Kohta kymmenisen vuotta käyttänyt ssri-lääkettä. Onko tosiaan niin että lääkettä joutuu käyttämään lopun ikää? Yrittänyt olla ilman mutta oireet niin pahoja ettei pysty. Tuntuu surkealta olla tämmöinen huurussa eläjä.
Loppuikäkö lääkkeitä
????
586
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itse söin 8 vuotta Cipramilia ja menin sitten lääkärille ja sanoin ettei se toimi. Sitten määrättiin Venlafaxinia jota söin viime vuoden kevääseen asti jolloin päätin lopettaa sen asteittain. Kolme kuukautta meni kun sain lopetettua pikku hiljaa. Vieroitusoireet olivat rajut, sähköiskuja kropassa, itkemistä joka päivä ilman syytä tms mutta vuoden loppuun mennessä ne menivät ohi. Treenasin salia monta kertaa viikossa siinä samalla mikä auttoi. Jos tuolta tuntuu niin kannataa koettaa vieroitusta, ainahan voi aloittaa uudelleen jos siltä tuntuu.
MOI!
Mä olen käyttänyt ssri- lääkkeitä krooniseen paniikkihäiriöön jo 90-luvun alkupuolelta, kroonistu muuten siksi ettei lääkärit tienneet silloin ph:stä juuri mitään. Varppina tulen käyttämään lopun ikäni eikä se mua haittaa, en tunne olevani höyryissä enkä muutenkaan mikään lääkefani, mutta jos en ota lääkkeitä ph repee täyteen vauhtiin. Just eilen olin hoitavan lääkärini pakeilla ja olen iloinen siitä että minulla on hyvä hoitosuhde, tiedän missä mennään, olen saanut terapiaa ja kaiken mahdollisen, mutta ilman lääkkeitä elämäni olisi surkeaa. En aio kärsiä sairaudestani ilman lääkkeitä, otetaanhan esim. diabetekseen joka päivä insuliinia miksei sitten ph:öön ssri:tä?
Minkälaisia annoksia te käytetti noin pitkillä aikaväleillä? Itse otan vain noin 10mg (puolikas pilleri) päivässä ja se saa riittää minulle siksi aikaa, kun olen terapiassa käsitellyt minua vaivaavat asiat ja sitten voin toivottavasti turvallisesti lopettaa lääkityksen.
Mä oon sairastanut tätä alle parikymppisestä ja oon yli viiskymppinen nyt, siis onhan tässä vuosia tullu ja lääkkeet sain vasta 90-luvulla. Kroonistui kun kukaan ei tienny mikä mua vaivaa, oli kaiken maailman diagnoosia, sydänviasta etc. Lääkitys on todellakin seilannu 0,5-40 mg sitalopraamia siltä väliltä näinä vuosina, on ollut huonoja ja hyviä aikoja, välillä jopa ilman lääkitystä. Sattuu vaan oleen kurja mäsis että tulee aina takas olen tälläinen herkkä, jännittäjä luonne. Mutta huomaatko olen mennyt naimisiin, saanut kaksi lasta, käynyt kokoajan töissä, ei tää silti koko elämää nujerra, vaikka välillä nytkähtääkin huonompaan suuntaan, sitähän tää elämä on ala-ja ylämäkee.
Aivan, tottahan tuo on. Itsellä nuo oireet leimahtavat suurien elämänmuutosten myötä, jolloin tuntuu, että totutteluun kuluu kaikki energiat ihmisestä.
Ensimmäisen kerran sain paniikkioireita yläasteella, kun läheiseni joutui auto-onnettomuuteen ja nuori mieli järkyttyi. Ne menivät sitten ohi masennuksineen ja elämä jatkui.
Vuosia olin oireeton ja nyt 21 vuotiaana ne leimahtivat taas kun kävin läpi toivotun mutta sitäkin raskaamman leikkauksen (olen edelleenkin toipumassa siitä, 2kk myöhemmin), mutta nyt näen jo valoa tulevaisuudessa.
Minäkin olen juuri tuota jännittävä persoonaa yhdistettynä herkkyyteen, siksi minusta tuntuukin, että otan vastaan kaiken avun (myös tämän lääkityksen) jonka saan.
Minulla se on vasta ollut noin 2 viikkoa, mutta mieli alkaa olla suhteellisen tasaantunut. Tämä on auttanut paljon arkeen palautumisessa ja noiden vaivaavien asioiden käsittelyssä, joten en sanoisi, että lääkitys on tarpeeton.
Lääkkeessä minua eniten ärsyttää sen aiheuttama pieni tokkuraisuus, mutta se on menossa jo ohi.
Näen lääkityksen itse ikäänkuin laastarina tai tukisauvoina, jotka auttavat minut yli tämän vaikean, uuden ja sitäkin ihanemman vaiheen yli.