(..sillä ne ovat antaneet itsestään tiettyjä mielikuvia näinkin ymmärrettäviksi. Ei ainakaan runoilua, vaan sangen proosallista tyyppitarinaa..)
Koiralemmikit osasivat haukkua isäntänsäkin, kaluta omia luitansa ja sekoina olotilastaan ajaa myös häntäänsä ja niin omissa ympyröissään säntäillä peräänsä.
Suloisenoloiset mirrit naukuivat milloin mistäkin, vaikka ne itse tahtoivat lungisti, kissanvetelinä vain lämmössä makoilla. Ne juoksuttivat ihmistä, vaativat silitystä, pyhänä palvontaa ja tyytyväisinä itseensä lopulta omaa sappeaankin mielellään kielillään lipittivät.
Ympäri oli taas käyty, noidan luudalla taivaanpakolla asti. Pikkumisutkin saatu uskoon. Nyt ne vahvasti uskoivat, etteivät koskaan itse maan tasolta yltäisi kermaan asti, sillä aivan liian aikaisin ne emoistaan erotettiin ja aivan liian korkealta kynsilleen pudotettiin.
Lehmät vanki-riimuistaan niitylle päästettiin kirmailemaan. Ensi-innostustaan ne märehtivät liiaksi sitä sun tätä ja jauhoivat leukaperillään itsensä suorastaan ähkyyn. Ne näet ometan ummikkoina vielä miinojaan siivottaviksi perästään pläjäyttelivät, mutta vapaiksi nimetyillä laitumilla utareitaankin uutterasti, estoitta vilauttivat.
Ne sonneilta kiksejä odottivat, mutta kesä se vain oli, aidankin takana ja heinänkorret yhtä vihreitä. Siksi ainakin kerran suvessa täytyi ammujen treffejä kokeilla, jos ei muuta niin hännällään huiskiessaan sähköpaimenta. Niin Mansikki alias Mustikki aka Muurikki saivat ainakin kokea, että virtaa sentään vielä jossakin on. Samaa hullun lehmän tautia ne syvällä navetoissaankin mahtoivat potea, kunnes saivat lopulta kokeilla armeliasta lamautinta.
Yksi heppa omassa aitauksessaan korotti ääntänsä, uursi kopein kukonaskelein kaviouraansa. Se näet kiekaista vain osasi, joka siunattu viikonpäivä ja työjuhtana sangen puuduttavasti, kerran jopa kolmesti päivässä. Se kai kieltämättä halusi, että joku muukin jo maho tamma friikkiä hummaakin komppaisi. Vanha kaakki kai opettelee yhä päivittäin, miten kiekaisemisen sijaan oppisi nauraa hirnahtamaan ja vielä omaa höyryturpaansa päin ja kenen kannukset tuntee kyljissään ja saa hevosenkin kukonkannuksin haassaan suljetussa ympäripyöreitä laukkaamaan.
Aivan ruohonjuuritasolla kastematokin mennä marmelsi, vaikka virsikirjaan asti monien mielestä vahingossa viralliselta nimeltään sentään liero oli jo ammoin yltänyt. Pinnan alle se hitaasti kaivautui ja tuskin siitäkään mitenkään vaivautui, sillä oli näet tikapuuhermosto eikä lainkaan silmiä. Multaa se hiljalleen ilmastoi ja muille eläväisille elinehdot jo kuolleen aineksen ahmien, se omalta osaltaan loi.
Siksi lieroa eniten rakastin, enkä vain sen kauneuden, vaan sen tekojen vuoksi; kun se koukkuun syötiksi ripustettiin ja kun se puolikkaanakin kiemursi yhä, niin se houkutti syöksymään itseensä kiinni ja körmyniskaisin ahvenkin saattaisi leuoistaan jäädä loukkuun koukkuun. Niin matonen jälleen pinnan alla yhtä nälkäistä suuta ruokkisi.
Urospuolinen ihminen täkyjä etsiessään tunkiotaankin aikansa kuokkisi ja tonkisi, laiturinokasta aikanaan onkisi kädessään taipuisa, ohut vapa. Ihan huvin vuoksi ja urheilun kannalta, vaikka toki muutenkin nälissään, oli tuijotellut kalastelija tiiviisti myös siimansa kohoa. - Joko viimeinen edes yksi syötävän hyvä kunnolla kiinni nappaisi, eikä vain härnäisi salakan lailla. Nappaisi kunnon opponentti, toivoi yhä se impotentti.
