Raskausviikkoja takana 16, odotan kaksosia ja siis tupla hormoonitkin jyllää. Välillä ahdistaa ja stressaa ihan kamalasti ja olen alakuloinen, enkä tiedä milloin pitäisi ns. huolestua ja mikä on normaalia. Oksentelu loppui pari päivää sitten ja tilalle astui RAIVO. Mua *ituttaa aivan jumalattomasti kaikki, paitsi oma mies!
Mun ongelmat liittyy sukulaisiin ja varmasti huono äiti suhdekkin nyt nostaa päätään kun omat lapset tulossa (outoa kirjoittaa omat lapSET :D ) Raskaus on toivottu, iloitaan siitä miehen kanssa vaikka kaksoset järkytys olikin. Ongelma on että en kestä sukulaisia.
Nämä asiat ärsyttävät, *ituttavat ja saavat raivon partaalle:
- LÄSSYTYS (en ole itse lässyttäjä)
- aikuiset ihmiset jotka käyttäytyy kuin lapset eivätkä kykene normaaliin keskusteluun
- jatkuva voinnin kysely (ei niitä ole ennenkään kiinnostanut ja nyt se tuntuu epäreilulta)
- itseni kadottaminen, eli olen vain synnytyskone joka synnyttää lapset sukulaisille leikkikaluiksi maailmaan. (Itseäni on aina kohdeltu kuin leluna, ei "aitona" ihmisenä, pelkkä lelu kuorena jolla ei saa olla omia negatiivisia tunteita jne, siksi varmasti myös tuntuu tältä nyt)
-kun muut vahtaavat syömisiäni (anoppini ei antanut syödä kuin yhden omenan) JA SIITÄ SUOLASTA JANKUTTAMINEN
-painon nousun kysely, jankuttaminen (ODOTAN KAHTA LASTA MUN PAINON KUULUU NOUSTA)
- hysteerisyys ruokavalioon liittyen
- puhuminen siitä että " sitten lapset sitä ja sitä" tajuaako ne että on olemassa vielä vaikka mitä riskejä?
- jatkuva NEUVOMINEN
- Tuntemattomien sukulaisten kyselyt ( olen aina ollut sukuni mustalammas koska olen tatuoitu jne. enkä muottiin menevä)
Olen aina ollut itsenäinen ihminen, nyt riskiraskauden myötä jatkuva hokeminen neuvolassa riskeistä jne on saanut mut stressaamaan ihan älyttömästi (stressaannun hyvin helposti) ja paras neuvohan tähän on että "ÄLÄ STRESSAA VAHINGOITTAA VAUVOJA" ja sitten stressaan siis siitä että stressaan!
Kaiken stressin lisäksi olen saanut kontolleni nyt äitini vanhemmat, äidilläni ja hänen vanhemmillaan on ollut läheisriippuvainen (mielestäni sairas, suhde), nyt äiti on ensimmäistä kertaa muuttanut pakoon vanhempiaan, ei vastaa heidän jatkuviin puheluihinsa jne. Vanhemmat ovat suht "nuoria" n. 70 vuotiaita ja heidän adistelunsa on kohdistunut nyt minuun raskauden takia.
Puhelin saattaa soida jatkuvasti, jos en vastaa puhelimessa 15 puhelua ja pelästyn jonkun joutuneen sairaalaan. Viestejä tulee päivittäin, puheluita, ja sitten se on vain sitä kyselyä "miten voit?, Missä olet? Mitä teet?". Jos satun vastaamaan ja olen vaikka iltakävelyllä alkaa patistelu että "Nyt menet takaisin kotiin olet raskaana".
Mun tekis suurimmaksi osaksi päiviä vaan kirkua ja potkia seiniä, lisäksi näissä hormooni höyryissä ja stressissä ja pitäs saada asuntokin.
Lisäksi nyt he ovat alkaneet sekoilemaan että muuttavat meidän VIEREEN ja sitten ottavat lapset HOITOON! Kaksi pientä lasta, liikuntarajoitteisten vanhojen ihmisten hoiteisiin? VOI *ELVETTI!
