Tuli tarvetta kysellä kuinka teidän parisuhteenne voi paniikkihäiriön kurimuksessa? Itellä menee heikosti, kumppani ei oikein jaksa ymmärtää miksei voi mennä sinne ja tänne, miks mua pyörryttää kauppajonossa, miks elokuviin meno kauhistuttaa tai bussissa istuminen voi olla hirviömäistä. Kohta on lusikat jaossa näillä eväillä, mitä pitäs tehä? Niin ja nyt tulee kesä pitäs päästä reissaa, jee, tästä tulee riemuloma.
parisuhde ja paniikkihäiriö
yksin parisuhteessa
73718
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Joko kumppanisi ei ajattele sinun hyvinvointia tarpeeksi vakavasti tai sitten hän on muuten vain ilkeä. Ei ymmärrys voi olla liikaa pyydetty jos kumppani on tervejärkinen eikä kuvittele paniikkihäiriötä hulluudeksi.
Mun itse kyhäilemät fobiani parani nimenomaan sillä, että kumppanini kyseenalaisti jatkuvasti minun yritykseni ylläpitää itse omia paniikkejani milloin milläkin verukkeella.
Lopulta sisuunnuin itsekin jatkuvaan pelkäämisen niin, että aloin systemaattisesti "altistaa" itseäni niille tilanteille, joissa pelko aina iski. Haistatin phaskat pelon tunteelle ja venytin sietokykyäni. Aloin hallitsemaan mieltäni järjellä, tsemppaamaan ja rauhoittelemaan itseäni, sen sijaan, että olisin vain ruokkinut koko ajan paniikin tunnetta, niin kuin ennen tein. Hengittelin syvään, rentouduin ja keskityin tietoisesti KAIKKEEN muuhun kuin itseeni, ja johan alkoi tapahtua! :))
Olen ikuisesti kiitollinen rakkaalle kumppanilleni siitä, ettei hän mennyt mukaan pelkojeni kannatusjoukkoihin vaan kyseenalaisti koko ajatuksen siitä, että minä olisin muka jotenkin sairastunut ja yhtä kuin joku *itun diagnoosi!
Me mennään nyt maailmalla ja kotimaassa ihan minne vain, koska vain, eikä meikäläinen pelkää enää mitään. Jihuu! Elämä on ihanaa!!!!! :)
Mä rakastan puolisoani kuin hullu parantajaansa!! ;D
Itselläni ei ollut voimia sisuuntua paniikkihäiriötä vastaan, vaan aluksi piti välttää aiheuttamasta pelottavia oireita kuten huimaus. Parisuhteen lopetin saman tien, kun ei ymmärrystä tullut vaan inhottavaa vähättelyä, joka pahensi jännityksiä ja paineita parantua nopeasti.
Aloitin varovasti, mutta säännöllisen ja rentouttavan liikunnan, unohtamatta lihaskuntoa. kävin hieronnassa, joka auttoi huimauksiin ja rytmihäiriöihin joita minulla välillä oli paljon. Rentoutuminen oli joka paikassa se juttu, joka auttoi jaksamaan, nykyään osaan rentoutua ihmisporukassa ilman että pitäisi "suuttua" paniikkihäiriö tuntemuksille ja olen kuulemma terveemmän ja pirteämmän näköinenkin.
Itselläni melko paska parisuhde (en kuitenkaan tajunnut ajoissa kuinka huonosti meni) ehkä jopa aiheutti paniikkihäiriön tai vähintään pahensi sitä rajusti. Ei ole tullut kohtausta yli puoleen vuoteen sen jälkeen kun erottiin.
Parisuhteen toisen osapuolen tulee tukea eikä ainakaan missään nimessä suuttua tai turhautua toisen paniikkikohtauksista/häiriöstä. Se pahentaa.
Olispa vaan aina niin helppo tukea ja ymmärtää... kun ei vaan ole. Olen yli 18 vuotta elänyt paniikkihäiriöisen kanssa ja täytyy sanoa että kyllä se suhdetta koettelee välillä ja pahasti. Siitä huolimatta että yrittää ymmärtää ja huolehtia toisesta.
Meillä se on vaan valitettavasti mennyt enemmän siihen suuntaan että koen kumppanin hyväksikäyttävän tätä.
Hän ei edes halua yrittää itse kun minä aina järjestän asiat että hänellä olisi helpompaa ja minimoin ahdistusta minkä pystyn. Meillä pyörii elämä tyystin paniikkihäiriön ympärillä.
Olen yrittänyt puhua ja ymmärtää, ehdotellut että yhdessä käymme ammattiihmisen juttusilla jos se kerran ahdistaa mutta kun EI.
Aina saan vaan vastauksesksi että "Ei se kuitenkaan auta, turha yrittää."
Nyt näyttää auttavan vaan alkoholi ja sitä hän litkii litratolkulla, vaikka tietää että se pitkän päälle aiheuttaa vaan enemmän ahdistusta.
18 vuoteen mahtuu kuulkaas paljon iloa ja surua. Sanon vaan että vaikka sitä kuinka yrittää niin joskus kumppanilta voimat uupuu. Tahtoisin myös elää omaa elämääni, enkä sillä tarkoita että jätän hyvästit kumppanilleni sillä rakastan häntä.
Totuus on se että kaikilta ette saa ymmärrystä ettekä tukea, sitä eivät muutkaan sairaat saa, tiedän kokemuksesta.
Tänne palstalle hakeuduin myös siinä toivossa että paniikkihäiriöisen perheelle ehkä löytyisi jotain tukea, ehkä jotain uutta mitä en itse ole keksinyt kokeilla.
Mutta näin, vaimon näkökannalta...ei tämä aina ole niin helppoa sen toisenkaan osapuolen osalta. Muistakaa se.
Äh, luin näitä viestejänne täällä nyt vähän enemmän ja myös oma ahdistukseni helpotti ja ymmärrän miestäni taas hiukan paremmin. Eikä tämä yksinomaan hänestä johdu vaan myös hoitavista lääkäreistä.
Esim. yhden lääkärin mielipide on ettei paniikkihäiriötä ole olemassakaan, huimaus ja ahdistuneisuus johtuu pelkästään lihasten kireydestä...kiva, kiitti hänelle. Sehän auttoi helkutin paljon. Sekin työpaikkalekuri.
Noh, sain kuiyenkin lisää eväitä tähän taisteluun teiltä muilta ja jaksan taas kannustaa paniikkihäiriöistä miestäni jaksamaan. Tämä tilanteemma vaatii nyt kovemmat otteet.
Kiva että jaksat taas kannustaa miestäsi, mulla mies ei siihen hommaan lähde, yksin olen vuosia hinannut itseäni eteenpäin. Tässä lukiessani näitä viestejä tuli kyllä sellainen olo jotta lisäisköhän tää huono parisuhde mun ahdistusta ja paniikkia, siis jos tää vaan ruokkiikin sitä ja mun pitäis hypätä tästä p***a suhteesta pois niin voisin ehkä tai varmasti paremmin. Kun tietäs mitä tekis?