Luultavasti useimmat meistä ovat sen katsoneet, tänään taas kerran se esitettiin.
Paavo Rintalan kirjaan pohjautuen, Mikko Niskasen ohjaama, pääosassa on Vesa-Matti Loiri.
Pakko ihailla Loirin roolisuoritusta, kuin koko elokuvaakin, niin suuri suru kuin siihen mahtuukin.
Antaa hyvä ajankuvan poikien toilailuista, tappeluksista, nuorisosta, ihmisten jakautumisesta aatteen ja yhteiskuntaluokan perusteella. Sodan kauhuista.
Loppukohtaus on sydäntäsärkevä, Jake roukkumassa junan perässä. Äiti lähti Fritz-sedän mukana Saksaan, lupasi hakea pojan mukaansa, kun rauha koittaa.
Rauha oli kuitenkin jo solmittu.
Niskanen kertoi haastattelussa, että itselleenkin on ollut hylkäämisen tunne omakohtainen, niin sen muistan kuulleeni.
Paavo Rintalan kirjaan pohjautuen, Mikko Niskasen ohjaama, pääosassa on Vesa-Matti Loiri.
Pakko ihailla Loirin roolisuoritusta, kuin koko elokuvaakin, niin suuri suru kuin siihen mahtuukin.
Antaa hyvä ajankuvan poikien toilailuista, tappeluksista, nuorisosta, ihmisten jakautumisesta aatteen ja yhteiskuntaluokan perusteella. Sodan kauhuista.
Loppukohtaus on sydäntäsärkevä, Jake roukkumassa junan perässä. Äiti lähti Fritz-sedän mukana Saksaan, lupasi hakea pojan mukaansa, kun rauha koittaa.
Rauha oli kuitenkin jo solmittu.
Niskanen kertoi haastattelussa, että itselleenkin on ollut hylkäämisen tunne omakohtainen, niin sen muistan kuulleeni.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Muistaakseni elokuva on Mikko Niskasen ohjaama, minusta hän oli ehdottomasti Suomen parhaita ohjaajia, herkkä ja tunteva ihminen. Katsoinpa minäkin, moneskohan kerta.
Aikanaan jäi mieleen Vesa Matti Loirin suoritus tuossa filmissä. Se herkkyys, millä hän eläytyi rooliinsa paljasti jo tulevan tähden.
Naurattaa vain, kun ajattelen Turhapuron tyyppiä, mutta kyllä hän senkin veti hyvin.
Laulajana tosin arvostan eniten eläytymiskykyään.
Sitä itse eniten ihmettelen, miten äiti raaski jättää poikansa Suomeen, ja matkata itse kauas. Toteutuiko edes hänen sanomansa, että Jake pääsisi mummonsa hoiviin.
Niskanen oli hieno ohjaaja, kuin myös näyttelijäkin.
Loiri on myös ollut ja on ihmeellinen eläytyjä, niin Jakena kuin Uunonakin.
Mikko Niskasesta tuli mieleen neliosainen tv-elokuva Kahdeksan surmanluotia, joka oli Niskasen käsikirjoittama ja ohjaama neliosainen tv-elokuva vuodelta 1972 ja jossa hän itse esitti pääosan.
Elokuva perustui tositapahtumiin Pihtiputaalla 1969, jossa sekatyöläinen ja pienviljelijä Tauno Pasanen ampui neljä poliisia. Elokuva oli erittäin riipaiseva ja karu.
Kanssanäyttelijä kertoi myöhemmin että hän piti Niskasen eläytymistä viinankeittoa ja häiriköintiä harjoittaneen Pasin rooliin lähes pelottavana.
Sekin elokuva näyttää kuin otteelta ihan oikeaa elämää, niin todentuontoista se on.
Erittäin traaginen oli tosielämässä tarinan jatko.
Eihän mikään anna oikeutusta surmata muita, mutta taustoja aukeni elokuvaa ja köyhyyttä ja jopa suoranaista perheeseen kohdistunutta ilkeyttä katsoen.
Kamala asia, kaikkia asiasta kärsineitä ajatellen.
Paavo Rintalan kirja on pohjana ja luulen, että tarinassa on paljon totta ja kuultua sota-ajalta. Siksi hyvin koskettava ja aito.
http://unnilukee.blogspot.fi/2012/05/paavo-rintala-pojat.html
Samoin ajattelen. Rintala oli sodan aikana saman ikäinen, kuin kuvatut Raksilan pojat, jossa silloin itsekin asui.
Toivottavasti siitä ei tehdä uutta versiota, kuin vaikka Tuntemattomasta.
Minulle ainakin ensimmäinen on se ainoa oikea.
Alkaa sota olla nykyihmisille jo liian kaukainen.
Vieläkin uskaltaudun vaivaamaan, vaikka emme ole taikinaa.
Miten äiti saattoi jättää pojan muutaman makkarapötkyn ja setelin kera yksin kotiin?
Jotka joku ahne sukulaisrouva lupasi omalle nassikalleen.
Jäihän tänne tosin monta tulevaa suomalaislasta, joista harva näki koskaan isäänsä.
Onneksi heitäkin on, joille se kohtaaminen annettiin.
Eipä kaikki ihmisyys ole mitenkään helposti selitettävissä, kun kukin tekee oman parhaansa?
Tämä nyt ei oikeastaan liity tuohon filmiin, mutta tuli mieleeni tässä eräänä päivänä sivunmennen kuultua.
Pikku tenava, olisiko ollut ehkä nelivuotias, jarrutteli parikymmentä metriä äitinsä takana, eikä suostunut tulemaan vaikka äiti huuteli ja karjui. Viimein äiti huusi lapselle: jos et nyt heti tule, niin et koskaan enää tule näkemään isää ja äitiä.
Minulla kävi kymät väreet, kun ajattelin miten turvattomaksi pieni lapsi tuntee itsensä tuollaisesta uhkailusta. Kyllä lapsen pitäisi saada tuntea, että isä ja äiti eivät hylkää lastaan minkäänlaisen tenikoinnin takia.
Entä jos isälle ja äidille sattuisi jotain, eikä lapsi todellakaan näkisi heitä enää? Mikä syyllisyyden tunne siitä jäisi lapselle.
Olipa pahasti sanottu.
Tokihan vanhemman hermo voi mennä, muttei lasta kaupassa huutamalla kasvateta.
Tosi kamalasti sanottu, lapselle jää turvaton olo.
Enpä ole koskaan kuullut tuota tenikointi-sanaa.
Tarkoittaako se jotain mellastamista?