Oliko sinulle eron hetki vaikea, kun siirryit eläkkeelle?

Aiheesta kirjoiteltu monet kerrat.

Siis mikä ero? Mikä hetki?

kerii hitaamminki.



ei minulla ole mitään kiirettä, tai kiireen tuntua elämässä,
vaikka on noita harrastuksia useampia,
jos johonki en ehdi sen jätän silläkertaa väliin,
mä nautin joka hetkestä,
mielenkiinolla odotan mitä huomenna tapahtuu,
suurut tulee ja menee ajallaan, tai paremminki niitten kanssa pitää vain elää,
en silti pidä vanhuudesta,
kyllä elämä oli siellä jolloin oli lapset pieniä, ja työelämän paineet,
silloin oli painetta ja kiirettä vaikka toisille jakaa,
kaipaan sitä aikaa kun puoliso oli terve, ja matkustelimme paljon kotimaassa kuin ulkomailla,
nyt hän on pois, opettelen nauttimaan elämästä nyt yksin, odotan vielä elämältä jotain uutta,
toteutuuko haaveet , se jää nähtäväksi

Eipä siinä ollut vaihtoehtoja, kun pitkän sairausloman jälkeen alkoi eläkeaika.
En halunnut mitään läksiäisiä, lahjat sain.
Mielenkiintoista ja palkitsevaa työtäni jäi ikävä, niin myös monia työkavereita.
Mutta, aika aikaa kutakin. Nyt on nyt, eikä se muuksi muutu.

Riippuu kiireet ja kiireettömyydet pitkälti siitä, mikä on kunkin terveydentila.
Ei kaikilla ole enää mahdollisuutta kiireeseen.

Kaikilla eläkeläisillähn on ainainen kiire, harrastuksia on niin paljon. Leikinlaskun aiheena se ainakin täälläpäin on.

Mieheni jäi myöhemmin eläkkeelle kuin minä, hän oli hiukan yliaikaa, ja kyllä hänelläkin ne juhlat, kukat ja puheet pidettiin, ja sen jlkeen lähdimme tropiikkiin muutamiksi viikoiksi, olimme safarillakin.
Se oli joskus marras- joulukuun vaihteessa, joten osoitekirja ja kynä oli minulla mukana, kortit sitten ostettiin paikan päältä, samoin merkit, mutta monistin siellä jossain sen lisälehden korttiin, etten joutunut samoja asioita useaan kertaan kirjoittamaan.
Jotenkin uskomattomalta tuntuu, että tuosta kaikesta on jo niin pitkä aika, niin monta vuotta kulunut.
Hyvä on joskus uudelleen penkoa näitä muistojen aarteita.

Miehen äiti oli sillä välin joutunut sairaalaan, joten kotiin palattuamme melko pian siellä tapasimme.
Hän oli meidän korttimme ja lisälehden lukenut moneen kertaan, se oli hänen yöpöydällään.
Välilaskumme Malediiveille kotiin palatessamme oli myös kyselyidensä aiheena. Anoppini eli pitkän elämän, yli 90-vuotiaaksi.

Ei ollut vaikea ollenkaan, päinvastoin! Oli mahtava tunne, että jaksoin kaiken sorron ja vittuilun ja jatkuvan pikaisella lopputilillä uhkailun kanssa loppuun asti. Ihan tuli mieleen Jeesuksen sanat ristillä: SE ON TÄYTETTY!
Ei tarvinnut enää kuunnella rantaruåtsalaisen pomon karjuntaa, halventamisia, kaikkinaista kiusantekoa.
Olin koko 500 henkilön tehtaan ainut henkilö, jolla ei ollut internetoikeuksia.
Olin ainakin kahteen otteeseen useita kuukausia ilman työpöytää, ilman tietokonetta jolla minun piti kuvankäsittelyä tehdä, kahdesti henkilökohtaiset muistiinpanoni oli jo heitetty jätesäkkiin kun sattumalta ne huomasin. Kesälomat tippuivat jopa yhden päivän pätkissä ja niistä ilmoitettiin vasta edellisenä päivänä. Viimeisistä lomista ainakin 2 viikoa varastettiin... Ynnä paljon muuta.
Joten helpotus oli suuri, kun sieltä pois pääsin! Ja jaksoin eläkeikään asti. Siitäkin eläkkeestä yhden kuukauden yrittivät kieroilla pois, mutta minullapa oli tallessa alkuperäinen työsopimus...
Ei jäänyt ikävä!

