Jos se yksinäisyys on niin ikävää, niinkuin varmasti monesta palstalla kävijästä onkin, miksette sen enempää tunnu näkevän vaivaa seuranhakemisessa? Vähän sama asia kun jos teillä olisi nälkä ja sitten te vaan puhuisitte siitä kuinka ikävää tämä näläntunne nyt ja voi että ku saisi ruokaa. Samalla jauhamisella jauhaisitte sitä ruokaa, saisitte mahanne täyteen ja tulisitte tyytyväiseksi. Siitä nälästä puhuminen vaan todennäköisesti huonontaisi tilannetta, koska sitten sitä miettisi entistä enemmän. Jos ruokaa ei ole, sitä luulisi sitten panostavan sen etsimiseen. Ihan sama juttu tämän yksinäisyysongelman kanssa.
Yksinäisyydestä jauhaminen
Nimetön keskustelija
23253
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Niin varmaan sinusta tuntuu, jos et ole itse ollut koskaan yksinäinen. Ystävien ja sosiaalisten kontaktien luominen ja solmiminen on kerrassaan erilainen juttu kuin mennä nälkäisenä ravintolaan, tilata ruokaa ja maksaa lasku. Ei voi vain mennä johonkin porukkaan, naapuriin ja sanoa, että kas minä olen yksinäinen ja tulen tässä seuraanne. Ja voihan mennä johonkin yleisötilaisuuteen, yrittää alkaa veistämään jutun juurta ja small talkia, mutta ei ole takuuta, että syntyy yhteisymmärrys ja pääsy samalle aaltopituudelle jonkun kanssa ja että alettaisiin jatkossa tavata ja pitää yllä kontaktia.
Toisilla on vain sellainen luonne ja persoonallisuus, että on olemassa harvoja sielunkumppaneita. Ei vain kolahda molemminpuolisesti. Varmaan suuri syy on sielunelämän rikkinäsisyys ja ei vain ole sosiaalisia taitoja solmia ihmissuhteita. Ja nykyinen elämäntapa eristää ihmisiä tutustumasta toisiinsa. Ei tutustuta naapureihin, ei pidetä sopivana kutsua kylään puhumattakaan että soitettaisiin ovikelloa ja astuttaisiin sisään.
Ennen maalla ihmiset vain kävivät toistensa porinoilla ja jos tuli uusi miniä tai opettaja kylälle niin hänet toivotettiin tervetulleeksi ja kutsuttiin heti tutustumaan kylän asukkaisiiin.
Juu, varmasti Suomessa ruuan hankkiminen on paljon helpompaa kuin seuran. Koditon voi toki joutua näkemään nälkää.
Nettikirjoitusten perusteella on muuten tosi vaikea havaita persoonallisuuden piirteitä. Ehket käyttänytkään itseäsi esimerkkinä, mutta asialliselta tyypiltä vaikutat kirjoitustesi perusteella. Livetapaamisen jälkeen saattaisin silti ajatella, että olipa siinä outo tai tylsä tyyppi. Tai sitten en :)
On ehkä liian aikaista paljastaa, mutta tarkoituksella heitin kärjistetyn aloituksen. Esimerkiksi keskustelua synnyttämään tarkoitetut lehtiartikkelit voivat olla sellaisia. Tietyssä mielessä vähän hölmön tai jopa ärsyttävän oloisia.
Paremman sanan puutteessa käytän termiä ongelmatapaus. Moni tämän palstan kävijöistä on ongelmatapauksia siinä mielessä, että sosiaalisia suhteita ei ole ja niitä ei pystytä solmimaan samalla tavalla kuin keskivertosuomalainen. Tämä voi johtua monista eri syistä, joten ei voi olettaa, että tämän palstan kävijöillä yksinäisyys johtuisi samoista syistä. Jos lähdetään oikein yleistämään ja niputtamaan, voitaneen silti löytää yhteneväisyyksiä palstalaisten kesken.