Tunnen myös syyllisyyttä jos en vastaa koska heillä varsinkin isoisälläni ei ole omaa elämää ja kieltäytyy sellaista hankkimasta. Syyllistävät myös että "pappa itkee jos et vastaa etc)
Mun tekis vaan mieli itkeä joinakin päivinä kotona ja olen myös sulkenut kokonaan puhelimeni kunnes olen tajunnut että mulle on tulossa tärkeitä soittoja asunnoista etc....
Olen ennenkin ahdistunut asiasta mutta raskaus on tuplannut nyt tunteet.
En tiedä mitä tässä voisi tehdä? Äidille puhuminen ei auta, meillä ei ole "hyvät välit" ja ennen kun olen yrittänyt puhua hän alkaa vaan hysteerisesti itkeä että "Toivot että mun vanhemmat kuolee, ne kuolee kohta". Hänen mielestään kaikkea pitää sietää koska "he ovat vanhoja".
Ihan älytön stressi ja ahdistus...Kahteen yöhön en ole nyt kunnolla nukkunut.
Pelkään jo synntyssairalaa, kotiinpaluu aikaa, olen päättänyt että rauhoitamme kodin siihen asti kun lapset saavat saman unirytmin, eli meille ei ole tulemista.
Mitä itse tekisitte? Miten kertoa vanhoille ihmisille että heillä ei ole todellisuus kohdillaan ja miten vetää rajat? Heillä ei ole kykenemistä itsekritiikkiin etc.
Kiitos kun sain purkautua, kuulostaa varmaan hirveeltä kirjoittaa näin vanhoista ihmisistä.
Pelkään että asia vaan pahenee lapsien myötä ja näen vaan kauhukuvia vaikka innolla omaa elämää lasten kanssa odotetaankin miehen kanssa.
Kuinka siis jo nyt valmistautua siihen että stressi lapsien syntyessä ois mahdollisimman vähäistä ja stressitekijät minimoitu?
Ehkä hormoonitkin tekee paljon?
Mun ongelmat liittyy sukulaisiin ja varmasti huono äiti suhdekkin nyt nostaa päätään kun omat lapset tulossa (outoa kirjoittaa omat lapSET :D ) Raskaus on toivottu, iloitaan siitä miehen kanssa vaikka kaksoset järkytys olikin. Ongelma on että en kestä sukulaisia.
Nämä asiat ärsyttävät, *ituttavat ja saavat raivon partaalle:
- LÄSSYTYS (en ole itse lässyttäjä)
- aikuiset ihmiset jotka käyttäytyy kuin lapset eivätkä kykene normaaliin keskusteluun
- jatkuva voinnin kysely (ei niitä ole ennenkään kiinnostanut ja nyt se tuntuu epäreilulta)
- itseni kadottaminen, eli olen vain synnytyskone joka synnyttää lapset sukulaisille leikkikaluiksi maailmaan. (Itseäni on aina kohdeltu kuin leluna, ei "aitona" ihmisenä, pelkkä lelu kuorena jolla ei saa olla omia negatiivisia tunteita jne, siksi varmasti myös tuntuu tältä nyt)
-kun muut vahtaavat syömisiäni (anoppini ei antanut syödä kuin yhden omenan) JA SIITÄ SUOLASTA JANKUTTAMINEN
-painon nousun kysely, jankuttaminen (ODOTAN KAHTA LASTA MUN PAINON KUULUU NOUSTA)
- hysteerisyys ruokavalioon liittyen
- puhuminen siitä että " sitten lapset sitä ja sitä" tajuaako ne että on olemassa vielä vaikka mitä riskejä?
- jatkuva NEUVOMINEN
- Tuntemattomien sukulaisten kyselyt ( olen aina ollut sukuni mustalammas koska olen tatuoitu jne. enkä muottiin menevä)
Olen aina ollut itsenäinen ihminen, nyt riskiraskauden myötä jatkuva hokeminen neuvolassa riskeistä jne on saanut mut stressaamaan ihan älyttömästi (stressaannun hyvin helposti) ja paras neuvohan tähän on että "ÄLÄ STRESSAA VAHINGOITTAA VAUVOJA" ja sitten stressaan siis siitä että stressaan!