Jäin eläkkeelle pitkän virkauran jälkeen. Työ oli pitänyt elämän reunassa kiinni, olin 4v aikaisemmin jäänyt leskeksi. Viimeiset 8 vuotta olivat verottaneet henkisiä voimavaroja yli odotusten. Lapset lähteneet opiskelemaan ja alkaneet oman elämänsä. Koti huuti tyhjyyttään viimeiset 4 vuotta ja elämän muutokset verottivat minua aika tavalla.
Eläkkeelle jäädessä, työnantaja tarjosi kahvitukset tarjoiluineen. Senjälkeen olin kait pienessä burnoutissa koska nukuin, nukuin ja nukuin ainainen väsymys oli päällä. No lääkärintarkastus osoitti olen terve tarvitsen elämänmuutokseen lepoa ja uusia suunnitelmia matkoineen. 6kk siinä meni, sitten etsin uusia virikkeitä ja niitä löytyi ihan kivasti.

Olen sopeutunut tähän uuteen elämäntilanteeseen mutta en pääse irti ikuisesta huolehtijasta - emon elämästä vaikka lapset voivat hyvin, elämä on järjestyksessä, tunnen itseni terveeksi. AkuAnkka neuvoi veljenpoikiaan, ei pidä jäädä tuleen makaamaan, siitä on pyrittävä ulos, on hyvä ohje jokapäiväisessä elämässä. Tässä sitä pyristelen eteenpäin päivä kerrallaan.

Minä lausuin tuon runon työkaverini läksiäiskahvilla osastolla. Kyllä se hyvin sopii saattamaan lähtijän eläkkeelle.
Jäihän tuo oma eläkkeellelähtöni mieleen pysyvästi. Viimeinen aamuvuoro kului lähtemisen merkeissä. Varttia yli kuusi tuli kaksi työtoveria hakemaan minut töihin.
Oli heillä ajopelikin mukana, mistä ne olvatkin sen vanhan Hilu hevosen, Turun viimeisen vossikan, saaneet vuokrattua.
Siinä mentiin lämpimässä elokuun aamussa työpaikalle Hilun kavioiden kopseessa. Ulko-ovella oli vastaanotto, punainen matto ja skoolaukset ruusuineen. Yhtä juhlaa koko päivä, lopuksi Naantalin kylpylään hemmoteltavaksi. Kaiken huipuksi tummat miehet kitaroineen lauloivat rytmikkään serenaadin kun pois lähdössä oltiin. Se liene ollut sattuma..Sen päivän muistan aina.
Eläkkeelle lähtiessä sanoin, että minä ainakaan en eläkkeellä kiireitä "valittele". Aina olen ollut järjestelykykyinen, pitäähän eläkkeelläolonsa hallita ilman kiireen kierää.

Siirtyessäni omaan firmaan työelämästä, oli haikea hetki jättäessäni tutun firman työntekijöineen.
Sain kauniin lahjan ja pääjohtajan puheen, ja toimistossa oli kahvitarjoilu koko henkilökunnalle:)
Yhteys muutamiin työtovereihin säilyi silti, mutta ei enää oman firman aikana eläkkeelle päästessäni ollut samaa lähtijäistunnelmaa.
Yksityisyrittäjällä, samoin kuin maataloudessa ei ikärajaa ole samalla tavalla, työt hoidetaan ikävuosien kartuttuakin.

Osa-aikatyönä ollessani vanhusten kotiavustajana, sain kaunista palautetta joiltakin iloluonteisilta niiden vuosien aikana.

Kiirettä olen kokenut omissa töissäni vielä eläkkeelläkin, mökkipuutarha ja nämä kaksi pihaa täällä kotonani vaativat aikanaan reipasta työskentelyä, mieheni ollessa huomattavasti vanhempi minua, mutta nyt on jo perennat valmiina eivätkä vaadi muuta kuin kevyttä huolenpitoa:D

Suuri suku ja tiivis kanssakäyminen vaatii tietysti paneutumista, mutta nyt olen jo tehnyt tiettäväksi ikäni!

Eivät vain peijoonit tahdo sitä muistaa:D Mitään kiireitä ei ole, teen juuri sitä mikä miellyttää, menen tai olen menemättä tilaisuuksiin joihin kutsutaan!

Lähdin valitsemalleni varhaiseläkkeelle 60-vuotiaana ja melkoisen haikealta tuntui hyvästellä parikymmenvuotinen tiivis työyhteisö, olin monen kanssa enemmän kuin kollega. Minut haettiin upealla Mersulla Kansallisteatteriin, jossa työtoverit ensin kukittivat minut lämpiössä, väliajalla skoolasimme kuohuviinillä. Jatkoimme illallisella Kaivohuoneella, jonka kohokohta oli oopperatasoisen kollegani serenadi ja myöhemmin lauloimme yhdessä toivelaulujani kitaran säestyksellä kabinetissa.. Runoja minulle luettiin , nauroimme paljon kyyneleet silmissä. Viralliset läksiäiset työpaikalla olivat paljon jäykemmät, oli kukkapuskia, puheita , kahvia ja täytekakkua. Olemme pitäneet lähes kuukausittain yhteyttä eläköityneiden kollegojen kanssa, ja pieni joukko on hitsautunut ystävyyspiiriksi, käymme usein kulttuuririennoissa yhdessä ja toisillamme kylässä..

