Kuolemanpelko on kuin lentämistä lentokoneella. Kun olet kerran noussut, on tultava myös alas. Kun kerran synnyt, sinun on myös kuoltava. Lentämisestä tosin voi selviytyä, mutta ei välttämättä.
Huomasin viimeisellä lennollani, että pelkään lentämistä aivan suunnattomasti. Olen lentänyt muutaman kerran ja ensimmäisen kerran koin hienona. Jälkeen olen katsonut turmavideoita. Ja paljon... Huomannut, miten pienestä kaikki voi mennä vikaan. Laskeudu huonosti tai kone ei nousekkaan - polttoaine räjähtää... Ihminen erehtyy. Teknologia ei aina toimi.
Pidän penkistä kiinni. Kun kiihdytämme toivon, ettei kone kaadu. Kun kone lähtee nousemaan pelkään, että nouseminen loppuu, kone hyytyy ja putoaa. Toivoisin koneen kulkevan valtavaa vauhtia, ettei se vain pysähdy. Kun olemme ilmassa, rauhoitun hieman, mutten silti ole rauhallinen. Tarkkailen moottorin ääniä. Kun moottorit hiljenevät luulen, että ne hajoavat ja putoamme. Tykkään siitä, kun kone kääntyy ja se kallistuu. TV-ohjelmien vuoksi kuitenkin mietin, että mikäköhän nyt on kallistuskulma, ettei vaan kallistuta liikaa... Tarkkailen henkilökuntaa. Viime lennollani kapteenit tulivat jakamaan tarjoiluja yhdessä lentoemäntien kanssa. Olin seota. Miksei kukaan ollut katsomassa ohjaamossa ja tarkkailemassa lukuja, suuntaa, kallistuskulmia jne! Olin jo vähällä nousta penkistäni ja mennä vihaisena sanomaan, että nyt riitti. Kapteenit olivat nuoria miehiä ja tuntuivat olevan hieman "pellen" oloisia virnistyksineen ja nauruineen. Olin aivan kypsä, vihainen ja säikähtänyt lennon jälkeen... Sitten piti lentää vielä uudestaan, koska meillä oli välilasku. Seuraava lento meni paremmin, vaikka pelkäsinkin aika paljon.
Laskeutuminen on minulle herkkua, kun tiedän, että kohta pääsee maahan - Kunhan se tapahtuu kauniisti. Viimeisellä lennollani oli pimeää ja henkilökuntaa pyydettiin varautumaan. En tiennyt mihin - ehkä se oli vain normaali käsky varautua laskeutumiseen? Tätä ei kuitenkaan auttanut, että myös exit valot syttyivät hetken kuluttua. Ajattelin, että nyt on jotain pielessä. Laskeuduimme kuitenkin maahan ja selvisimme! Tämän jälkeen hyppäsin autooni hymyssä suin - ihanaaaa, maata pitkin! Jatkoin kuitenkin lentämisen pohdiskelua jopa matkan jälkeen - videoita, tilastoja, keskusteluja.... Olen sellainen ihminen, että haluan olla tietoinen miten kaikki toimii ja miksi kaikki toimii niinkuin toimii. En tyydy selitysiin "älä ajattele, siksi vain".
Huomasin, että minulla on jonkinlainen kuolemanpelko. Kun en millään haluaisi lähteä täältä. En haluaisi koskaan olla valmis lähtemään. Toisaalta uskon että tämä jokin aika sitten alkanut pelko laittaa myös tulta persuksiini, että alan elää täysillä. Olen ollut vuosia masentunut, huonossa parisuhteessa, kokenut elämässäni paljon inhottavia, henkisiä vastoinkäymisiä ja kuluttanut viimeiset parivuotta aikaani kotisohvalla yksin syöpötellen ja lihoten. Nyt pelkään, ehdinkö saada ajan kiinni, laihduttaa, saada hyvän parisuhteen, nauttia elämästä? Ottaaa menetetyn ajan takaisin? Aikaa on vain yhden kerran.
Se tapa pelottaa myös todella paljon, kun ei tiedä, miten se tapahtuu. Kovissa kivuissa, vai rauhallisesti? Itse haluaisin tietysti vanhuksena vain nukahtaa. Nukahtaa, kun keho ei enää jaksa. Mutta ihmisiä kuolee niin kamalalla tavalla! Tsunameihin, tulipaloihin, hukkumisiin, kolareihin, terrorismiin, niin, ja lentämiseen. Lentäminen pelottaa juuri siksi, että vaikka itse kuolema olisi luultavasti nopea, niin putoamisvaihe olisi hirvittävä. Se pelottaa, koska kuolema olisi niin dramaattinen. Mietin usein, että jos minulle sattuisi lento-onnettomuus, kumpa menisin tajuttomaksi enkä edes ymmärtäisi tilannetta. Tai kuten luin jostain kun tutustuin aiheeseen lentopelko - niin kumpa minulla voisi olla jokin piikki, jolla saisin itseni äkkiä tajuttomaksi, jos kehoni ei sitä tekisi. Lisäksi olen niin taikauskoinen että uskon, että ihan varmasti sattuu juuri minun kohdalleni, nyt kun sinne ilmaan lähden.
