Olen katkeroitunut siitä, että ennen sinisilmäisenä lähdin maailmaan ja olin avoin, puhuin tunteistani, hymyilin. "Viattoman suloinen naapurin poika", jolla ystävät minua leikillään joskus sanoivat. Kuitenkaan ihmisen ei ole hyvä olla tällainen, koska kokemukseni mukaan "henkistä turpaan vetoa" tuli niin paljon, ettei nuppi tahtonut kestää.
En ole katkera, niinkään naisille, jotka monissa sopissa pyöritti. Vaan ihmis luonnolle ylipäätään. En koe myöskään, että elämä olisi minua kohdellut kaltoin, vaikka moni lähipiirissäni sanoisi toisin. Koen elämän ennemmin nöyryyttäneen minua.
Monestikin elämäni on ollut hyvin ristiriitaista. Varsinkin naisten suhteen. Olen tavallaan monesti kelvannut, mutta silti en kuitenkaan. Ulkonäöltäni olen perus komea tai miksi sitä voi sanoa, ei malli poika, mutta ei pullakaan. Luonteeltanikin olen ollut avoin, verbaalinen ja todellakin osaan puhua, mutta kuitenkin aina se jokin ei ole riittänyt. Juu olen ehkä tietyllä tapaa kiltti, mutta mielipiteet minulla on aina olleet ja sanon ne, eikä tossun alle ole koskaan saatu :).
Kuitenkin olen aina ollut ilmeisesti enneminkin hyödyke tai jonkulainen tuki. Nämä suhteet ovat päättyneet usein siihen, että monesti esim. hakkaava exä on ruvennut kiinnostamaan taas. Sanoen pari taika sanaa tai vastaan on tullut mies, jolla on rikosrekisteriä ja muutenkin elää "haista vittu" asenteella.
En tiedä onko elämän tarkoitus muokata ihmistä tiettyyn muottiin. Kuitenkin elämässä olen törmännyt järjestelmällisesti siihen, että jos olisin ollut itsekäs ja koppava, niin olisin pärjännyt. En ymmärrä miten muka tunteistaan puhuvalla ja sosiaalisella miehellä on mitään arvoa, ellei hänessä ole ripaus narsismia. Monet sanat ovatkin ilmeisesti mainoslauseita ja pelkkää hyvän päivän lätinää.
Nuorempana tuli jopa itkettyä monet itkut, kun sydän murtui. Nykyään törmään itsessäni järjestäen sarkastisen ivalliseen nauruun itsessäni. Ajattelen nykyään, niin että parempi on itse jättää ensin kuin toinen jättää tai itse pettää, ennemmin kuin toinen pettää jne, että aina vain olisin "niskan päällä". Tosin en taida seurustelun asteelle päästä, koska sen verran jo sisuunnuttua.
Mutta miksi en vain voisi unohtaa naisia?Niinpä siinä on hyvä kysymys. Kutenkin joku vittumainen virus minussa on, joka etsii ja toivoo vielä rakkautta, uskoo ihmiseen ja kokee vetoa naiseen, tuohon ihmisryhmään, joka jo niin monet kerrat laittoi sydämen särki ja nöyryytti.
Tämä toivosta ajatteliminen myrkkyä kai onkin, joka pitäisi repiä irti, koska se ei johda mihinkään. Olisi paljon fiksumpaa vain ajatella, etten ole oikeutettu rakkauteen tai läheisyyteen, koska ei ole järjin ihanaa, muuttua kyyniseksi ja katkeraksi ukoksi. Huomaten, ettei toiveet ole toteutumista varten. Enemmin jossain vaiheessa päätän omalta osaltani tämän sirkuksen, kun kyllästän itseni lopullisesti tällä elämän kuralla.
En ole katkera, niinkään naisille, jotka monissa sopissa pyöritti. Vaan ihmis luonnolle ylipäätään. En koe myöskään, että elämä olisi minua kohdellut kaltoin, vaikka moni lähipiirissäni sanoisi toisin. Koen elämän ennemmin nöyryyttäneen minua.