Mieheni työskenteli normaaliin eläkeikään, ja muutaman vuoden olin yksin kotosalla. Silloin oli jo 6 lastenlasta, ja minua tarvittiin usein, tunsin itseni hyvin tarpeelliseksi. Ikäisteni kanssa päivittäistä juttelua kaipasin, ja silloin löysin tieni suomi24:ään. Kuusikymppisissä oli silloin hyvin riitaista, ja sätin kautta sain kutsun tulla seitsenkymppisiin. Alku-ujoudesta päästyäni olin jossain vaiheessa aika aktiivinenkin kirjoittelija, oli olevinaan niin paljon sanottavaa. ;)

En ole juurikaan uusia harrastuksia haalinut, nyt on enemmän aikaa keskittyä entisiin, mummona olo on se rakkain. Joskus haaveilin alkavanieläkkeellä jonkin hienon aikaavievän käsityön, mutta nytkin kynsien alustat ovat multaiset. En tunne itseäni kiireiseksi, yhä enemmän kuuntelen itseäni ja teen sellaista mistä nautin.

Kun joutuu jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle alle 50 vuotiaana, se onkin jo toinen juttu.
Ei ole juhliin aihetta, ei tule kukkia eikä juhlia.
Elämän tarkoituskaan ei sen jälkeen ole ihan selkeä, pitää miettiä missä mennään ja mihin suuntaan.

Eipä ole suunta selvillä tänäänkään, kipujen ja huolien kuormassa on paljon sellaista josta ei voi edes täällä puhua, ne vain painavat.
Missä on huominen, tänään sitä ei näy vieläkään, sitää toivoa, meinaan, koska eläkkeelle jääminen ei tuonut muuta kuin käyttämätöntä aikaa ja toivottoman tulevaisuuden.
Pääsispä töihin!

Ei se vaikeaa ollut.

Ilmoitin etukäteen, etten halua minkäänlaisia lahjoja enkä toivo lähtiäistilaisuutta. Katsoin että muistot riittävät toivoen, että niistäkin pääsee vähitellen eroon.

Kahvitilaisuus kuitenkin järjestettiin. Kyseltiin keitä halutaan kutsuttavan. Ilmoitin ettei minulla ole siinä suhteessa toivomuksia.

Oikeastaan henkistä tyhjäkäyntiä ei senkään jälkeen tullut. Internet vei melkoisen ajan elämästä.

Tulivat elinympäristöön lapsenlapset ja voikos ihanampaa seuraa ollakaan?

Minulla oli yritys myös tein 50v töitä ,en tietenkään koko työ-akaani ollut yksityis yrittäjä..Se oli kultaista aikaa ,kun köyhä maalaistyttö Helsinkiin töihin meni -Firma
koulutti se oli minusta opin haluiselle ihanaa,kun samalla sai palkkaa ja ruuankin. Kultaisia aikoja kaiholla muistelen ,työläistä arvostettiin- esim.
pieniä kursseja,kun kävin ja konsulenttina kiertelin. Siinä sai yleis tietoa
isoissa tavarataloissa ympäri Suomea.sain ilolla todeta --päällikkö päivällä

ravintolaan haki syömään! -Teillekin tulee mieleen,ompa aikoihin eletty kohdeltiin ,kuin prinsessaa,muutama poikkeus matkalla tietysti oli,mutta eihän se kuulunutkaan heille se kohteliaisuus..Kaikille ei ole luotu iloa tuottavaa tekoa..

Olin viimeisessä työpaikassani n. 4v. ollut kun työnjohtaja sanoi taloudellisten ja tuotannollisten syiden takia minut irtisanotaan. Luottamusmies myöhemmin sanoi, sinähän pääset ansiosidonnaiselle päivärahalle, josta huomasin että oli keskusteltu ja havaittu, että minut voi puhtaammalla tunnolla poistaa vahvuudesta.

Olin samalla virkavuosiltani asentajana nuorimpia joten ei ole syytä katkeruuteen. Myöhemmin ammattiliiton tilaisuudessa työttömille, sain kuulla että on lottovoitto päästä ansiosidonnaiselle joka jatkuu eläkeikään asti.

Työmiehen päiväraha oli ja eläke on pieni, mutta totuttu taso kuluttajana on säilynyt kun turhimpia menoja olen osannut karsia. Kun tiedän puolta pienemmilläkin eläkkeillä pärjättävän niin sehän hivelee työmiehen itsetuntoa.
Ihminenhän on siten rakennettu eettä jos vielä huonommin jollakin menee se riittää.