Kuolemanpelkoa on lisännyt tietoisuus, kun omia läheisiä on kuollut ympäriltä. Silloin se on tullut todelliseksi - "ei vitsit, me ei ollakkaan täällä ikuisesti, vaan ihan oikeasti joudutaan lähtemään"... Myös nuoria tuttuja on kuollut joka säikäyttää, ettei me kaikki eletäkään vanhuksiksi. Vaan kaikki voi jäädä ihan kesken.
Olen aloittamassa terapian. Haluaisin tietää onko joku kärsinyt vastaavia ajatuksia ja mennyt ammattiauttajalle, ja onko siitä ollut apua, että on pystynyt luopumaan näistä ajatuksista ja relaamaan? Itse olen ajattelija ihminen ja pohdin kaikenlaisia juttuja, myös ihan positiivisia. Olen myös miettinyt Finnairin lentopelkokurssia. Haluaisin joskus matkustaa Thaimaaseen, mutta lento on pitkä... Voiko ihminen ajatella liikaa?
Ihmismieli on kyllä raivostuttava :) Olisi varmaan paljon iisimpää olla vaan kastemato vailla tunneajattelua :)
Huomasin viimeisellä lennollani, että pelkään lentämistä aivan suunnattomasti. Olen lentänyt muutaman kerran ja ensimmäisen kerran koin hienona. Jälkeen olen katsonut turmavideoita. Ja paljon... Huomannut, miten pienestä kaikki voi mennä vikaan. Laskeudu huonosti tai kone ei nousekkaan - polttoaine räjähtää... Ihminen erehtyy. Teknologia ei aina toimi.
Pidän penkistä kiinni. Kun kiihdytämme toivon, ettei kone kaadu. Kun kone lähtee nousemaan pelkään, että nouseminen loppuu, kone hyytyy ja putoaa. Toivoisin koneen kulkevan valtavaa vauhtia, ettei se vain pysähdy. Kun olemme ilmassa, rauhoitun hieman, mutten silti ole rauhallinen. Tarkkailen moottorin ääniä. Kun moottorit hiljenevät luulen, että ne hajoavat ja putoamme. Tykkään siitä, kun kone kääntyy ja se kallistuu. TV-ohjelmien vuoksi kuitenkin mietin, että mikäköhän nyt on kallistuskulma, ettei vaan kallistuta liikaa... Tarkkailen henkilökuntaa. Viime lennollani kapteenit tulivat jakamaan tarjoiluja yhdessä lentoemäntien kanssa. Olin seota. Miksei kukaan ollut katsomassa ohjaamossa ja tarkkailemassa lukuja, suuntaa, kallistuskulmia jne! Olin jo vähällä nousta penkistäni ja mennä vihaisena sanomaan, että nyt riitti. Kapteenit olivat nuoria miehiä ja tuntuivat olevan hieman "pellen" oloisia virnistyksineen ja nauruineen. Olin aivan kypsä, vihainen ja säikähtänyt lennon jälkeen... Sitten piti lentää vielä uudestaan, koska meillä oli välilasku. Seuraava lento meni paremmin, vaikka pelkäsinkin aika paljon.
Laskeutuminen on minulle herkkua, kun tiedän, että kohta pääsee maahan - Kunhan se tapahtuu kauniisti. Viimeisellä lennollani oli pimeää ja henkilökuntaa pyydettiin varautumaan. En tiennyt mihin - ehkä se oli vain normaali käsky varautua laskeutumiseen? Tätä ei kuitenkaan auttanut, että myös exit valot syttyivät hetken kuluttua. Ajattelin, että nyt on jotain pielessä. Laskeuduimme kuitenkin maahan ja selvisimme! Tämän jälkeen hyppäsin autooni hymyssä suin - ihanaaaa, maata pitkin! Jatkoin kuitenkin lentämisen pohdiskelua jopa matkan jälkeen - videoita, tilastoja, keskusteluja.... Olen sellainen ihminen, että haluan olla tietoinen miten kaikki toimii ja miksi kaikki toimii niinkuin toimii. En tyydy selitysiin "älä ajattele, siksi vain".