Monestikin elämäni on ollut hyvin ristiriitaista. Varsinkin naisten suhteen. Olen tavallaan monesti kelvannut, mutta silti en kuitenkaan. Ulkonäöltäni olen perus komea tai miksi sitä voi sanoa, ei malli poika, mutta ei pullakaan. Luonteeltanikin olen ollut avoin, verbaalinen ja todellakin osaan puhua, mutta kuitenkin aina se jokin ei ole riittänyt. Juu olen ehkä tietyllä tapaa kiltti, mutta mielipiteet minulla on aina olleet ja sanon ne, eikä tossun alle ole koskaan saatu :).
Kuitenkin olen aina ollut ilmeisesti enneminkin hyödyke tai jonkulainen tuki. Nämä suhteet ovat päättyneet usein siihen, että monesti esim. hakkaava exä on ruvennut kiinnostamaan taas. Sanoen pari taika sanaa tai vastaan on tullut mies, jolla on rikosrekisteriä ja muutenkin elää "haista vittu" asenteella.
En tiedä onko elämän tarkoitus muokata ihmistä tiettyyn muottiin. Kuitenkin elämässä olen törmännyt järjestelmällisesti siihen, että jos olisin ollut itsekäs ja koppava, niin olisin pärjännyt. En ymmärrä miten muka tunteistaan puhuvalla ja sosiaalisella miehellä on mitään arvoa, ellei hänessä ole ripaus narsismia. Monet sanat ovatkin ilmeisesti mainoslauseita ja pelkkää hyvän päivän lätinää.
Nuorempana tuli jopa itkettyä monet itkut, kun sydän murtui. Nykyään törmään itsessäni järjestäen sarkastisen ivalliseen nauruun itsessäni. Ajattelen nykyään, niin että parempi on itse jättää ensin kuin toinen jättää tai itse pettää, ennemmin kuin toinen pettää jne, että aina vain olisin "niskan päällä". Tosin en taida seurustelun asteelle päästä, koska sen verran jo sisuunnuttua.
Mutta miksi en vain voisi unohtaa naisia?Niinpä siinä on hyvä kysymys. Kutenkin joku vittumainen virus minussa on, joka etsii ja toivoo vielä rakkautta, uskoo ihmiseen ja kokee vetoa naiseen, tuohon ihmisryhmään, joka jo niin monet kerrat laittoi sydämen särki ja nöyryytti.
Tämä toivosta ajatteliminen myrkkyä kai onkin, joka pitäisi repiä irti, koska se ei johda mihinkään. Olisi paljon fiksumpaa vain ajatella, etten ole oikeutettu rakkauteen tai läheisyyteen, koska ei ole järjin ihanaa, muuttua kyyniseksi ja katkeraksi ukoksi. Huomaten, ettei toiveet ole toteutumista varten. Enemmin jossain vaiheessa päätän omalta osaltani tämän sirkuksen, kun kyllästän itseni lopullisesti tällä elämän kuralla.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Et välttämättä saa parhaita vastauksia yksinäisyyspalstalta parisuhdekiemuroihin.
Muutoin tietysti me kaikki olemme yksilöitä (kokemukset, ympäristö, perimä), ja jotkut ovat kavereina kiinnostavampia kuin toiset. Toiset tykkäävät kilteistä ihmisistä, mutta toiset taas pitävät heitä vain puolustuskyvyttöminä nynnyinä.
Kirjoitin siksi tänne, koska en koe noita parisuhde kiemuroiksi, koska parisuhteessa en varsinaisesti ole ollut koskaan. Näistä ja myös siitä kokemusesta, että "turpaan tuli" on muodostunut jo vuosien yksinäisyys, jos ei aina neljän seinän sisällä, niin myös ihmisten keskellä. Ja siksi myös kirjoitin tänne huomattuani, että täällä on astetta fiksumpaa keskustelua, eikä aina mitään evvk, omg heittoja. Vaan myös ajattelevia ihmisiä.