Kaiken stressin lisäksi olen saanut kontolleni nyt äitini vanhemmat, äidilläni ja hänen vanhemmillaan on ollut läheisriippuvainen (mielestäni sairas, suhde), nyt äiti on ensimmäistä kertaa muuttanut pakoon vanhempiaan, ei vastaa heidän jatkuviin puheluihinsa jne. Vanhemmat ovat suht "nuoria" n. 70 vuotiaita ja heidän adistelunsa on kohdistunut nyt minuun raskauden takia.
Puhelin saattaa soida jatkuvasti, jos en vastaa puhelimessa 15 puhelua ja pelästyn jonkun joutuneen sairaalaan. Viestejä tulee päivittäin, puheluita, ja sitten se on vain sitä kyselyä "miten voit?, Missä olet? Mitä teet?". Jos satun vastaamaan ja olen vaikka iltakävelyllä alkaa patistelu että "Nyt menet takaisin kotiin olet raskaana".
Mun tekis suurimmaksi osaksi päiviä vaan kirkua ja potkia seiniä, lisäksi näissä hormooni höyryissä ja stressissä ja pitäs saada asuntokin.
Lisäksi nyt he ovat alkaneet sekoilemaan että muuttavat meidän VIEREEN ja sitten ottavat lapset HOITOON! Kaksi pientä lasta, liikuntarajoitteisten vanhojen ihmisten hoiteisiin? VOI *ELVETTI!
Tunnen myös syyllisyyttä jos en vastaa koska heillä varsinkin isoisälläni ei ole omaa elämää ja kieltäytyy sellaista hankkimasta. Syyllistävät myös että "pappa itkee jos et vastaa etc)
Mun tekis vaan mieli itkeä joinakin päivinä kotona ja olen myös sulkenut kokonaan puhelimeni kunnes olen tajunnut että mulle on tulossa tärkeitä soittoja asunnoista etc....
Olen ennenkin ahdistunut asiasta mutta raskaus on tuplannut nyt tunteet.
En tiedä mitä tässä voisi tehdä? Äidille puhuminen ei auta, meillä ei ole "hyvät välit" ja ennen kun olen yrittänyt puhua hän alkaa vaan hysteerisesti itkeä että "Toivot että mun vanhemmat kuolee, ne kuolee kohta". Hänen mielestään kaikkea pitää sietää koska "he ovat vanhoja".
Ihan älytön stressi ja ahdistus...Kahteen yöhön en ole nyt kunnolla nukkunut.
Pelkään jo synntyssairalaa, kotiinpaluu aikaa, olen päättänyt että rauhoitamme kodin siihen asti kun lapset saavat saman unirytmin, eli meille ei ole tulemista.
Mitä itse tekisitte? Miten kertoa vanhoille ihmisille että heillä ei ole todellisuus kohdillaan ja miten vetää rajat? Heillä ei ole kykenemistä itsekritiikkiin etc.
Kiitos kun sain purkautua, kuulostaa varmaan hirveeltä kirjoittaa näin vanhoista ihmisistä.
Pelkään että asia vaan pahenee lapsien myötä ja näen vaan kauhukuvia vaikka innolla omaa elämää lasten kanssa odotetaankin miehen kanssa.
Kuinka siis jo nyt valmistautua siihen että stressi lapsien syntyessä ois mahdollisimman vähäistä ja stressitekijät minimoitu?
Ehkä hormoonitkin tekee paljon?
Vastaukset 5
Vanhimmat
OTA ELÄMÄSI HALTUU JA SANO ASIAT SUORAAN NIILLE JOTKA SUA ÄRSYTTÄÄ JA ASIAT JOITA ET HALUA. JUTTELE ASIANTUNTIJOIDEN TAI KOKENEIDEN ÄITIEN KANSSA PELOISTASI JA MUISTA ASKARRUTTAVISTA ASIOISTA..TEE OMAT VALINTASI. LEPÄÄ RIITTÄVÄSTI JA HENGITÄ!PÄRJÄÄT HYVIN KUN ET STRESSAA/ MIETI LIIKAA
Huh, tuohon ei voi muuta sanoa kuin tsemppiä! Muuten, helpottaisiko sinua puhua asiasta täysin ulkopuoliselle ihmiselle? Kunnallahan on näitä psyk. sairaanhoitajia, psykologeja ym. ja samojen ammattiryhmien edustajia löytyy myös yksityiseltä puolelta. Heidän kanssaan jutteleminen saattaa auttaa sinua purkamaan oloasi sekä myös jäsentämään ajatuksiasi. Suosittelen rohkeasti ainakin kokeilemaan, et menetä siinä mitään.