Tässä yhteydessä voisi kysäistä, että osaatteko sanoa, että minkälaisen ihmisen haluaisitte kohdata? Jotain tämän henkilön ominaisuuksia tai persoonallisuutta jos kuvailisi. Voin aloittaa sanomalla, että itse pidän rennoista ja huumorintajuisista tyypeistä. Avarakatseinen olisi myös hyvä olla. Sanoisin mielelläni myös, että älykäs, mutta älykkyys ei ole ihan yhtä yksiselitteinen käsite kuin nuo aiemmat ominaisuudet.
Nimetön keskustelija, kysyit: Tässä yhteydessä voisi kysäistä, että osaatteko sanoa, että minkälaisen ihmisen haluaisitte kohdata?
Hyvä peruskysymys. Jos toiveita saa heitellä niin luotettava, rento, omilla aivoillaan ajatteleva, huumorintajuinen ja sellainen joku "yhteys" että vaikka oltais hiljaakin välillä niin ei tule ahdistava tunne ja väkisin pitäisi jauhaa jotain turhaa, vaikka onhan sekin välillä ihan mukavaa.
Sinä varmaan luulet olevan yksinkertainen mutta asia on niin että vaikka kuinka yrität puhua ihmisille mm facebookin tai twitterin kautta, eivät he vastaa tai ole kiinnostuneita!
Aivan. No, jos suoraan sanotaan, niin ehkä sä et ole heidän mielestään sitten kiinnostava? Se ei tietenkään tarkoita, että sussa mitään vikaa olisi. Joidenkin toisten mielestä saattaisit olla hyvin kiinnostava. Monestihan sitä ihminen kasvaa erilleen lapsuuden/nuoruuden kavereistaan kun aikuistutaan. Mutta voi sitä aikuisiälläkin vielä uusia ystäviä löytää.
Syitä tilanteeseesi voi olla vaikka kuinka paljon. Ehkä ovat kateellisia sulle jostakin? Ehkä olet niin hyvännäköinen. Tai ehkä oot niin ruma, että sua hyljeksitään? Ehkä susta liikkuu huhuja, joista et tiedä? Syitä voi olla miljoona.
Niin ja eihän koko elämä fabossa ja twitterissä ole. Ite en ole kummassakaa noista, en oo koskaan ollutkaan. En siis tiedä mitä missaan, mutta käsittääkseni en hirveästi. En kuitenkaan jättäisi koko hommaa fabon tai twitterin varaan.
Voi kumpa olisi joku helppo vastaus kaikkeen mitä nuokin tuossa puhuvat.....eivät tiedä pätkän vertaa mistä puhuvat...ajattelevatko ollenkaan että ei välttämättä ole voimia lähteä mihinkään?????
Juu, masennus on sitten oma juttunsa. Tosin tuo voimattomuus voi johtua muistakin tekijöistä. Vaikka borrelioosin jälkitaudista, alhaisista kilpirauhashormonipitoisuuksista tai mistä tahansa muusta tuhannesta fyysisestä seikasta.
Mutta tuo masennus lienee yleisin voimattomaksi tekevä asia Suomessa. Sitä haluaisi muuttua, mutta mikään ei kiinnosta eikä ole voimia edes yrittää mitään. Paha sanoa mikä siihen sitten auttaisi. Ehkäpä se auttaisi kun saisi sitä seuraa ja vähitellen vastavuoroisuudesta saisi ammennettua voimaa siten, että pääsisi taas omille jaloilleen. Masentuneen seura ei vaan välttämättä ole aluksi niin kiinnostavaa muiden mielestä?
Ehkä erittäin masentunut voisi kuitenkin yrittää netin välityksellä seuraa toisesta erittäin masentuneesta? Kummankaan ei tarvitsisi hävetä kun olisivat samalla viivalla. Lisäksi kumpikin varmasti ymmärtäisi toisiaan sen asian tiimoilta.