Kun jotuu pettymään useamman kerran niin helposti ottaa asenteen, että ei antaudu täysillä ja aidoti ihmissuhteeseen. Pitää takaovea jakuvasti raollaan ja häippäsee enne kuin toinen ehtii ensin. Kuitenkin jos on näin, niin toinen aistii ja on myös varuillaan ja ajaa puolivaloilla.
Rohkaisen sinua aitouteen ja rehelliseen rkkauteen, vaikka edessä olisi vielä muutama pettymys. Ei sinussa ole mitään poikkeavaa ja vikaa. On vain niin, että et ole vielä kohdannut häntä, jonka kanssa synkkaa molemmin puolin ja juttu etenee molemmilla alkuihastusta pitemmälle.
Sam koskee myös muita ihmissuhteita. Vuosien myötä tulee lisää elämänkokemusta.
Älä vaivu synkkyyteen.
Täällä Sinua vuotta nuorempi nainen, joka on lähes samanlaisen tekstin vuodattanut läheisimmille, kerran jos toisenkin.
Myös minä olen monet itkut itkenyt, mutta aina kuitenkin noussut ylös ja uskaltanut vielä kerran luottaa ja tuntea rakkautta, kunnes sitten taas on tultu alas kovaa ja korkealta.
Nyt olen siinä pisteessä että ihmettelen, miten olenkaan pystynyt yhä vain uudestaan ja uudestaan luottamaan, uskomaan tosirakkauteen, avaamaan itseni täysin aivan vieraalle ihmiselle.
Tiedän, että kiusaus asettaa itsensä "niskan päällä"-asemiin on pettymysten jälkeen kova, varsinkin kun kerta kerran jälkeen on joutunut näkemään, että liian usein, sanojasi lainatakseni, vain kovat ja koppavat tuntuvat pärjäävän. En kuitenkaan pysty itseäni kiltistä ja herkästä sellaiseksi muuttamaan, enkä loppupeleissä haluaisikaan. Haluan yhä uskoa, että jossain on joku juuri minua, kilttiä ihmistä varten, joku joka rakastaa minua juuri sen vuoksi millainen olen, eikä lupaa ikuista rakkautta pelkästään sen takia, että saisi rinnalleen kauniin näyttelyesineen, jonka sisimmällä ja arvomaailmalla ei ole väliä.
Menee hieman sivupoluille, mutta omalla kohdallani, halutessaan tuon esittelykelpoisen ulkokuoren, miehet ovat olleet valmiita valehtelemaan omista arvoistaan ja mielipiteistään (ratkaisevissa, suurissa asioissa), ja kuten käy, kun ihminen yrittää esittää jotain muuta kuin oikeasti on: he ovat lopulta romahtaneet ja eteen on suhteen päättymisen lisäksi tullut iso ja likainen sotku, ja uskoni aitoon ihmiseen on jälleen kokenut kovan kolauksen. Minua pelottaa, että jonakin päivänä (se on jo hyvin lähellä) kohtaankin ihan oikeasti Sen Oikean, mutta sitten en aiempien kokemusten jälkeen enää uskallakaan luottaa häneen, antautua rakkaudelle, ja vuosisadan rakkaustarina jää kokematta...
Haluaisin sanoa Sinulle että uskon todella ymmärtäväni Sinua, ja toivon sydämestäni ettet lopullisesti kyynistyisi, etkä varsinkaan yrittäisi muuttaa itseäsi kovaksi ja koppavaksi, sillä täällä on vielä kaltaisiasi naisia, jotka arvostavat juuri itsestäsi kertomiasi ominaisuuksia, eivätkä (enää) haikaile hankalien ihmissuhteiden ja "jännittävän" elämän perään.
*halaus*
THE END