laparokopia ja paniikkihäiriö

Hei,

Itse jouduin toivottuun, mutta sitäkin raskaampaan leikkaukseen noin 2kk sitten: leikkaus kesti noin 5 tuntia ja sairaalassa vietin yhteensä noin 2 viikkoa, sitten pääsin hoitamaan haavojani kotiin kuukauden sairaslomaksi. Vaikka leikkaus olikin toivottu, se muutti paljon asioita elämässäni ja sairaalassaolon aikana koin pari traumaattista kokemusta, jotka tuntuvat vieläkin erittäin pahoilta. Minullakin oli juuri tuolla tavalla: erittäin sympaattisia hoitajia, pari vähän nihkeämpää, mutta minkäs teet työnsä he hoitivat silti.

Puhut juuri tuosta padosta: olin itse pitänyt leikkauksenjälkeiset tunteet sisälläni piilossa, kaikki pelot, tuskat, huolet, paniikit, koska en voinut päästää niitä ulos leikkausta edeltävinä kuukausina, päivinä, tunteina, koska ne olisivat pilanneet muuten kaiken. Sitten noin kuukausi sitten sain herättyäni päiväunilta ensimmäisen paniikkikohtaukseni ikinä, enkä ymmärtänyt mistä se tulee. Luulin sekoavani aivan totaalisesti kaiken uuden edssä, olin hyppäämässä arkeen aivan liian nopeasti. Ajattelen nyt, että se oli ikäänkuin höyrykattilan kansi, joka räjähti kaikista niistä tunteista, jotka olin pitänyt sisälläni. Sain diagnoosin "sopeutumishäiriö" uuteen elämänvaiheeseeni, hoidan vaivaani nyt erittäin miedolla lääkityksellä (vain puolikas pilleri päivässä, olisikos alle 10mg), terapialla, elämänasenteella, kirjallisuudella ja parhailla ystävilläni, jotka tukevat minua. Pääsen eteenpäin elämässäni, se o varmaa. Ensin pitää vain olla sujut tapahtuneen kanssa, sitä työstän nytten: voimattomuus, avuttomuus, yksinoleminen, pelot kuolemasta etc pitää käydä läpi ja prosessoida ennenkuin voi liikkua eteenpäin: yksi päivä kerrallaan:)

Voimia sinulle, tiedän tasantarkkaan mitä käyt läpi. Itkeminen auttaa minulla aivan suunnattomasti, ikäänkuin käsittelee asiaa ja kaikki paha energia valuu ihmisestä pois - se ei manifestoidu, kiteydy, enää sisällämme, vaan valuu pois.

Itselläni on vielä isot itkut itkemättä. Jouduin eilen päivystykseen, koska sain niin voimakkaan paniikkikohtauksen. Hiilidioksidi happi tasot heitti eli kädet puutuivat ja kasvova tikkuili, onnuin toista jalkaani. Itkin hysteerisenä. Olen itse sairastunut paniikkihäiriöön 20 vuotiaana ja nyt ikäni on lähempänä 40. Varsinaiset kohtaukset olin jo selättänyt, mutta nyt tämä taistelu alkaa alusta. Tuntuu kyllä raskaaalta. Varsinkin tämä säikky olo, seuraavan kohtauksen pelko. Ei jaksaisi mennä töihin ja huolettaa, miten selviän tästäkin työpäivästä, kun eilen meni niin myöhään sairaalassa. Mietin lieneekö tämä hormonaalista, kun veivät multa toisen munasarjan. Luin, että osa naisista sairastuu paniikkihäiriöön vasta vaihdevuosien alettua. Mitä, jos tässä onkin menossa jo aikaistuneet vaihdevuodet.... eipä sitä tiedä. Pitää seurailla tilannetta. Ottaa kyllä päähän. Eihän tätä paniikkia kukaan halua vaikeuttamaan elämäänsä.