Se tarinansa puolesta rapakon taakse 30-luvulle sijoittuva leffa, missä
nuorehko pankin johtohenkilö tuomittiin syyttömänä vaimonsa murhasta
vankilaan, missä sitten aikaa myöten alkoi tehdä veroilmoituksia
vankilantyöntekijöille, lopulta harmaata taloutta hyödyntäen sijoitus
suunnittelua ja toteutusta vankilanjohtajan junailemien vankien pimeä
hommien tuloutuksesta, sekä missä se lopuksi karkas näiden varojen
kanssa Meksikon tyynenmeren puoleiselle rannalle eläkepäiviään
viettämään.
Siinä käsiteltiin myöskin semmoista asiaa kuin laitostuminen, kun vanki
oli elänyt riittävän pitkään kiven sisässä, se ei osannut enää elää elämää
linnan ulkopuolella vaikka pääsikin vapaaksi.
Osaan yksinäisistä pätee kenties samankaltainen "laitostuminen",
kun on eletty riittävän kauan aikaa omassa "vankilassaan", ei kyetä enää
tuosta vain elämään muuta "vapaalla jalalla" tapahtuvaa elämää.
Asia ei ole enää niin yksinkertainen, että sormia napsauttamalla
minäpäs nyt alankin tuosta noin vain elämään sosiaalisen, toisten
ihmisten kanssa jatkuvasti tekemisissä olevan elämää, vuosikausien jopa
vuosikymmenien yksin elelyn jälkeen.
Joillakin siinä tapahtuu jokin samankaltainen laitostuminen, niin kuin näillä
vangeilla. Vaikka pääseekin vapaaksi, ei kykene enää elämään sitä elämää, mitä siellä ulkopuolella on tarjolla, vaan vetäisee itsensä mieluummin
vaikka kaulakiikkuun.
Shawshank Redemption taitaa olla tuon leffan nimi. Muistaakseni ihan hyvä leffa kyllä.
Tuollainen yksinäisyydessään "laitostunut" henkilö voisi vaikka tutustua toiseen yksinäiseen ja lähteä teroittamaan sosiaalisia taitojaan sitä kautta? Varmasti tälläkin palstalla käy tyyppejä, jotka ovat olleet yksin ties kuinka kauan. Aloituksen pointti oli osin se, että ei valitettaisi ja keksitä syitä, vaan mennään tulta päin.
No, mä en ala syyllistämään nyt ketään, mutta jokainen yksinäisyydestä eroon haluava voi miettiä, että mistähän yksinäisyytensä voisi johtua ja miten asiassa voisi lähteä etenemään. Ei tietenkään ole sanottua, että sitä pääsisi edes alkuun, mutta ei kai asian ottaminen työn alla haitaksi ole? Alitajuntakin on sellainen, että kun oikein pohtii jotain ongelmaa ja ratkaisua ei tunnu löytyvän, ajan kanssa saattaa tulla sellainen heureka-hetki, jolloin asiat kirkastuu.
Valittaminen ei periaatteessa auta. Minkähän takia ihmisillä on sitten tapana valittaa niin, että muita se alkaa jo ärsyttämään? Voihan valittaminen siinä mielessä auttaa, että joku voi sitä valittajaa sitten yrittää auttaa. Valittaahan vauvatkin ja sillä tavalla saavat helpotuksen hoitajaltaan. Ehkä kyse on tuosta varhaislapsuudessa toimivaksi koetusta käyttäymismallista?
"Valittaahan vauvatkin ja sillä tavalla saavat helpotuksen hoitajaltaan. Ehkä kyse on tuosta varhaislapsuudessa toimivaksi koetusta käyttäymismallista?"
