärilaitaan. Jostain sain kaivettua itsestäni mielenlujuutta ja jätin turhan herkuttelun kokonaan. Pikkuhiljaa liikunnan määrä kasvoi ja kasvoi. Ruokaa en oikeastaan enään paljoa suostunut syömään. Aamiainen sentään on säilynyt onneksi koko 12 vuotisen sairastamiseni ajan. Jos näin ei olisi niin tuskin tässä tätä kirjoittaisin. Painoni tipahti niin alas, etten välillä jaksanut kävellä portaita. Nautin sairaassa mielessäni kuitenkin siitä, että kerrankin minulla on mielenlujuutta olla syömättä. Peilin eteenkin astuin ihastellen törröttäviä kylkiluitani ja kuopalla olevaa vatsaa. Tässä vaiheessa olin jo muuttanut vanhempieni luota pois ja asuin yksin.
Kuitenkin jälleen kerran repsahdin herkuihin ja aloin ahmimaan kuin hullu. Mitään en kuitenkaan niellyt. Jääkaappi pullisteli houkuttavasti päivästä toiseen hetkisen. Iltaan mennessä se ammotti huutavan tyhjänä. Ihme kun en syönyt valoakin kun keskellä yötä ei voinut käydä täytettä hakemassa. Siinä vaiheessa petyin itseeni totaalisesti ja kävin läpi sitä miten olin viettänyt viimeisimmät vuoteni. Totesin menettäneeni lähes kaikki ystäväni. En kulkenut ihmisten ilmoilla muuta kuin pakollisten kaupassa käyntien verran ja neuroottisen liikunnan velvoittaman urheilun suorittaakseni. Olin työttömänä ja ilman koulupaikkaa. Aikaa oli tuhottomasti ihan vain itsensä rääkkäämiseen ja terrorisoimiseen! Lopulta sain haettua kuitenkin jälleen kouluun perheeni tsemppaamana ja pääsin opiskelemaan. Sillon sain pienen otteen jälleen elämästä. Innostuin jälleen muistakin asioista. Opiskelu maistui hyvälle, eikä lihottanut!!!! Mutta ruoan ahmiminen jatkui iltaisin edelleen....lukeminen ei täytä vatsaa....
Terapiaan pakotin itseni jokunen vuosi sitten. Jakso kesti kaksi vuotta. Mieleni oli kuitenkin jo niin sairas, että motivaatio parantumiseen oli millin ohuen langan varassa. Lanka katkesi.
Tänä päivänä vain koitan yhä elää tätä helvettiä. Maailmani on jakaantunut kahteen osaan. Minussa elää kaksi ihmistä. Sain lopultakin töitä ja rakensin kulissin työajaksi. Olen ilopilleri ja elämänhaluinen nainen n. kahdeksan tuntia päivässä. Tekosyitä olen kasannut valmiin repertuaarin minimaalisen töissä nauttimani/nauttimatta jättämäni päivällisen syyksi. Työpäivän jälkeen maailmaani mahtuu vai ahmimista ja oksentamista. Nykyään nielen ruokani hetkeksi. Se tulee kuitenkin lähes heti pakottamatta ylös. Painoni on edelleen alhainen, mutta en enään kolistele luitani kuolemanporteilla. (Kiitos, sen että olen tsempannut silloin tällöin ja syönyt töissä päivällä normaalistiki) Inhoan itseäni ja kehoani. En pysty näkemään itseäni millään tavalla kauniina. Peili on pahin viholliseni, mutta kuitenkin niitä on asunnossani useita.
Itseinho on paras ystäväni. Se kuljettaa minua kohti kuolemaa. Tiedän kuolevani tähän sairauteen. Olen luovuttanut.
Eilinen oli jälleen perinteiseen malliin riemuvoitto ruokakaupalle. Ahmin ja oksensin. Itkin silmät päästäni vessan lattialla. Haaveilin hetken terveestä elämästä. Tänä aamuna olen sen jo unohtanut. Nenän suunta on seuraavaksi ruokakauppaan. Sen jälkeen koetellaan kuinka kauan kestän kiljuvaa nälkää. Todennäköisesti kykenen sinnittelemään iltapäivään. Sitten onkin järki ja haaveet taas pirstaleina.
Tämä oli tämmöinen lyhennelmä 12 vuodesta. Jos sanoisin, että miksi, -Sitähän otsikossa kysyitkin. Minulta vain nyt purkautui ulos referoitu elämänkerta...
Pyrin kaikessa täydellisyyteen. Maailmakin pakottaa tänä päivänä olemaan piirun verran parempi kuin muut. Elän tunteella ja koen asiat voimakkaasti. Aina ei voi olla paras, kaunein, fiksuin ja suosituin .....ja sairaanloisen laiha.
Olen epätoivoinen. Halusin kaiken, mutta siitä maksettava hinta oli se, että kun tavoitin laihuuden, menetin kaiken muun.
Nyt se kaikki muu alkaa olla jo niin kaukana, koska en halua luopua laihuudestani. Minulla on kiire, ei yhtään minnekään. Roikun sairauteni varassa. Se on enään ainut eteenpäin ajava voima. Olen riippuvainen omasta hulluudestani.

ole koskaan ihaillut tai ihannoinut bulimiaa.

Sairastuin anoreksiaan 14-vuotiaana, puolivahingossa. Tarkoitus oli laihtua vain kymmenisen kiloa, mutta kun olin aloittanut, jäin koukkuun siihen euforiaan, jonka syömättömyydestä ja ylenpalttisesta liikunnasta sain. En halunnut niinkään laihtua, en vaan halunnut muuttaa elintapojanikaan.

Sitten yhtäkkiä oltuani sairaalahoidossa kaikki kääntyi päälaelleen. Aluksi se oli aivan harmitonta, söin sopivasti kaikkea, herkuttelin hyvällä omallatunnolla, koska olin alipainoinen. Jossain vaiheessa se kuitenkin riistäytyi käsistä, ja ahmiminen ja ruoasta eroon pääseminen muuttui pakkomielteiseksi. Kesti vuosia ennen kuin tajusin, että minulla on bulimia, vaikken oksentanutkaan vaan kulutin liikunnalla nuo kalorit. Yritin välttää oksentamista viimeiseen asti, mutta lopulta väsyin ainaiseen rehkimiseen vatsa täynnä, ja ajattelin ensin tyhjentää vatsani ja sitten harrastaa liikuntaa. Lisäksi ahmimisen jälkeinen turvonnut ja ähky olo kävi liian ällöttäväksi ja lisäksi aloin lihoa, joten "pakon edessä" aloin oksentaa. Nyt koetan opetella siitä irti. Välillä sorrun, mutta annan sen itselleni anteeksi ja seuraavana päivänä koetan jaksaa paremmin vastustaa kiusausta.

Yleensä syömishäiriöt kehittyvät vahingossa. Harva niitä tieten tahtoen haluaa!! Itselläni ainakin kesti TODELLA kauan edes tiedostaa sekä anoreksia että bulimia, luulin molempien olevan ihan normaalia käytöstä... Usein se on liian vaikeaa aluksi myöntää, että kyseessä on ongelma.