Heipsis, olen myös raskaana, ensimmäinen pulla on uunissa. Ja samankaltaista settiä täälläkin..
Äiti-suhde on mikä on... läheisiä ei olla oltu koskaan.. Ei vaan ole juuri mitään puhumista kun kaikki tekemiseni ulkonäköä myöten arvostellaan. Voisi melkein luulla että nimeni on "VÄÄRIN"
Olen myös tatuoitu, sukuni musta jukuri-pää, ja olen aina kulkenut omassa elämässäni täysin omia polkujani.
Oma (suuuren suuuuri ) suku ja oma lapsuuden perhe asuu edelleen pienessä kaupunissa, jonne en aikanaan jäänyt, vaan levottoman luonteen omaavana nostin kytkintä 16 vuotiaana.
Minua on jo VUOSIkausia arvosteltu tästä mustalaisen luonteesta aikamoisen rankoin sanankääntein. Mitä en sinänsä ymmärrä, koska en minäkään kävele sinnepäin heidän valintojaan arvostelemaan... Olen siis ammatiltani lentoemäntä. Vuosikausia olen saanut jo kuulla että mun pitäs "asettua aloilleni", hankkia OIKEA ammatti (lue: säännöllinen päivätyö) perustaa perhe yms yms, kun olen naimissakin ollut yli 10 vuotta. Sanon suoraan että aiemmin en kokenut asian olevan kypsä, tai ajankohtainen, on ollut liian paljon nähtävää ja koettavaa... Arvaappas mikä karnevaali nyt on meneillään, kun tämä uutinen tuli nyt salailun jälkeen julki...
Ja vielä noi vapaa-ajan reissutkin meillä miehen kanssa tuntuu olevan ihan hirveä punainen vaate sukulaisille ja omalle lapsuuden perheelle... Lähdetään tässä tekemään vielä yksi reissu ennen lapsen tuloa... arvaappa mikä myrsky tästäkin.. Enhän minä raskaana saisi minnekkään mennä.. ja auta armias kun en ole ostanut lastenrattaita edes, enkä yhden ainoata vaatetta...vaan rahani reissuun tuhlaan. Tapan vielä lapsen tällä reissulla. Olen siis äärimmisen ajattelematon, itsekäs enkä ymmärrä mitä lapsi tuo tullessaan.
Mutta mikäpä ei myöskään ole ollut sen "mukavampaa" kun jokaisessa sukujuhlissa suureen ääneen isolla porukalla ruotia ja pohtia meidän "lapsettomuutta" ja sitä että emme ole vaan "kasvaneet aikuisiksi" ja kuinka itsekkäitä olemme tällä elämäntyylillä ja yleistä keskustelua siitä mitä meidän pitäisi tehdä tai ylipäätään elämässä tajuta. En itse koe olevani yhtään sen kummosempi kun kukaan muu, paitsi oman suvun ja perheen silmissä, ja se on todella rasittavaa!
Vielä lisään sen että eivät ne sukulaiset kateellisia ole!!! he ovat tyytyväisiä omaan elämäänsä, mutta eivät ymmärrä että on ihmisiä jotka elävät toisella tapaa.
No, summa summarum... Naimissa olemme olleet jo yli 10 vuotta, ja kohta kokonaan maksettu omakotitalo. Eli perusasiat kunnossa, ja lapsi on todellakin toivottu..
Mutta mikä painostus taas ammatin suhteen... minulle kerrotaan suoraan että olen huono äiti, ennenkun olen saanut edes yrittää... (ammatista en muuten tule luopumaan, kyllä tolla alalla on PALJON mammoja, tekeevät vaan pikkasen erinlaista listaa)
Myös toi (anteeksi tämä sana) JÄPÄTYS neuvolassa nostaa stressin tasoa. et saa sitä, et saa tätä... Ihan kun olisin sairas!