Tuossa on, muuten, tärkeä huomio. Uskon nimittäin, että aika moni kirjoittaja odottaa, että kun tarpeeksi valittaa niin tulee "äiti" ja poistaa pahanolon. Heiltä on jäänyt huomaamatta, että aikuisena ei enää voi odottaa äitiä eikä isää, jos kiusataan tai "mullei oo mitään tekemistä" tai vaikka jättää sormen oven väliin. Ei ole myöskään mitään myyttistä yhteiskuntaa, joka muuttuisi hetkessä ja tulisi aikuisen ihmisen avuksi. Ei, vaan ihmisen pitää ottaa itse vastuu valinnoistaan, tekemisistään ja tekemättä jättämisistään.
Aikuinen saa toki valita myös elämänsä tuhlaamisen; istua sisällä ja valittaa kun ei netin kautta löydy unelmanaista/-miestä tai kavereita. Siitäkin valinnasta hän vastaa myöhemmin elämässään vain itse.
Sitä ruokaa saa kaupasta ja kokkaaminen on helppoa, mutta sen seuran löytäminen ei.
Kaitpa meitä yksinäisiä on monenlaisia. En ole valittanut omaa surkeuttani kovin monessa viestissä, vaikka olenkin lukenut näitä viestejä jo useamman kuukauden ajan.
Jos on ollut kauan yksinäinen (kuten minä), on vaikeaa löytää uusia ystäviä. Minä ainakin koen että olen ollut narri muiden silmissä. Koulussa minua kiusattiin. Myöhemmin esimerkiksi työelämässä selän takana on puhuttu paskaa. Vanhempieni tututkin vitsailevat kustannuksellani.
Miksi?
Kaitpa siksi että olen yksinkertainen. Valitettavasti en voi sille mitään. Opiskelemalla älliä ei tule lisää.
Kenties pitäisi vain nauraa joukossa ja hyväksyä narrin rooli joka minulle on annettu.
Yksinäisyyteen ei kuole, ainakaan suoranaisesti.
Olemme myös todella laiskoja.
Jos nyt pitäisi tutustua uuteen mahdolliseen ystäväkandiin tai valita sopiva työkaveri oletuksella, että parhaiten jatkossa ystävyys ja yhteistyö sujuisi
. Jos pitäisi valita naispuolinen uusi ystävyys, niin mielellään ikäiseni, sangviininen, samat elämänkatsomukset omaava, vaatimaton, ei takertuva, huumorintajuinen. Mieskumppani ( ei seurustelumielessä) saisi olla persoonallisuudeltaan rauhallinen, huumorintajuinen. filosofinen pohdiskelija ja samat elämänarvot omaksuva ja ikäiseni, vaatimaton, luontoihminen.
Tulen kyllä toimeen erilaisten ihmisten kanssa.
Luin tämän, asiat tuntuivat yksinkertaisilta, mietin, tulin toisiin aatoksiin.
Jossain vaiheessa liika on liikaa. Tiedän että suurin osa tästä on omaa vikaani. En silti tässä vaiheessa kykene muuhun. Haluaisin muuttua, mutta en pysty. En pääse tästä noidankehästä irti.
Harteilla on niin suuri kasa erinäisiä paineita ja taakkoja, että en kykene niiden alta väistymään. Olisin valmis ja omasta mielestäni kykenevä keskusteluun ja vuorovaikutukseen, mutta ensimmäistä askeletta en vain kykene ottamaan. Onneksi minua ei lähetetty kuuhun. Olisi ihmiskunnan historia hieman erilainen.
En osaa hakea seuraa. Haluaisin seuraa. Aikamoinen paradoksi.
"Moni tämän palstan kävijöistä on ongelmatapauksia siinä mielessä, että sosiaalisia suhteita ei ole ja niitä ei pystytä solmimaan samalla tavalla kuin keskivertosuomalainen. Tämä voi johtua monista eri syistä, joten ei voi olettaa, että tämän palstan kävijöillä yksinäisyys johtuisi samoista syistä."