Itse jouduin magneettikuvauksiin niskan välilevypullistumien vuoksi ja sitten sen jälkeen kuvattiin myös pää ja toisella kertaa koko selkä. Särky ja taistelu Kelan kanssa on tuonut mun paniikkihäiriön takaisin joka päiväisinä pikku ahdistuksina etc mutta Tays:n sairaalan rtg:n hoitajat saavat 10 ja papukaijan merkin ihanuudestaan. He kysyivät joka välissä miten voin ja että hengittele rauhassa tullaan apuun jos tulee jotain mutta älä liiku ettei tarvi aloittaa kuvausta uudelleen. Loistavia ihmisiä ja kuvaukset meni hyvin, mitä nyt sitten niska sökönä, päässä ms-tautiin viittaavia plakkeja ja parissa kohtaa selkää alentuneita nikamavälejä ja särkee yötä päivää, paniikkioireet palasivat epäreilusti niiden ollessa jo mukavasti entistä elämää. Ilmeisesti fyysinen sairaus ja hirveä stressi saivat paniikin aktivoitumaan, sanoisin että tässä tilanteessa epäreiluinta kun muutenkin pitää taistella Kelaa vastaan joka asiassa, ei oikein jaksaminen enää riitä.

Mietityttää itseänikin se, että miksi nykyään ihmisen pitää taistella oli se sitten Kela tai lähete terveysasemalta tarkempiin tutkimuksiin tms. Paniikin kanssa elämä on muutenkin niin raskasta. Sairaalassa henkilökunnan suhtautumisella on iso merkitys potilaalle, varsinkin jos sairastaa paniikkihäiriötä. Sama koskee omaa perhettä ja lähipiiriä.
Työpäivä meni ok, enkä joutunut olemaan yksin. Pelotti kuitenkin tulla kotiin, sillä olen tämän viikon yksin kotona. Mies lähti tänään reissuun. Kauppakäynti meni työpäivän jälkeen ahdistuneena ja nopeasti. Kotona oli pöydällä miehen kirjoittama lappu, jossa hän kertoo rakastavansa. Purskahdin itkuun, mutta en uskaltanut antaa itseni itkeä kunnolla. Yritän tasata oloa ja huomaan tarkkailevani itseäni. Tuntuu tämä yksin oleminen olevan nyt vaikeaa. Minulla on selkeästi seuravan kohtauksen pelko. Eilinen kohtaus oli sen verran paha.

Suuri tekijä paniikkikohtauksiin on väärä hengitystekniikka joka johtaa hyperventilaatioon. Laske neljään uloshegityksessä, laske neljään sisäänhengityksessä, rauhallisesti. Kiinnitä nyös huomiota sisäilmaan jota hengittelet, oletko päivät koneellisessa ilmastoinnissa.

Kiitos neuvosta. Sain tutulta myös vinkin, että hengitellä paperipussiin. Katsoivatkin sairaalassa jostain näytöltä, että hiilidioksidi ja happi eivät olleet oikein, että olin hengittänyt liikaa. Lääkäri sanoi, että siksi kädet ja kasvot puutuivat jne. Kädet kyllä tärisivätkin kauheasti, mutta se johtunee adrenaliinista. Aamu oli taas vaikea. Sanoin työpaikalla heti toisille, että mua ahdistaa ja ei kannata ihmetellä mitä huokailen. Huokailin sitten ihan rauhassa ilman toisten ihmetteleviä katseita. Ei jaksa nyt välittää siitä, mitä muut ajattelevat. Kunhan tästä selviäisi.

Camilla, mikä lääke sinula on käytössä? pitää minunkin hakea lääkitys, kun en jaksa. Eilen oli todella paha ahdistus ja jouduin pyytämään anopin meille illaksi ja yöksi, koska en voi olla yksin.