Huomasin, että minulla on jonkinlainen kuolemanpelko. Kun en millään haluaisi lähteä täältä. En haluaisi koskaan olla valmis lähtemään. Toisaalta uskon että tämä jokin aika sitten alkanut pelko laittaa myös tulta persuksiini, että alan elää täysillä. Olen ollut vuosia masentunut, huonossa parisuhteessa, kokenut elämässäni paljon inhottavia, henkisiä vastoinkäymisiä ja kuluttanut viimeiset parivuotta aikaani kotisohvalla yksin syöpötellen ja lihoten. Nyt pelkään, ehdinkö saada ajan kiinni, laihduttaa, saada hyvän parisuhteen, nauttia elämästä? Ottaaa menetetyn ajan takaisin? Aikaa on vain yhden kerran.
Se tapa pelottaa myös todella paljon, kun ei tiedä, miten se tapahtuu. Kovissa kivuissa, vai rauhallisesti? Itse haluaisin tietysti vanhuksena vain nukahtaa. Nukahtaa, kun keho ei enää jaksa. Mutta ihmisiä kuolee niin kamalalla tavalla! Tsunameihin, tulipaloihin, hukkumisiin, kolareihin, terrorismiin, niin, ja lentämiseen. Lentäminen pelottaa juuri siksi, että vaikka itse kuolema olisi luultavasti nopea, niin putoamisvaihe olisi hirvittävä. Se pelottaa, koska kuolema olisi niin dramaattinen. Mietin usein, että jos minulle sattuisi lento-onnettomuus, kumpa menisin tajuttomaksi enkä edes ymmärtäisi tilannetta. Tai kuten luin jostain kun tutustuin aiheeseen lentopelko - niin kumpa minulla voisi olla jokin piikki, jolla saisin itseni äkkiä tajuttomaksi, jos kehoni ei sitä tekisi. Lisäksi olen niin taikauskoinen että uskon, että ihan varmasti sattuu juuri minun kohdalleni, nyt kun sinne ilmaan lähden.
Kuolemanpelkoa on lisännyt tietoisuus, kun omia läheisiä on kuollut ympäriltä. Silloin se on tullut todelliseksi - "ei vitsit, me ei ollakkaan täällä ikuisesti, vaan ihan oikeasti joudutaan lähtemään"... Myös nuoria tuttuja on kuollut joka säikäyttää, ettei me kaikki eletäkään vanhuksiksi. Vaan kaikki voi jäädä ihan kesken.
Olen aloittamassa terapian. Haluaisin tietää onko joku kärsinyt vastaavia ajatuksia ja mennyt ammattiauttajalle, ja onko siitä ollut apua, että on pystynyt luopumaan näistä ajatuksista ja relaamaan? Itse olen ajattelija ihminen ja pohdin kaikenlaisia juttuja, myös ihan positiivisia. Olen myös miettinyt Finnairin lentopelkokurssia. Haluaisin joskus matkustaa Thaimaaseen, mutta lento on pitkä... Voiko ihminen ajatella liikaa?
Ihmismieli on kyllä raivostuttava :) Olisi varmaan paljon iisimpää olla vaan kastemato vailla tunneajattelua :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Turha pelätä koneessa, - myöskään turha pelätä, että epäonnistut elämässä. Jokaiselle on oma tarkoituksensa, sinulla on vielä monia vuosia edessä, älä lannistu! Kuolemaa minäkin pelkäsin, olenhan vasta 12 vuotta. Oikeasti, ajattelin että hups, tässä sitä mennään.. mutta pelko kaikkosi ajan myötä. Kunhan ajattelee mukavia asioita jne. Konepelko minullakin on, mutta en saa paniikkikohtauksia ja ala kiljumaan käytävillä riehuen: nyt me kuollaan! koska minä tiedän, että se kone ei putoa, syöksy, sammu tai syty tuleen. Ajattelen minäkin hirveästi asioita. Joskus se helpottaa, joskus ei. Mietippäs rauhassa, että lento-onnettomuuksia on aikas harvoin ja lentokoneella lentäminen ja matkustelu on turvallisempaa kuin autolla ajaminen tai sen kyydissä oleminen. Omalta lääkäriltä saa mielestäni rauhoittavia ja rentouttavia pillereitä.. (huom.. olen vasta 12, eli ei omaa kokemusta!) Äitini on hyvä esimerkki minulle, hän kun ei pelkää melkein mitään. ( ei ole tarkoitus ylistää tai kehua omaa äitiäni täällä) Toivottavasti tästä nuoren tytön ajatuksista ja tästä kokonaan olisi sinulle hyötyä ja toivon että nautit elämästäsi! :)
tv. Nuori tyttö, Butterfly ♥
Ihana viesti sinulta Butterfly
Niin, sitä kannattaa just miettiä että tosiaan todennäköisemmin kuolet auto-onnettomuudessa kuin lento-onnettomuudessa :)
Eli pelkääminen on aivan turhaa, Ajattele, joka päivä lähtee jopa 80,000 lentoa ja tähän verrattaen lento-onnettomuuksia sattuu todella harvoin, v. 2010 yhden lähteen mukaan vain 28. Auto-onnettomuuksia sattuu sitten huomattavasti enemmän.