Haluaisitko vähän avata tuota syvällistä pohdintaasi? Luin sen ensin kolmeen kertaan ymmärtämättä, mitä järkeä siinä on. Sitten vielä muutaman, edelleenkään ei avautunut. Osaan suomea moneenkin kertaan todetusti hyvin tai jopa erinomaisesti, eli huonosta kielitaidosta ei johdu.
Sitten sulle toinenkin kysymys: tulet tänne jakamaan neuvoja ja pohtimaan asiaa, joka ei sua kosketa. Miksi? Oletko huolissas ihmisistä, joista sinäkään et välitä?
Lisäksi sun neuvot kuulostaa vähän samalta kuin menisit päivittäin köyhälle sanomaan, että hanki rahaa niin ongelma poistuu. Mietipä, ovatko tällaiset asiat niin helppoja ratkaista. Voin kertoa että eivät ole.
Tuosta lainauksesta puuttuu edeltävä lause. Ongelmatapaus oli siis väärä sana. Mutta kuitenkin tarkoitin sitä, että palstan kävijöillä yksinäisyys johtuu eri tekijöistä. Olikohan tuo koko kappale vähän irrallinen? No, kai tuokin aihepiiri sinänsä voisi herättää keskustelua.
Ai meinaatko, että mua itseäni yksinäisyys ei kosketa? Kyllähän tuo aihe mua on koskettanut jo pitempäänkin. Mukava olisi omata enemmän kavereita. On nuo omat kaverit jääneet ympäri Suomea tai ei olla enää muuten pidelty yhteyksiä.
Jos et ymmärtänyt tuota yhtä kohtaa teksissäni, ehket ymmärtänyt kaikkia pointtejanikaan? Tai sitten neuvoni ovat yksinkertaisesti syvältä. Ei siinä mitään :) Pääasia tässä varmaan on, että keskustellaan. Keskustelupalstahan tämä on. Tässä voisi vaikka miettiä niitä ongelmia, joista yksinäisyys johtuu ja miten niitä voisi ratkaista. Mun ei ole tarkoituskaan esittää, että tietäisin asioista jotain. Mutta esitän omia mielipiteitäni, ehkä niistä joku saa jotain irti, ehkei.
Hmm, teksistä saa helposti väärän kuvan...mutta susta tulee sellainen käsitys, että mitä mäkin tänne tulen neuvomaan muita. Jätä mut potemaan tätä yksinäisyyttäni rauhassa. Olen tuontyyppistä asennetta havainnut aiemminkin tällä palstalla. Se on sinänsä ihan hauskaa, että enhän mä mihinkään sun kotiisi oo tunkeutumassa kuin joku Jehovan todistaja tuputtaen Sanaa. Tänne tullaan vapaaehtoisesti ja luulisi erilaisten mielipiteiden olevan tervetulleita?
Kokoan tähän yhteen ja samaan viestiin kommentteja useampiin kohtiin
"Ei tutustuta naapureihin, ei pidetä sopivana kutsua kylään puhumattakaan että soitettaisiin ovikelloa ja astuttaisiin sisään."
Tuohon on pakko sanoa, että _onneksi_. Vanhempieni luona maalla eletään edelleen tuolla tavalla (paitsi ettei taloissa ole edes ovikelloja) ja minusta se on ihan kamalaa. Kun itse tulen töistä kotiin niin haluan kulkea t-paidassa ja pikkuhousuissa, tukka pystyssä ja juuri niin räjähtäneenä kuin huvittaa. Haluan voida ottaa päiväunet silloin kun siltä tuntuu, keskittyä hyvään romaaniin, opiskella jne ilman, että kukaan ilman etukäteissopimusta pölähtää paikalle. Enkä usko olevani ainoa :-)
"minkälaisen ihmisen haluaisitte kohdata" Suunnilleen ikäiseni miehen, joka viihtyy luonnossa, pitää hyvistä kirjoista ja elokuvista, on huumorintajuinen ja älykäs.