Hei minulla on rivatril 0,5 mg.aa . Otan kolmesti päivässä, ahdistukseen ja paniikkiin . Auttaa, mutta väsyttää alkuun aika paljon . Kokeile tätä pyytää lääkäriltä, on bentso ja pisin kestoinen kaikista muista bentsoista .
Sairastuin 20 vuotiaana ja nyt olen kohta syksyllä 51 vuotias nainen . On kokemusta tästä sairaudesta . Kysy lisää jos haluat :)
Ei ole mikään helpoin taival elää, tämän sairauden kanssa:/

Minulla on citalopram 30 mg ja nyt nostettiin 40mg:aan koska fyysinen sairaus ja stressi vei kaikki voimat ja myös paniikki paheni. Mutta citalopramiinin kuin myös muidenkin lääkkeiden kohdalla usein ahdistus ja paniikkioireet pahenevat lääkkeiden aloituksen jälkeen ja kestää aikansa kunnes elimistö tottuu.

Pelkään aloittaa lääkitystä, mutta ei tässä näytä olevan muutakaan vaihtoehtoa, koska tilanteeni on pahentunut. Jouduimme menemään sukulaiseni kanssa päivystykseen aamuyöstä ja sain sieltä lähetteen psykiatriseen päivystykseen. Itku tuli sinne mentäessä. turvatarkastukset sisälle mentäessä ja kaikki ovet lukossa. pelotti ja oli vaikeaa mennä. No siellä psykiatri sanoi, että avohoito ja menimme mielenterveystoimistoon. Sain sieltä opamoxia heti yhden ja toisen tabletin mukaan. Ilta meni eilen jo hyvin ja olo oli normaali, joten en ottanut illalla toista lääkettä. Aamu ei taas ole ollut niin hyvä ja otin lääkkeen hetki sitten. Yhdeksältä näen lääkärin mielenterveystoimistossa. Hän määrää lääkityksen ja jatko hoidon.
Tuo ahdituksen tunne on minusta ihan hirveä kestää. Auttaako siihen mikään muu, kuin lääke?

Minulla on citalopraami 10mg käytössä ja suosittelisin seuraavia kirjoja paniikin/ahdistuksen/stressin lieventämiseen.
- Vapaaksi ahdistuksesta: työkirja paniikista ja peloista kärsiville.
- Joustava mieli

Noista kirjoista olen saanut sellaista apua stressiperäiseen ahdistukseen ja panikointiin, että olen kiitollisuudenvelassa niiden kirjoittajille :) Kuitenkin kun omalla kohdalla tuo lääkitys on vain väliaikainen niin noiden opuksien avulla olan huiomannut itsessäni tiettyjä taipumuksia, jotka vain ylläpitävät ja lisäävät ahdistusta. Ajattelen sen niin, että lääkityksen ja kesälomani aikana kerkeän hyvin (ja sen jälkeenkin) parantamaan näitä taitoja, joista on ollut hurjasti apua:)

Toivottavasti kohdallasi on vain väliaikainen lääkitys, niin minäkin luulin aikoinani, nyt on kulunut vaihtelevasti 40 vuotta kaikkea kokemuksen tuomaa juttua. Sairastuin siis 16-vuotiaana nyt olen 55-v. ja voin sanoa että on luettu nämä Ben Furmanin kirjat etu- ja takaperin on käyty terapioita jos jonkun sorttista ja tutustuttu moneen psykiatriin esim. paljon kirjoja kirjoittaneeseen Reima Kampmaniin, hän yritti auttaa minua hypnoosilla ja tässä ollaan paniikkihäiriö pitää minua otteessaan vaihtelevin kausin, siis, voisinko sanoaelinikäinen seuralainen. Psykofyysinen terapia viime talvena oli hyvä mutta kun sitäkin sai vain 10 kertaa niin ei siitä paljon ehtinyt ammentaa kun se jo loppui. Toivottavasti sinulla Camilla käy parempi säkä elämässäsi kuin minulla ja rivatril 123:lla, hän myös kirjoitti pitkästä sairaudestaan.

http://www.vahvistamo.fi/vahvistamo/tunteet/tunteen_kohtaaminen

http://www.paniikkihairio.com/

Onkohan kukaan tällä foorumilla kävijöistä kokeillut vielä...