Selektiivinen mutismi, kokemuksia?

Se on psykiatrien keksintö, ei ole totta.

Selektiivinen mutismi tarkoittaa käsittääkseni sosiaalisesta ahdistuksesta johtuvaa puhumattomuutta, joka kytkeytyy tiettyihin tilanteisiin tms. tai tiettyihin ihmisiin. Se on usein lapsuudessa alkava psykiatrinen häiriö, johon ei siis liity itsessään kyvyttömyyttä puhua eikä liity vaikeuksiin ymmärtää tai puhua puhuttua kieltä.

Mulle tuo selektviinen mutismi on vähä hämärä asia, vaikka itselläni on ollut juuri puhumiseen liittyviä pelkotiloja läpi elämäni. Lapsena puhuin ihan normaalisti, mutta sitten yläasteikäisenä aloin jännittää niin paljon etten pystynyt enää puhumaan jännitysoireiden takia. En tiedä sitten, onko sellainen yleinen hiljaisuus ja puhumattomuus, joka johtuu arkuudesta ja sosiaalisesta jännittämisestä, kategorisoitavissa mutismiksi. En tiedä,

Itsellä on tuollaista vähän jos on monia ihmisiä paikalla esim koulun luokassa tai töissä. Monet ihmiset on yllättyneet kun ollaan puhuttu ensi kertaa kahdestaan, koska olen puhelias vasta kahden kesken ja mulle on myös sanottu tuosta.
Ongelmallista on, että en oikein ikinä saa kaikkien hyväksyntää ryhmässä, koska kaikkien kanssa on vaikea päästä vuorotellen kahdestaan tekemisiin.
Ja kun ei saa toisten hyväksyntää niin muut alkaa ryhmässä aika helposti kääntymään vastaan esim tekemään pilkkaa ym, haukkumaan wow-nörtiksi, koska en ole puhelias ryhmässä enkä siten saa helposti kavereitakaan.

Minulla oli lapsena ja nuorena mutismi ja kai vieläkin vähän.Pojallani on todettu selektiivinen mutismi. Hän ei puhu mitään kenellekään muulle aikuiselle kuin minulle. Ilmeisesti kyse on osittain periytyvästä ilmiöstä. toisaalta se voi olla opittua. mutistilapsen vanhemmat ovat usein ujoja ja heillä on vähän sosiaalista verkostoa.lapsi kasvaa sisäänpäinkääntyneessä ympäristössä ja oppii vanhempien tavat.

http://www.youtube.com/watch?v=ar_u8c88Gyo

En puhunut koulussa mitään varmaan kuuteen vuoteen. En vieläkään ole puhelias. Kärsin myös ujoudesta, olen hiljainen ja minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. Ennen kärsin myös paniikkikohtauksista. Puhumisen lisäksi koulussa oli vaikeaa esim. liikuntatunnit. Oli ahdistavia kaikki joukkuepelit kaikki liikkuminen muiden nähden. Menin monesti niin lukkoon, että en pystynyt liikkumaan ollenkaan. Jos vaikka olisi pitänyt näyttää muille mallia, miten hypitääm hyppynarulla, niin en pystynyt liikahtamaankaan. Se oli kamalaa. Luin netistä englanninkielisiä mutismisivuja ja siellä mainittiin myös tämän liikkumispelon liittvän mutismiin.

http://selektiivinenmutismi.wordpress.com/ tuolta kannattaa käydä lukemassa myös mutismista ja youtubesta löytyy video kun kirjoittaa hakusanaksi selektiivinen mutismi

Omalla kokemuksellani sanoisin, että tuo valikoiva puhuminen saattaa olla alkua myös ikävemmille häiriöille. Itse olin vaihtelevasti vaiti jo lapsena. Olin kiusattu ja Asperger.

Lapsuusikäni lopussa 12v muutuin vähitellen eristäytyväksi luonteeksi. En osannut juuri puhua perheelleni enkä pitkän vihani kohteille. Elämääni sattui tällöin tahattomasti ystävä- ja harrastuspiirieni pahat menetykset. Yläaste- ja lukioaikana olin yksin, rajatilapersoona ja lopulta skitsoaffektiivinen. Elämiseni kävi kovasti hankalaksi. Nyt olen 18v. ja vihdoin keskusteluterapiassa. -Jouduin näiden mielenhäiriöitteni takia olemaan ennen vaiti ongelmistani.

Tämä tarina mielenmyllerrysten aiheuttajista ei toivottavasti satu kenenkään vaiteliaan kohdalle. :-/

No liekö tää nyt tuota mutismia vai pelkkää ujostelua mutta joidenkin tietynlaisten ihmisten kanssa sitä vaan jotenkin pidättäytyy puhumasta kun se tuntuu jotenkin vaikealta. Ehkä ne sellaiset ihmiset on sellasia hiljaisia ja "mysteerisiä" kuten kai minä itsekin joista ei kai oikein ota selvää että haluaisivatko puhua vai ei. Ja huonoista naiskokemuksista johtuen ujostelen puhua suurimmalle osalle naisista ellei mulla nyt jotain oikeaa asiaa ole, mutta small-talkit kyllä saa unohtaa.