Niinpä lahna poikkesi rantaan. Kertoi tulleensa tosin vain kutemaan.
Koiralemmikit osasivat haukkua isäntänsäkin, kaluta omia luitansa ja sekoina olotilastaan ajaa myös häntäänsä ja niin omissa ympyröissään säntäillä peräänsä.
Suloisenoloiset mirrit naukuivat milloin mistäkin, vaikka ne itse tahtoivat lungisti, kissanvetelinä vain lämmössä makoilla. Ne juoksuttivat ihmistä, vaativat silitystä, pyhänä palvontaa ja tyytyväisinä itseensä lopulta omaa sappeaankin mielellään kielillään lipittivät.
Ympäri oli taas käyty, noidan luudalla taivaanpakolla asti. Pikkumisutkin saatu uskoon. Nyt ne vahvasti uskoivat, etteivät koskaan itse maan tasolta yltäisi kermaan asti, sillä aivan liian aikaisin ne emoistaan erotettiin ja aivan liian korkealta kynsilleen pudotettiin.
Lehmät vanki-riimuistaan niitylle päästettiin kirmailemaan. Ensi-innostustaan ne märehtivät liiaksi sitä sun tätä ja jauhoivat leukaperillään itsensä suorastaan ähkyyn. Ne näet ometan ummikkoina vielä miinojaan siivottaviksi perästään pläjäyttelivät, mutta vapaiksi nimetyillä laitumilla utareitaankin uutterasti, estoitta vilauttivat.
Ne sonneilta kiksejä odottivat, mutta kesä se vain oli, aidankin takana ja heinänkorret yhtä vihreitä. Siksi ainakin kerran suvessa täytyi ammujen treffejä kokeilla, jos ei muuta niin hännällään huiskiessaan sähköpaimenta. Niin Mansikki alias Mustikki aka Muurikki saivat ainakin kokea, että virtaa sentään vielä jossakin on. Samaa hullun lehmän tautia ne syvällä navetoissaankin mahtoivat potea, kunnes saivat lopulta kokeilla armeliasta lamautinta.
Yksi heppa omassa aitauksessaan korotti ääntänsä, uursi kopein kukonaskelein kaviouraansa. Se näet kiekaista vain osasi, joka siunattu viikonpäivä ja työjuhtana sangen puuduttavasti, kerran jopa kolmesti päivässä. Se kai kieltämättä halusi, että joku muukin jo maho tamma friikkiä hummaakin komppaisi. Vanha kaakki kai opettelee yhä päivittäin, miten kiekaisemisen sijaan oppisi nauraa hirnahtamaan ja vielä omaa höyryturpaansa päin ja kenen kannukset tuntee kyljissään ja saa hevosenkin kukonkannuksin haassaan suljetussa ympäripyöreitä laukkaamaan.
Aivan ruohonjuuritasolla kastematokin mennä marmelsi, vaikka virsikirjaan asti monien mielestä vahingossa viralliselta nimeltään sentään liero oli jo ammoin yltänyt. Pinnan alle se hitaasti kaivautui ja tuskin siitäkään mitenkään vaivautui, sillä oli näet tikapuuhermosto eikä lainkaan silmiä. Multaa se hiljalleen ilmastoi ja muille eläväisille elinehdot jo kuolleen aineksen ahmien, se omalta osaltaan loi.
Siksi lieroa eniten rakastin, enkä vain sen kauneuden, vaan sen tekojen vuoksi; kun se koukkuun syötiksi ripustettiin ja kun se puolikkaanakin kiemursi yhä, niin se houkutti syöksymään itseensä kiinni ja körmyniskaisin ahvenkin saattaisi leuoistaan jäädä loukkuun koukkuun. Niin matonen jälleen pinnan alla yhtä nälkäistä suuta ruokkisi.
Urospuolinen ihminen täkyjä etsiessään tunkiotaankin aikansa kuokkisi ja tonkisi, laiturinokasta aikanaan onkisi kädessään taipuisa, ohut vapa. Ihan huvin vuoksi ja urheilun kannalta, vaikka toki muutenkin nälissään, oli tuijotellut kalastelija tiiviisti myös siimansa kohoa. - Joko viimeinen edes yksi syötävän hyvä kunnolla kiinni nappaisi, eikä vain härnäisi salakan lailla. Nappaisi kunnon opponentti, toivoi yhä se impotentti.
Niinpä lahna poikkesi rantaan. Kertoi tulleensa tosin vain kutemaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.