Minua myös ärsyttää kaiken maailman hössötys!!!! Kyllä noita lapsia on maailmaan saatettu kautta aikain.
Ikävä kyllä, jos haluan sen leivän päälle sitä maksamakkaraa, niin varmasti sitä laitan.. ja kotona putsaan myös sen kissanhiekkalaatikon... Sääntöjä, kieltoja, suosituksia yms yms on niin paljon ettei tässä pirukaan pysty elämään jos kaikkia niitä koittaa noudattaa. Ensin jäpättää suku, sitten neuvolassa kielletään loputkin... Olenkohan minä oikeasti enää edes olemassa?
Kyllähän tämä raskaus järjellä täytyy ottaa, mutta rajansa kaikella, Itse en polta tupakkaa, alkoholi on tietysti täysin OUT! Mutta muuten kyllä aion elää ihan normaalisti. Syön muutenkin monipuolisesti, ja liikun paljon, ja jumpassa aion käydä myös niin pitkään kun se tuntuu hyvältä. Joten ajatus pelkästään eteen työnnetyistä ohjeista mitä saa syödä tai tehdä listat alkavat jo enemmänkin kun ahdistaa. Hiiten semmoset!
Uskon että lähemmäs 40 vuotias ihminen pärjää terveellä maalaisjärjellä, sortumatta ylimääräiseen hössötykseen. Toki minun ikäisellä ihmisellä riskejä on paljon enemmän kun puolet nuoremmalla, mutta ei tämä silti maailmanlopun touhua ole!!!
Heh, listaan voi myös listätä noi meidän koirat ja kissat... nekin on "turhia turhakkeita", mistä meidän olis pitänyt jo vuosia sitten luopua sukulaisten mukaan... että mikä vittuilu niistäkin on meneillään... Nehän ei lähde, ellei lapsi ole allerginen. Jos tässä aletaan katsoa loppupeleissä lähteekö elukat vai suku, niin vastaus on aikamoisen selvä!
Kyllä lapsi mullistaa ja muuttaa maailman, en minä sentään ihan urpo ole, mutta ei se sentään elämänloppu ole!!! Ja en usko että on olemassa yhden ainokaista tapaa tehdä asioita. Itse miellän asian niin että nyt meillä alkaa vaan toisenlainen elämänvaihe.
Mikä siinä on sukulaisten sanomisista huolimatta vaikea tajuta että jos minulla on kysyttävää, kysyn. Ja jos kaipaan elämänoheistusta niin kysyn sitäkin... muussa tapauksessa pitäisivät suunsa kiinni.
terkuin
toinen raskaana oleva, ja ajan perhana pyörällä, ja ILMAN KYPÄRÄÄ VIELÄ
Aloittajalle sanoisin, että se ammattilaisen kanssa keskustelu auttaa. Ei se mikään taikasauva ole, mutta saat asioita oikeaan suhteeseen.
Niille isovanhemmille kannattaa ihan suoraan pistää rajat. Saavat soittaa kerran viikossa, esimerkiksi. Suuttuvat, ottavat nokkiinsa, parjaavat muulle suvulle, mutta sinä saat levätä.
Vaikka meidät on opetettu käyttäytymään hillitysti ja asiallisesti jne, niin kyllä joskus kannattaa kunnolla pimahtaa.
Itse jouduin pistämään omille vanhemmilleni rajat esikoiseni ensimmäisen vuoden aikana. Taitaa aika monella olla se tilanne, että lopullisen henkisen irtioton joutuu tekemään pikkulapsivaiheessa. Neuvominen ei lopu ennen kuin sen suorasanaisesti lopettaa. Siinä tulee loukattuja tunteita, mutta saat lopulta rauhan. Ilmoitat vain isovanhemmillesi, että et ole tavoitettavissa jatkuvasti etkä suostu syyllisyyttä siitä kantamaan. Jos pappa valitsee itkemisen ja marttyyrileikit niin siitä vaan ihan vapaasti, omapa on elämänsä. Vedä rajat nyt vielä kun lapsi on masussa, on helpompaa niin. Tsemppiä!