kuuluuko murrosikään???

Mulla oli ala-asteella kavereita, yläasteelle mentäessä menimme eri luokille ja se siitä ystävyydestä. Yritin olla kaveria luokkamme suosittujen tyttöjen kanssa, ei onnistunut. Ystävystyin sitten muutaman "hiken" kanssa. Vaikka meillä oli hauskaa jne., tunsin olevani yksin. Olin heidän kanssaan, koska ei mulla muita kavereita ollut, mutta ajatusmaailmamme ei sopineet yhteen. He olivat siveyden sipuleita, kun taas mua kiinnosti pojat.

Kotona oli asiat suht ok, sain kaiken, mitä tarttin ja ylimäärästäkin. Mutta äidillisiä tunteitaan äiti ei pahemmin näyttänyt, isä matkusteli paljon. Myöhemmässä vaiheessa, kun pojat tuli kuvioihin, en voinut sydänsuruistani puhua äidilleni, koska hän oli saman tien menossa lapion kanssa "opettamaan" poikaa. Näille hikke ystävillenikään en voinut puhua, koska eivät he mitään ymmärtäneet. Mutta kanavoin tunteeni runoihin! Niitä onkin kertynyt mukava pino vuosien saatossa.

Mutta joo, en mäkään ollut perinteinen teini, hiljanen, eristäytynyt ja kiltti. Mutta kaveripiirin totaalinen vaihdos teki hyvää, nyt uskallan elääkin. :) Yläaste-ajoista on hurahtanut jo muutama vuosi, eikä kukaan nykyisistä kavereistani usko, kun kerron, millainen rassukka olin ennen.

Mutta tsemppiä sulle! Tuo kuulostaa varsin tutulta, enkä mäkään ole siihen kuollut. ;)

mulla oli toi tilanne seiskalla ja melkein koko kasiluokan. ala-asteella oli kavereita vaikka muille jakaa. ja mun tuurilla ylä-asteelle mentäessä kaikki meni eri luokille. olin oikeastaan koko seiskan yksin. yhen kaverin sain mutta en oikein pitäny siitä (oli ihan omituinen). kasilla sama mutta sitten loppukeväästä sain jotenkin rohkeutta ja aloin tutustua kunnolla luokkalaisiini. nyt ysillä voin puhua ihan vapaasti kenelle tahansa eikä tartte pelätä mitä muut ajattelevat.

eli rohkeutta vaan peliin ja muihin tutustumaan! olin itsekin tosi ujo ja se vaati paljon rohkeutta mennä puhuu luokan "suosituille". mutta tsemppiä vaan sinne!

Oma tilanteeni muistuttaa hieman tuota sinun. Ongelmani tosin alkoivat jo ala-asteen viidennellä, jolloin vietin useat välitunnit yksin. Tämä jatkui osittain myös seitsemännellä, mutta lähinnä omasta tahdostani. Omistin pari ystävää, mutta koin heidän seuransa vain masentavaksi, rasittavaksi ja ikäväksi.
Olen myöskin ollut aina vähän erityylinen kuin muut, vaikka sitä ei päälleppäin niin hyvin huomaa. Tietysti pukeutumistyylini kertoo jotain, mutta kovin sisäänpäin kääntynyt olen ollut. Murrosikä on ollut minulle vaikea, erityisen vaikeaa siitä teki sen tiedostaminen. Tiesin siis että tämä kaikki johtuu siitä, ja että paha olo menee pois.

Miten itse sitten selvisin tästä? Minua henkilökohtaisesti auttoi kovasti itseni ja asioiden hyväksyminen sellaisina kuin ne ovat. Muutin ajattelutapaani toisenlaiseen suuntaan. Yritin iloita itsestäni ja olemassaolostani, ja olla ylpeä siitä mitä minä olen ja mitä minulla on. Pikkuhiljaa en enää jaksanut välittää siitä mitä mieltä toiset ovat, yritin ajatella että he ovat kateellisia tai jotakin, ja siksi aina kiusaavat, tahallaan ärsyttävät ja ovat ikäviä minulle. Oikeastaan taisin olla tuossavaiheessa wnb-gootti. 'Piilouduin' tyylini taakse, sillä huomasin saavani voimia mustasta väristä. Se lujitti itsetuntoani ja sai oloni tuntumaan vahvemmalta. (On säilynyt lempivärinä yhä:)
Entisille luokkakavereille muutos oli tietysti aika järkyttävä, luulen että he eivät ikinä ymmärtäneet minua sen suhteen. Olin ollut ennen aina pieni kiltti naapurintyttö. No mutta mitäpä minun tyylini heille kuuluu, jos se minua itseäni miellyttää.

Silloin kun kaikki menee huonosti ja tuntuu hankalalta, kannattaa haaveilla. Olen elänyt monia kuukausia pelkästään haaveitten varassa. Kun on jotain mistä unelmoida, jaksaa jatkaa eteenpäin. :)
Tsemppiä sinulle.