Hei,
Voi olla, että tästä tulee pitkä teksti tai sitten ei.. Sen näkee sit kun olen kirjottanut (taino max. 5000 merkkiä).
En oikein tiedä mitä tehdä, tässä pohtinut vakavissani itseäni, omia tekojani tunteitani ja elämääni. Ilman mitään lääkäreidenkin superdiagnooseja olen huomannut, että omaan hyvin monia bipolaariselle ihmiselle ominaisia ominaisuuksia josta päätellen omaan todennäköisesti tämän "taudin".
Kerron tässä pätkässä itsestäni, voi skipata jossei historiat kiinnosta, ei ole oleellinen pätkä mutta selvittää hieman miksi olen päätynyt tähän tulokseen, että olen mahdollisesti bipolaari.
Olen tällähetkellä 22 vuotias nuorimies, asun yksin ja muuttanut pois kotikaupungistani hiljattain. Olen luova, sosiaalinen, iloinen ja todella lahjakas ihmisten kanssa. En tosin opiskele ja olen nyt määräaikasessa duunissa joka loppuu pian. Joskus olen omasta mielestäni, lahjakkain, hauskin, komein ja siistein. Saan kenet vaan ja kaikki haluaa minut. Hoidan hommat hetkessä ja haluan vaan tehdä lisää. Revin kirjan palasiksi, teen siitä "taidetta", menen omiin pieniin maailmoihin ja "näyttelen", soitan mummille ja kerron kuinka loistavasti menee vaikka jääkapissa ei olisi ruokaa, laskut maksamatta eikä ole rahaa vuokraan mutta noilla asioilla ei ole mitään väliä, koska ei niillä ole.. AH! Mutta tuolloin myös , olen oikeasti onnellinen, saan oikeasti aikaan ja olen oikeasti luova.
Melankolia kun iskee niin se kestää joskus päiviä, nykyään se kestää pidempään. Muut ihmiset onneksi yleensä saa revittyä pois siitä, tai sosiaaliset tilanteet. Kun elämä on paha paikka. Ei ole tulevaisuutta ja ainoastaan se fakta, ettet halua satuttaa äitiäsi pitää sinut elossa. Kerran 18 vuotiaana jouduin sairaalaan kun olin tyhmä ja satutin itseäni. Raskasmielisyyden aikaan tosin kirjotan mikä maailmassa ja kaikessa vituttaa, mikä pohdituttaa. Se historiasta, historia on vaan jaarittelua menneestä, mutta jos tämän luitte saitte kuvan, että en vain kuvittele asioita. Tai ehkä kuvittelen hehaehhea.
JA SE KYSYMYS:
Juttu on kuitenkin se, että mennäkkö lääkärille? En näe itselleni selvinäkään hetkinä tavanomaista tulevaisuutta, en näe olevani onnellinen kultaisennoutajan, lapsien ja asuntolainan kanssa. Nimittäin "high" hetkinä tuntuu, että olen oikeasti onnellinen. En vain tiedä kestääkö se, tämä, paheneeko tämä? Olen täysin lääkkeitä vastaan. Pelottaa, että jos minua lääkitään se vie osan MINUSTA pois.. Se tekee minusta kuoren, kadotan liekin ja tyydyn tyytymään ja se paskoisi kehoni ja maksani ja hyi, ei..
Olisiko täällä jotain näkökulmia asiaan? Voisiko olla, että kuten tähän asti olen tehnyt olisi tämä itsehoidettavissa?
Voi olla, että tästä tulee pitkä teksti tai sitten ei.. Sen näkee sit kun olen kirjottanut (taino max. 5000 merkkiä).
En oikein tiedä mitä tehdä, tässä pohtinut vakavissani itseäni, omia tekojani tunteitani ja elämääni. Ilman mitään lääkäreidenkin superdiagnooseja olen huomannut, että omaan hyvin monia bipolaariselle ihmiselle ominaisia ominaisuuksia josta päätellen omaan todennäköisesti tämän "taudin".
Kerron tässä pätkässä itsestäni, voi skipata jossei historiat kiinnosta, ei ole oleellinen pätkä mutta selvittää hieman miksi olen päätynyt tähän tulokseen, että olen mahdollisesti bipolaari.
Olen tällähetkellä 22 vuotias nuorimies, asun yksin ja muuttanut pois kotikaupungistani hiljattain. Olen luova, sosiaalinen, iloinen ja todella lahjakas ihmisten kanssa. En tosin opiskele ja olen nyt määräaikasessa duunissa joka loppuu pian. Joskus olen omasta mielestäni, lahjakkain, hauskin, komein ja siistein. Saan kenet vaan ja kaikki haluaa minut. Hoidan hommat hetkessä ja haluan vaan tehdä lisää. Revin kirjan palasiksi, teen siitä "taidetta", menen omiin pieniin maailmoihin ja "näyttelen", soitan mummille ja kerron kuinka loistavasti menee vaikka jääkapissa ei olisi ruokaa, laskut maksamatta eikä ole rahaa vuokraan mutta noilla asioilla ei ole mitään väliä, koska ei niillä ole.. AH! Mutta tuolloin myös , olen oikeasti onnellinen, saan oikeasti aikaan ja olen oikeasti luova.
