Ehkä tämä on väärä paikka kertoa murheistaan, mutta kerronpa tarinani. Olen seurustellut viitisen vuotta erään ihanan miehen kanssa,jonka koko suku on esikoislestadiolaisia.Olemme asuneet yhdessä vuoden päivät, mutta kihloissa emme ole.Emmekä varmaankaan mene lähiaikoina.Mieheni on luopunut vanhempiensa uskosta hieman ennen kun minä tulin kuvioihin. Itse olen niin sanotusti tavallinen kristitty vai miten sen sanoisi.
Koko suhteemme ajan mieheni vanhemmat ja sisarukset ovat yrittäneet painostaa meitä lähtemään ruksalle mukaan, mutta meitä kumpaakaan asia ei paljoakaan kiinnosta.Tämän vuoden aikana on tapahtunut paljon. Mieheni serkku (25wee)kuoli tapaturmaisesti alkuvuodesta ja nyt mieheni sisko menetti lapsensa synnytyksessä. Itsellänikään elämä ei ole muutenkaan lähtenyt loistavasti alkuun, isän itsemurha ynnä muuta.
Näiden tapahtumien jälkeen mieheni perhe on antanut ymmärtää, että lohtua saisi ruksalta. Olemme keskustelleet asiasta mieheni kanssa ja olemme päättäneet ettemme hommaan ryhdy koska emme usko heidän asiaansa. Uskomme kyllä Jumalaan, mutta omalla tavallaamme.Aijomme olla edelleenkin vain avopari ilman sormuksia ja lapsia, koska olemme molemmat vasta kaksikymppisiä kummatkin. Miehelläni on viisi sisarusta, joista kaksi on jo eronneet. Myös oma äitini on eronnut kaksi kertaa, joten itse olen hyvin varovainen menemään naimisiin.
Ehkä en nyt osaa oikein kuvailla miltä minusta tuntuu, mutta oloni on ollut koko ajan hieman ulkopuolinen, koska en ole YKSI HEISTÄ. En usko samaan mitä he, mutta olen hyviä ystäviä heidän kanssaan, tällöin meidän väliin jää pieni kuilu. He tietävät oman elämäntapamme, yrittävät olla puuttumatta siihen, mutta paheksunta näkyy omalla huomaamattomalla tavallaan.
Olenko/olemmeko yksin?
Koko suhteemme ajan mieheni vanhemmat ja sisarukset ovat yrittäneet painostaa meitä lähtemään ruksalle mukaan, mutta meitä kumpaakaan asia ei paljoakaan kiinnosta.Tämän vuoden aikana on tapahtunut paljon. Mieheni serkku (25wee)kuoli tapaturmaisesti alkuvuodesta ja nyt mieheni sisko menetti lapsensa synnytyksessä. Itsellänikään elämä ei ole muutenkaan lähtenyt loistavasti alkuun, isän itsemurha ynnä muuta.
Näiden tapahtumien jälkeen mieheni perhe on antanut ymmärtää, että lohtua saisi ruksalta. Olemme keskustelleet asiasta mieheni kanssa ja olemme päättäneet ettemme hommaan ryhdy koska emme usko heidän asiaansa. Uskomme kyllä Jumalaan, mutta omalla tavallaamme.Aijomme olla edelleenkin vain avopari ilman sormuksia ja lapsia, koska olemme molemmat vasta kaksikymppisiä kummatkin. Miehelläni on viisi sisarusta, joista kaksi on jo eronneet. Myös oma äitini on eronnut kaksi kertaa, joten itse olen hyvin varovainen menemään naimisiin.
Ehkä en nyt osaa oikein kuvailla miltä minusta tuntuu, mutta oloni on ollut koko ajan hieman ulkopuolinen, koska en ole YKSI HEISTÄ. En usko samaan mitä he, mutta olen hyviä ystäviä heidän kanssaan, tällöin meidän väliin jää pieni kuilu. He tietävät oman elämäntapamme, yrittävät olla puuttumatta siihen, mutta paheksunta näkyy omalla huomaamattomalla tavallaan.
Olenko/olemmeko yksin?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ei ole lainkaan väärin kertoa murheistaan, päinvastoin. Tämä kertomuksesi on kertomus rikkinäisyydestä ja siitä mihin se johtaa. Kertomuksesi oli kertomus rikotuista ihmisistä.
Sinä itse olet yksi näistä rikotuista, muiden kohtalotoveri. Ihmisiähän me kaikki olemme.
Ajatteletko sinä niin, että tavalliset kristityt elävät synnissä, siis avoliitossa, ilman että heidät olisi Jumalan sanalla yhdistetty?
Uudestisyntynyt kristitty ei kyllä elä lainkaan näin, olipa hän sitten mistä kirkkokunnasta hyvänsä.
Mielestäni sinä et nyt kertonut omista murheistasi paljonkaan. Kerroit vain peitetarinan jonka tarkoitus on peitellä ja pois selittää monia kipuja sinun omasta elämästäsi.
Juuri niitä joita sinun itsesi tulisi nyt eheytyäksesi tunnistaa tunnustaa ja työstää.
Es.lest. ruksalla on vähemmän Kristittyjä ammattiauttajia. Siellä (eikä muissakaan seurakunnissa) ei näin suuret kuvut parane ilman asiantuntevaa apua.
Kun noin vakavua kriisejä on elämässä ollut noin paljon, ja jo edeltäneissä suvussakin, niin ei lestadiolaisuus(kaan) eurakuntana voi teidän tilannettanne nyt paljon auttaa.
Te kumpikin tarvitsette ilman muuta ammattiapua näin kovien kriisien jälkeen.
Ja jotta kierre ei jatkuisi taas seuraavalle sukupolvelle, niin teillä riittää todella paljon työstämistä itse kunkin omalla kohdalla.
Ehdotan kuitenkin, että menette sinne ruksalle seuroihin ja hakeudutte siellä hoitavien ihmisten seuraan. Elävä Jumalan sana ei palaa tyhjänä.