Kyllä, ongelma töissä. Ongelman nimeä en viitsi kirjoittaa, enkä kovin tarkasti kuvaillakaan. Ehkä tahdon pysyä anonyyminä, ehkä en. Toki toivon, että jonain päivänä asia ratkeaisi. Ehkä siksi kirjoitan, on helppo kirjoittaa jonnekin, jotta saa ajatuksiaan ulos. Tietysti toivon myös hyviä neuvoja, jos niitä nyt on olemasa tilanteeseen, joka varmasti on monelle muullekin tuttu...
Noin vuosi takana samassa työpaikassa. Alku sujui tunnustellessa uutta työkaveruutta, mikä olet ihmisiäsi. Viime syksynä se lopulta iski. Ymmärsin syyn jännitykseni ja ujouteni takana. Tietysti se oli se tunne, se the tunne, joka iski täysin yllättäen ja yhtäkkiä. Mahdollista on, että se tunne oli olemassa jo pidempään, en vaan tahtonut sitä itselleni myöntää. Niin.
Viikkoja, kuukausia.. Kärvistellessä huonossa vuorovaikutuksessa kanssasi. Änkytystä, punastelua, silmiin katsomattomuutta, salaisia (tai 'salaisia') katseita. Osaamattomuutta, kyvyttömyyttä, olemisen sietämätöntä keveyttä.
Nykyään tilanne on helpompi, mutta tunne ei ole kadonnut mihinkään. Tiedän, että sinulla on mies. Tiedän, että et ehkä ole kiinnostunut samasta sukupuolesta, mitä itse olet. Kuitenkin tunnen sen, mitä meidän kohtaamisissa on. Sinä et ole ujo, silti punastelet. Tilanteet, joissa seisomme suoraan, kohti toisia ja täysin avoimina, ne hämmentävät. Ne hämmentävät niin minua, kuin sinuakin. Kun katsot minua, tuntuu kuin silmäsi porautuisivat sisälleni. Kun hymyilet samaan aikaan, kun katsot, tiedän että sinunkin sisällä on jotain mitä et voi tunnustaa. Tai ainakin minä luulen niin, tai haluan ajatella niin.
Olen seurannut liikkeittäsi, puhettasi, katseitasi toisinaan. Vällillä näen ja tunnen, kuinka katsot perääni. Kuinka haet katseeni ja tuijotat syvälle silmiini. Me emme tunne toisiamme kovinkaan hyvin, näin pitkällä ajalla itseasiassa yllättävän vähän. Ehkä meidän on vaikea kohdata toisiamme sen vuoksi, että me emme tunne. Ehkä siinä on jotain muuta.
En ole uskaltanut tehdä asian suhteen mitään kovin radikaalia, haluan pitää hyvät välit työpaikalla työkavereihin ja hyvän työilmapiirin kunnossa. Toisaalta en myöskään halua menettää kasvojani. En tiedä osaisitko suhtautua, tai ehkä aavistatkin jo jotain.
Välillä välissämme on etäinen, viileä ilmavirta. Välillä lähennymme. Kun keskustelemme, asiaa löytyy. Uskallusta ei? En unohda viimeisintä syvää katsettasi. Oliko se työkaverien välistä hyväksyntää, vai hellyyttä. Olen täysin lukossa tunteideni ja ajatusteni kanssa, aika on helpottanut jonkinverran. Valitettavasti ei riittävästi.
En ole mummontohveli, mutta en myöskään tiedä osaisistko suhtautua. Vaikka jokin saa minut ajattelemaan, että kyllä sinä osaisit.
Miten osoittaisin tunteeni sinulle, selkeästi mutta hienovaraisesti. Suoraan en halua toimia, enkä uskalla. Haluan kuitenkin olla selkeä, tai niin selkeä kuin tiiviissä työhteisössä voi olla.
Noin vuosi takana samassa työpaikassa. Alku sujui tunnustellessa uutta työkaveruutta, mikä olet ihmisiäsi. Viime syksynä se lopulta iski. Ymmärsin syyn jännitykseni ja ujouteni takana. Tietysti se oli se tunne, se the tunne, joka iski täysin yllättäen ja yhtäkkiä. Mahdollista on, että se tunne oli olemassa jo pidempään, en vaan tahtonut sitä itselleni myöntää. Niin.
Viikkoja, kuukausia.. Kärvistellessä huonossa vuorovaikutuksessa kanssasi. Änkytystä, punastelua, silmiin katsomattomuutta, salaisia (tai 'salaisia') katseita. Osaamattomuutta, kyvyttömyyttä, olemisen sietämätöntä keveyttä.