"Ehkä erittäin masentunut voisi kuitenkin yrittää netin välityksellä seuraa toisesta erittäin masentuneesta?" Tai sitten ei, koska he voisivat vain vetää toisiaan entistä pahemmin masennuksen syövereihin. Vertaistuki olisi masentuneelle hyväksy mutta ryhmässä, jossa on joko ohjaaja tai sitten ihmisiä, jotka ovat jo masennuksestaan paranemassa päin, koska se herättää masentuneen näkemään että toivoa on. Terveenkin ihmisen on vaikea olla ystävänä masentuneelle, kun tämä yrittää välillä torjua luotaan ja sitten voi taas tulla hälytys avuksi kun on "ranteet auki" tai lääkkeitä napattu yliannostus. Ihminen, joka on itsekin masentunut, ei sitä jaksa ja saattaa syyllistää siitä itseään mikä vain masentaa entisestään.
"Olemme myös todella laiskoja." Uskon että tuossa on enemmänkin kuin vain totuuden siemen. Tosin laiska voi olla huono sana, parempi on ehkä mukavuudenhaluinen ja tosi moni tänne kirjoittava on veikkaukseni mukaan nettiriippuvainen. Uskon, että parasta mitä monelle voisi tapahtua olisi joutua pärjäämään ilman nettiä muutama kuukausi. Kohta joku rientää sanomaan että onhan se parempi että on edes tätä kautta keskusteluseuraa mutta onko se? Jos on niin miksi sitten valitatte ystävien puutetta? Koska niin kauan kuin aikansa viettää keskustelemalla netissä niin sitä live-elämän ystävää tai kumppania ei tule löytymään. Joku joskus saattaa tavata ystävän/seurustelukumppanin netin kautta mutta oikeasti kannattaa katsoa peiliin ja miettiä montako vuotta on jo odottanut sen tapahtuvan ja mikä on todennäköisyys että tämä kesä olisi poikkeus. "Hulluutta on tehdä samaa ja odottaa erilaista lopputulosta" sanoi joku viisas.
"En osaa hakea seuraa. Haluaisin seuraa." On varrmasti paljon muitakin asioita, joita et ole osannut mutta olet opetellut. Ei se sen kummempaa ole. Se vaatii asettumista epämukavuusalueelle ja vaivannäköä, mutta jos haluat saada seuraa niin se kannattaa. Tee jotain jo tänään. Huomenna jotain lisää. Pieniä asioita. Älä odota, että ensimmäinen ihminen jolle puhut, on seuraava sydänystäväsi tai kumppanisi vaan harjoittele ensin ihan vain normaalia vuorovaikutusta ihmisten kanssa. Hanki naamatuttuja, älä odota että ensi viikonloppuna olette jo bestiksiä. Tutustuminen on prosessi.
Jos ei käy missään opiskelemassa, töissä tai edes harrastuksissa (ei ole rahaa tai kiinnostusta ryhmäharrastuksiin), voi olla vaikeaa löytää ystäviä livemaailmasta. Ei kuitenkaan mahdotonta. Lisäksi voi olla luonteeltaan ujo ja hieman varautunut uusia ihmisiä kohtaan. Sellainen on haastava yhtälö, mutta tosiaan oikealla asenteella pystyyhän sitä "ottamaan itseään niskasta kiinni" ja tekemään niitä aloitteita kirjastossa, kaupassa tai vaikka torilla. Tämä neuvo lienee monen lukijan mielestä kuitenkin huono.