Melankolia kun iskee niin se kestää joskus päiviä, nykyään se kestää pidempään. Muut ihmiset onneksi yleensä saa revittyä pois siitä, tai sosiaaliset tilanteet. Kun elämä on paha paikka. Ei ole tulevaisuutta ja ainoastaan se fakta, ettet halua satuttaa äitiäsi pitää sinut elossa. Kerran 18 vuotiaana jouduin sairaalaan kun olin tyhmä ja satutin itseäni. Raskasmielisyyden aikaan tosin kirjotan mikä maailmassa ja kaikessa vituttaa, mikä pohdituttaa. Se historiasta, historia on vaan jaarittelua menneestä, mutta jos tämän luitte saitte kuvan, että en vain kuvittele asioita. Tai ehkä kuvittelen hehaehhea.
JA SE KYSYMYS:
Juttu on kuitenkin se, että mennäkkö lääkärille? En näe itselleni selvinäkään hetkinä tavanomaista tulevaisuutta, en näe olevani onnellinen kultaisennoutajan, lapsien ja asuntolainan kanssa. Nimittäin "high" hetkinä tuntuu, että olen oikeasti onnellinen. En vain tiedä kestääkö se, tämä, paheneeko tämä? Olen täysin lääkkeitä vastaan. Pelottaa, että jos minua lääkitään se vie osan MINUSTA pois.. Se tekee minusta kuoren, kadotan liekin ja tyydyn tyytymään ja se paskoisi kehoni ja maksani ja hyi, ei..
Olisiko täällä jotain näkökulmia asiaan? Voisiko olla, että kuten tähän asti olen tehnyt olisi tämä itsehoidettavissa?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Vielä lisäisin, että olen kuitenkin saanut pidettyä raha-asiat kuoseissa hyvän tukiverkoston johdosta, eikä elämäni mahdollisten "mania"- jaksojen johodosta kuse.. Mitä nyt muutama väärä seksivalinta ja turha kännireissu, mutta pääasialliseseti aika normaalia toimintaa.. Toisaalta tota kirjottaessa tulikin mieleen, että ehkä olenkin ihan perusjamppa, mielikuvitus vaan laukkaa. Hmm.. Uskon kuitenkin, että jos täällä on kaksisuuntaisen mielialahäiriön omaavia ihmisiä he osaavat antaa minulle asianomaisempaa ja kokemuspohjaista apua, eikä lääkäri joka on kirjasta lukenut kyseisestä taudista.
Täällä naidaan, eikä taivaassa, sanoi eräskin bipo...
Minulle lääkäri sanoi, että aivojen mennessä yli- tai alikierroksilla, se ikään kuin "polttaa" aivosoluja. Tämä tarkoittaa sitä, että sairaus pahenee hoitamattomana vuosi vuodelta: huiput ja alamäet lisääntyvät ja pahenevat, ja niitä tulee yhä useammin. Eli vaikka huipulla olisi kuinka mukavaa, teet niiden ylläpidolla itsellesi hallaa. Sen vuoksi elämän pitäisi olla enemmän tasaista, ei äärilaitoja. Jonkinlaista zen asennetta kohti kannattaisi suunnata siis.
Kukaan ei pakota sinua syömään lääkkeitä (ellei sitten suljetulla), vaikka tottahan niitä vahvasti suositellaan jos diagnoosin saisit. Olet nuori, kannattaisi nyt alkaa tuumata asian hoitoa tulevaisuuttasi varten.
Toiki on varmaa ihmiskohtainen juttu. Oon sairastanu lapsesta saakka ja ei oo pahentunu vaikka ei oo lääkitystä. Jossain tutkimuksissa taas väitetään että varsinki 2 tyypissä ikää myöten tulee enemmän masennusta. Mikä tässäki on totuus taas.
Kiitos vastauksista. Mitä ite lukenut kyseisestä taudista ja ihmisten omista kokemuksista niin se tässä huolettaakin, että jos hypomaniat muuttuu ihan supermanioiksi sen johdosta päädyn ostamaan laaman, hiekkapuhaltimen ja pienen maapläntin.
Huomannut itsessäni myös sen, että oireet ovat kuitenkin vahvistuneet, ennen ei ollut pakonomaista itkemistä kun on ollut allapäin, ei hirveetä tarvetta parkourata kun on saatanan hyvä fiilis.. that did not end well. Ehkäpä tässä pitää sitten ottaa yhteyttä lääkäriin (?) vai miten ikinä se homma toimii.
Eikö teitä pelota, että lääkkeiden käyttö poistaa osan teistä itsestänne? Tai että jos on syntynyt tämän kanssa niin eikö se ole silloin osa sinua? Pelottaa nimittäin, että jos tää pahenee ja pitäisi alkaa jotain pillereitä käyttämään, että musta tulee apaattinen zombie joka elää paskaa elämää olematta kiinnostunut mistään.
Ei se 2 tyyppi välttämättä ykköseksi muutu. Kannattaa se silti lääkäriin mennä jos homma alkaa kuitenki lähteä käsistä. Mä en syö lääkkeitä. Oon liian herkkä lääkeaineille ja saan kaikki mahdolliset ja mahdottomat sivuoireet. Pakko pärjätä ilman. Joillekin löytyy hyvä lääkitys joka ei tee zombiksi.