Nykyään tilanne on helpompi, mutta tunne ei ole kadonnut mihinkään. Tiedän, että sinulla on mies. Tiedän, että et ehkä ole kiinnostunut samasta sukupuolesta, mitä itse olet. Kuitenkin tunnen sen, mitä meidän kohtaamisissa on. Sinä et ole ujo, silti punastelet. Tilanteet, joissa seisomme suoraan, kohti toisia ja täysin avoimina, ne hämmentävät. Ne hämmentävät niin minua, kuin sinuakin. Kun katsot minua, tuntuu kuin silmäsi porautuisivat sisälleni. Kun hymyilet samaan aikaan, kun katsot, tiedän että sinunkin sisällä on jotain mitä et voi tunnustaa. Tai ainakin minä luulen niin, tai haluan ajatella niin.
Olen seurannut liikkeittäsi, puhettasi, katseitasi toisinaan. Vällillä näen ja tunnen, kuinka katsot perääni. Kuinka haet katseeni ja tuijotat syvälle silmiini. Me emme tunne toisiamme kovinkaan hyvin, näin pitkällä ajalla itseasiassa yllättävän vähän. Ehkä meidän on vaikea kohdata toisiamme sen vuoksi, että me emme tunne. Ehkä siinä on jotain muuta.
En ole uskaltanut tehdä asian suhteen mitään kovin radikaalia, haluan pitää hyvät välit työpaikalla työkavereihin ja hyvän työilmapiirin kunnossa. Toisaalta en myöskään halua menettää kasvojani. En tiedä osaisitko suhtautua, tai ehkä aavistatkin jo jotain.
Välillä välissämme on etäinen, viileä ilmavirta. Välillä lähennymme. Kun keskustelemme, asiaa löytyy. Uskallusta ei? En unohda viimeisintä syvää katsettasi. Oliko se työkaverien välistä hyväksyntää, vai hellyyttä. Olen täysin lukossa tunteideni ja ajatusteni kanssa, aika on helpottanut jonkinverran. Valitettavasti ei riittävästi.
En ole mummontohveli, mutta en myöskään tiedä osaisistko suhtautua. Vaikka jokin saa minut ajattelemaan, että kyllä sinä osaisit.
Miten osoittaisin tunteeni sinulle, selkeästi mutta hienovaraisesti. Suoraan en halua toimia, enkä uskalla. Haluan kuitenkin olla selkeä, tai niin selkeä kuin tiiviissä työhteisössä voi olla.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tekisin tilanteessasi niin, että tutustuisin työn ulkopuolella häneen.
Ensin puhuisin yleisellä tasolla asioista, joista voi päätellä onko kiinnostunut taiteesta, liikunnasta vai mistä. Kysyisin mukaan johonkin tapahtumaan, kuitenkin niin että se näyttää siltä kuin työkaveri kysyisi työkaveria kanssaan jonnekin.
Osottaisin siis kiinnostukseni kysymällä henkilökohtaisia asioita, mitkä ei liity työhön. Siitä luulisi käsittävän että olet kiinnostunut nyt ainakin kaverina, jossain vaiheessa voit selkeämmin ilmaista itseäsi tai pyytää jonnekkin.
Tutustuisin ensin tuossa tilanteessa.
Kuulostaapa tutulta, tilanne on monelle tuttu tosiaan... Ei kannata kuvitella liikoja. Se että hänellä on mies on iso este. Mieti mihin olet valmis tuhlaamaan hyvää energiaasi. Ehkä kannattaa ottaa etäisyyttä ja antaa toisellekin tilaa. Ihastuneena helposti tulkitsee tilanteen väärin ja alkaa ahdistamaan toista omalla käytöksellään, joten hienovaraisuutta. Itse olen päättänyt vastaavassa tilanteessa antaa olla. Pahimmassa tapauksessa sitä päätyy heteron oman suhteen piristysruiskeeksi, sitten hän soutaa ja huopaa kun ei oikeasti tahdo sinusta mitään lähempää... Parhaassa tapauksessa jotakin ihan muuta, toivottavasti tarinasi kuuluu harvoihin onnellisiin, asetelma on hankala.
Ehkä kannattaa yrittää jotain hienovaraista. Jos jää ihastumisen tunteeseen, ei pääse eteenpäin elämässä ja sitä voi kestää kuukausia, vuosia..
En tiedä. Etäisyyttä ja tilaa vai jotain muuta. Hienovarainen olen mielestäni ollut, ketään en halua ahdistaa, enkä usko niin tehneenikään. Väärin tulkitsemisen vaaraa olen pohtinut paljon, tilanne on hankala ja monimutkainen.
Tottakai töissä jonkinverran on tutustuttu, työnulkopuolella ei. Ehkä yritän vain antaa ajan kulua, tustua luonnolliseti pikkuhiljaa, mutta jättää asialle mahdollisuuden, mikäli sellainen vastaan tulee.
Äh.. Olisipa tällaisiin tilanteisiin yleispätevät käyttöoppaat :-)
Yleisohje....
Varatun ehdoilla mennään.