Jos on kiinnostunut mutismista niin kannattaa lukea Torey Haydenin kirjoja. Hän on tutkinut tätä aihetta ja hoitanut paljon valikoivasti puhumattomia lapsia ja kirjoittanut heidän elämästään.

Veljellä todettiin mutismi vasta ysiluokalla, vaikka selvästi osoittanut merkkejä siihen jo esikouluikäisenä. Ei siis suostu puhumaan kunnolla kuin perheenjäsenille. Itsellänikin epäiltiin tätä, mutta veli on saanut diagnoosin lääkäriltä ja on selvästi sulkeutuneempi sosiaalisissa tilanteissa kuin minä. Molemmat ollaan käyty terapiassa lapsena puhumattomuuden takia.

Luulen, että itselläni tämä on lähtenyt vanhempien mielenterveyshäiriöistä, joka on vaikuttanut siihen, että heihin ei saanut aina kunnolla kontaktia. (Tämä oli siis kausittaista, ei jatkuvaa) Eli vaikka yritti sanoa jotain niin ei joskus saanut minkäänlaista vastausta.

Se on niin surullista, kun näkee lapsia, jotka yrittää niin innoissaan kertoa jotain aikuiselle ja tämä aikuinen jatkaa höpöttelyä jonkun toisen kanssa, ei ota lasta huomioon tai yrittää jopa työntää lasta pois. Koska jos tällaisia kokemuksia tulee lapselle jatkuvasti niin miksi hän enää yrittäisi ottaa kontaktia muihin, jos jatkuvasti torjutaan?

Meillä nyt 3v tyttö joka ollut hoidossa 2v, lähtien. Ensin pph ja nyt vuodenalusta päiväkodissa. Hoitajat ihmettelee kun ei puhu heille mitään muuta kun nyökkäämällä tai pudistamalla päätä. Puhuu kotona ja myös hoidossa esim. hakutilanteessa ja hoitajat on silloin kyllä kuulemassa.
Ei ole mitenkään eristäytynyt, leikkii toisten kanssa ja osallistuu tapahtumiin.

Kotona on iloinen ja reipas tyttö, samoin hoidossa mutta ei vaan puhu siellä.
Puhuu kaupassa ja kyläpaikoissa, myös meillä käyvillä vieraille. Tietysti vaatii alkuun hetken että tutustuu, mutta reipastuu aika pian.
En osaa nyt sanoa, että onko nyt kuinka vakavasta jutusta kyse kun hoitajat on jo luokitelleet selektiivisekai mutistiksi (mielestäni vähän liian heppoisin perustein) . Tuntuu että nykyään se adhd on "ihan normaalia" ja sitten kun on joku joka ns. osaa käyttäytyä ja ei kohella itseään verille niin on sitten samantien epänormaali ja ihmeellinen.
Ovat kuulleet tytön puhetta ja tietävät että taidoista ei ole puutetta.
Ja toki ennenkun joku viisas ehtii kommentoida niin Joo haluan tietysti lapseni parasta ja en halua kuvitella kuinka ahdistavaa on ollakoko hoitopv hiljaa.
Olen sanonutki että kotona tällaista ongelmaa ei ole että saisivat nyt sielä hoidossa alkaa tilannetta viemään eteenpäin ja keksiä keinoja jolla tilanne saataisiin raukeamaan.

Onkohan jollakulla kokemusta samasta tilanteesta? Onko mennyt ns ajan kanssa ohi vai onko tarvittu jotain hoitokeinoja.

Äiti1234:
Ei ole muuta kuin omakohtainen kokemus. Olin itse samanlainen päiväkodissa eli en puhunut mitään hoitajille tai muille lapsille. En kokenut sitä kuitenkaan ahdistavana vaan viihdyin hyvin siinä omassa "maailmassa". Noin nuorena ei osannut vielä tuntea mitään ulkopuolisuuden tunnetta ja ainoat tilanteet milloin ahdisti, oli silloin kun joku yritti pakottaa puhumaan.
Itseäni auttoi se että hoitaja järjesti kahdenkeskistä aikaa, jolloin esim. Katsottiin yhdessä jotain kuvakirjoja. Tällöin muistan puhuneeni muutamia sanoja hoitajalle.
Ala-asteen alussa jouduin terapiaan (leikkiterapia yhdistettynä perheterapiaan). Tämä taisi olla se mikä lopulta rupesi auttamaan, koska muistan puhuneeni enemmänkin terapeutille, jota itsekin ihmettelin jälkeenpäin, että miten uskalsin. Tässäkin luulen, että tärkeä tekijä oli se, että terapeutti järjesti kahdenkeskistä aikaa, jossa juurikin leikittiin ja huomio meni johonkin muuhun, kuin siihen että pakotettaisiin puhumaan.

Minulla todettiin selektiivinen mutismi 4-vuotiaana.
En puhunut tarhassa muille lapsille, mutta muuten käyttäydyin normaalisti osallistumalla leikkeihin. Hoitajille puhuin kun muut olivat nukkumassa.

Nykyään mutismini on pahimmillaan. Olen tuttujenkin seurassa hieman varautunut enkä voi kertoa minua vaivaavista asioista.