Aloitan siitä että olen 18-vuotias neitokainen pääkaupunkiseudulta.
Olen ollut masentunut kohta viisi vuotta ja vasta viimeisen kahden vuoden aikana
hakenut apua tähän. Mulla tää on hyvinkin kausi luontoista mut silti jokaisena
päivänä vuodesta mua masentaa. Peitän sen hyvin, jopa ihan ajattelematta sitä
ja siksipä läheiseni eivät pidä sairauttani kovinkaan vakavana.
Kuulen usein lausahduksia että "kaikilla on joskus huono mieli."
tai " olet vaan laiska!" jne jne jne jne...Noita kuulee vaikka minkälaisia.
Hyvähän sellaisen on sanoa, joka ei pohdi elämänsä merkitystä 24/7.
Muutaman kerran olen suunnitellut itsemurhani, mutta loppujen lopuksi päättänyt,
etten voittaisi sillä yhtään mitään. Pieni osa musta haluaa vielä näyttää tälle
maailmalle ja siksi en aijo tehdä mitään typerää. Viillellytkin olen, muutama vuosi
sitten ihan säännöllisesti, mutta nykyisin enää hyyyyyvin harvoin.
Vaikeinta kaikessa on ehkä se, etten saa nykyisin tartuttua mistään kiinni.
Opiskelut ovat pysähtyneet noin kolme kuukautta sitten, enkä ole kohta kahteen
kuukauteen päässyt edes käymään koulullani. Olen sängyn oma.
Pidän kyllä ylläni roolia, kuinka reipas ja aikaan saava olen.
Se menee melkein kaikilta läpi, paitsi itse en usko siihen ollenkaan ja tiedän
että tuollainen pitäisi lopettaa. Aloitin myös uuden psykan, mutta ei sitä kiinnosta
pätkääkään eikä meillä synkkaa ollenkaan. Sitä paitsi jompi kumpi meistä
siirtää aina aikaa edemmäs, jonka vuoksi olen sielläkin käynyt viimeksi kuukausi sitten...Enkä edes usko että saan itseni sinne.
Olen yksinkertaisesti niin voimaton, surullinen ja alla päin. Sekä vittuuntunut
noista edellä mainituista. Mun sisällä asuu se tyttö joka haluaisi elää ja mennä.
Tunnen eläväni ehkä noin kerran viikossa ja yleensä silloinkin
olemme kavereiden kanssa tanssimassa jossain baarissa....
En vain tiedä, kuinka kauan minä tai kehoni jaksamme tälläistä.
Kiitos ja anteeksi tästä avautumisesta, jonnekin tämä oli pakko tehdä
kun kukaan muu ei enää kuuntele, tai vaikka kuuntelisi en heille saa suutani auki.
Anonyyminä tämäkin oli helpompaa.
Olen ollut masentunut kohta viisi vuotta ja vasta viimeisen kahden vuoden aikana
hakenut apua tähän. Mulla tää on hyvinkin kausi luontoista mut silti jokaisena
päivänä vuodesta mua masentaa. Peitän sen hyvin, jopa ihan ajattelematta sitä
ja siksipä läheiseni eivät pidä sairauttani kovinkaan vakavana.
Kuulen usein lausahduksia että "kaikilla on joskus huono mieli."
tai " olet vaan laiska!" jne jne jne jne...Noita kuulee vaikka minkälaisia.
Hyvähän sellaisen on sanoa, joka ei pohdi elämänsä merkitystä 24/7.
Muutaman kerran olen suunnitellut itsemurhani, mutta loppujen lopuksi päättänyt,
etten voittaisi sillä yhtään mitään. Pieni osa musta haluaa vielä näyttää tälle
maailmalle ja siksi en aijo tehdä mitään typerää. Viillellytkin olen, muutama vuosi
sitten ihan säännöllisesti, mutta nykyisin enää hyyyyyvin harvoin.
Vaikeinta kaikessa on ehkä se, etten saa nykyisin tartuttua mistään kiinni.
Opiskelut ovat pysähtyneet noin kolme kuukautta sitten, enkä ole kohta kahteen
kuukauteen päässyt edes käymään koulullani. Olen sängyn oma.
Pidän kyllä ylläni roolia, kuinka reipas ja aikaan saava olen.
Se menee melkein kaikilta läpi, paitsi itse en usko siihen ollenkaan ja tiedän
että tuollainen pitäisi lopettaa. Aloitin myös uuden psykan, mutta ei sitä kiinnosta
pätkääkään eikä meillä synkkaa ollenkaan. Sitä paitsi jompi kumpi meistä
siirtää aina aikaa edemmäs, jonka vuoksi olen sielläkin käynyt viimeksi kuukausi sitten...Enkä edes usko että saan itseni sinne.
Olen yksinkertaisesti niin voimaton, surullinen ja alla päin. Sekä vittuuntunut
noista edellä mainituista. Mun sisällä asuu se tyttö joka haluaisi elää ja mennä.
Tunnen eläväni ehkä noin kerran viikossa ja yleensä silloinkin
olemme kavereiden kanssa tanssimassa jossain baarissa....
En vain tiedä, kuinka kauan minä tai kehoni jaksamme tälläistä.
Kiitos ja anteeksi tästä avautumisesta, jonnekin tämä oli pakko tehdä
kun kukaan muu ei enää kuuntele, tai vaikka kuuntelisi en heille saa suutani auki.
Anonyyminä tämäkin oli helpompaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
On todella anonyyminä helpompaa kun kukaan ei tunnista ja näin uskaltaa sanoa enemmän. Voi kun saisit niin paljon rohkeutta raottaa todellisuutta läheisillekin. Vie se valtavasti voimaa ja on epätodellista ristiriitaista elämää vetää roolia sukulaisten ja kavereiden kesken. Ja tottakai he vähättelevtä kuin osaa niin hyvin peittää nuo ongelmat ja todellisuuden.
Olen kyllä sitä miletä, että älä ota tuota terapeuttia jos homma tökkii jo alkuunsa. Yritä saada henkilö, jonka kanssa syntyy yhteiistyöstä.
Älä ollenkaan pyytele anteeksi kirjoittamistani. Vaikuttaa että masennus on alkanut juuri murrosiän kynnyksellä. Sinulla on ollut varmaan sitä ennenkin vaikeaa ja juuri tuo ikä on katkaissut psyyken sietokyvyn. Onko perheessä ollut tapan että vaikeuksista ei puta avoimesti tai oletetaan että niitä ei oleteta olevan. oleko pystynty olemaan avoin ja rehellinen terapeutille?
Joo...tai siis uskoisin että masennukseni lähti juurikin murrosiässä ja vuosi sen jälkeen oli hieman ongelmia kotona. Nykyisin nämä asiat ovat hyvin mutta minä en voi hyvin.... Uuden psykan hankintaa mietin, koska ei tämän hetkisestä tyypistä
ole mitään hyötyä...
Ja varmaan pystyisin sukulaisille ja kavereillekin kertomaan, kunhan saan
voimat siihen....Se luultavasti helpottaisi jatkossa :)
Kiitos neuvoistasi!