Jossain oli hyvä juttu....löytäsinköhän
Ohos..joku olikin sen eilen tohon kulmille kaivanut....
http://keskustelu.suomi24.fi/node/11415475
Lainaan tähän, kun noi linkit aina lakkaa toimimasta jossainkohtaa...
"Mistä tiedät, että keskustelunne kahdenkesken on lämminhenkistä? Oletko varma ettei se ole vaan sinun kokemus asiasta? Mitäpä jos hän on vaan kohtelias?
Työpaikallani on eräs nainen jolle käyttäydyn vähän noin, eli töksäyttelen ja yritän olla huomioimatta häntä, mutta se johtuu vain siitä, että olen huomannut, että hän on ihastunut minuun.
Minun on erittäin vaikeaa olla epäkohtelias, sillä se ei kuulu luonteeseeni ja sen takia jos hän lyöttäytyy yksin seuraani, niin en voi aina häntä tyrmätä ja joudun välillä jopa hymyilemään. On kuitenkin todella häiritsevää kun vahingossa hymyilen jollekin hänen kökölle heitolleen, niin hänen silmänsä alkaa loistaa onnesta ja voin kuvitella, että siinä vaiheessa hän kokee keskustelumme erittäin lämminhenkiseksi vaikka minä ajattelen, että menisi jo pois... On myös erittäin häiritsevää, että vaikka puhuisin hänelle ihan tavallista työasiaa, niin hän vaan kikattaa tirskuu ja punastelee. Ehkä hän näkee siinä jotain leikinlaskua...
Ja todellakin on joskus pokassa pitelemistä kun huomaan, että porukassa hän tiirailee minua sillä silmällä. Silloin en todellakaan tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun toinen ei vaan tajua.
Voin hyvin myös kuvitella että hän on tuntevinaan silmät selässä kun hän keikistelee edessäni. Kerran eräässä tilaisuudessa hän kurottautui ottamaan pöydältä jotain ja samalla laittoi perseensä kummallisesti pystyyn edessäni niin että oikein huomaisin kuinka se on kiinteytynyt kun hän on treenannut niin paljon. Sen jälkeen hän katsoi taakseen kuinka reagoin. No käänsin kauhusta pääni pois ja hän sitten varmaan kuvitteli siitäkin jotain ihastunutta vilkuilua.
Kaiken lisäksi hän tulee liian lähelle muutenkin. Jos pyydän häntä työasioissa katsomaan jotain tietokoneeltani, niin ei se tarkoita sitä, että hänen täytyy liimautua kiinni selkääni. Sen hän kuitenkin tekee, vaikka aina yritän hädissäni pois alta.
Tarkoitukseni ei ole lytätä sitä mitä teidän välillä ehkä on. Olen vaan alkanut itse tämän tapauksen johdosta miettiä enemmän omia ihastumisiani ja sitä mikä oikeastaan onkaan totta ja mikä on vaan oman pään sisällä ja mistä sen sitten voi tietää ja miksi joku ei tajua vaikka kuinka yrittää osoittaa että ei kiinnosta.
Sen ainakin olen tästä tämän naisen kiusallisesta lähentelystä oppinut, että vaikka kuinka olisin ihastunut työpaikallani johonkin naiseen, ja jos hän on välillä ihana mutta välillä välttelee ja töksäyttelee eikä ole tuntevinaan minua porukassa, niin jätän hänet kyllä rauhaan, sillä en halua hänelle samanlaista ahdistusta ja kuvotusta mitä tämä ihastunut nainen minulle aiheuttaa. Ja eiköhän se ole niin, että jos kaksi ihmistä haluaa todella olla yhdessä ja tutustua toisiinsa niin ei toista tarvitse loukata töksäyttelyillä ja välttelyillä."
Asiallinen teksti.
Mieleeni ei tulisi koskaan mennä esittelemään peräpäätäni. Viimeisin asia mitä haluaisin on se, että muu töissä huomaavat ihastumiseni. Tai ylipäätänsä olla tyrkky tai ahdistaa toista omilla tunteillani. Mielestäni työpaikalla kuuluu myös pitää tietynlainen etäisyys, työpaikka on työpaikka. Ehkä se tekee asiasta hankalan, jossain muussa yhteydessä asian voisi ilmaista suoremmin.
Aina tilanteissa voi olla jonkinverran, tai enemmänkin, oman kuvittelun, toiveiden ja tunteiden tulkitsemisen lisäarvoa. Itse kuitenkin tässä tilanteessa, missä olen, luottaisin omiin vaistoihini.
Asian kirjoittaminen ja asialliset vastaukset antavat tilanteeseen tietynlaista etäisyyttä ja perspektiiviä, vaikka tilanne välillä väsyttääkin. Työlinjalla jatkaen, pitäen mahdollisimman neutraalia linjaa. Tosin, mahdollisuuden kuitenkin aion pitää avoinna. Eihän sitä koskaan tiedä, jos paremmin tutustuttuamme hän näyttäisi vihreää valoa :)