Täällä netissä meinaan on em. tilanteessa olevilla ihmisillä matalampi kynnys ottaa yhteyttä muihin ihmisiin. Ehkä näin on etenkin nuoremmalla polvella, sillä vanhemmalla ikäluokalla tietotekniika itsessään on jo iso kynnys, sillä tällaisia laitteita ei heidän nuoruudessaan ollut. Mutta onpa noita kahdeksankymppisiä vanhuksia, jotka ovat opetelleet käyttämään luontevasti tietokonetta. Niinpä nuorikin atk-sukupolvi voi kyllä etsiä seuraa livenäkin, eikä vain netistä. Kaikki on siis mahdollista, mutta eri ihmisille erilaiset tavat ovat helpompia tai vaikeampia ja yleensähän on tapana valita asiaan helpoin lähestymistapa. Jos yrittää vaikean kautta, ei homma välttämättä etene ollenkaan tai vaikeaksi menee.
Jos ne yhteydenotot oikeasti johtavat tapaamisiin niin hyvä. Mutta kamalan vähän ainakin tällä palstalla on rekisteröityneitä kirjoittajia, joihin voisi edes saada yhteyden, ja kamalan paljon sellaisia jotka mitä ilmeisimmin ovat kirjoitelleet tänne jo pitkään eli eivät ole saaneet tätä kautta ystäviä. Itse suhtaudun hyvin skeptisesti siihen, että netissä tutustuminen johtaisi siihen, että ystävystytään myös livenä. On sitä tapahtunut, minullekin aikoinaan, mutta silloin yhdistävä tekijä on ollut joku harrastus.
Minusta on äärettömän surullista, jos joku viettää ihanan kesän mököttäen hiljaisuudessa koneen äärellä siinä toivossa, että sitä kautta ne ystävät ja ehkä parisuhdekin löytyy, kun oikeasti juttuseuraa voisi löytyä vaikka jätskikioskilta nyt heti.
Joo, eipä sitä kannata kauniita kesäpäiviä minkään chatin ääressä viettää. Mutta jos heittää ilmoitukset vaikka tälle palstalle ja sitten jonnekin seuranhakusivustoille. Aikaahan ei mene muuta kuin ilmoitusten laatimiseen sekä sähköpostien tai muiden viestien tarkistamiseen ehkä muutaman kerran päivässä. Heität siis verkot vesille, joihin voi tarttua ties kuinka moni kala ja sen lisäksi lähdet kaupungille täsmäkalastamaan virvelillä jos sen näin sanois :)
Itse olen tavannut muuten kymmeniä ihmisiä netin kautta koko elämäni aikani. Mulla menis varmaan tovi ku alkaisin miettimään kaikkia niitä ihmisiä jostain 90-luvun puolestavälistä alkaen kun ensimmäisiä kertoja silloin jonnekin KissFM-chattiin eksyin. Harrastefoorumeita, chatteja, deittipalveluja, jopa tältä foorumilta. On niitä ihmisiä ainakin 20 ollut, ehkä jopa 30 ellei ylikin.
Mä ite kuitenkin periaatteessa olen livenä "metsästämisen" kannalla, sillä silloin näkee hetkessä meneekö kemiat yksiin. Nettikirjoitusten perusteella sitä ei pysty oikeesti mitenkään päättelemään. Mutta kuten sanottua, tähän voi suhtautua kuin verkkojen heittämiseen vesille ja täällä ei ole pakko sen enempää aikaansa käyttää. Itsekin mieluusti enemmän nyt ulkona olisin kun näin kauniita ilmojakin pidellyt.
Täälläpä on jotenkin hyvällä tavalla säälimätön ja ratkaisukeskeinen suhtautuminen yksinäisyyteen. Hyvä niin. Kertokaapa vain, kauanko niitä verkkoja pitää uudelleen ja uudelleen heitellä veteen?
Olen itse vaihtanut maata, paaaaljon isompaan kaupunkiin kuin mistä olen lähtöisin. Puoli vuotta olen ollut ja alusta asti ottanut kontaktia eri aktiviteettien ja netin kautta sekä paikallisiin että muihin ulkomaalaisiin, mutta en vieläkään koe kuuluvani mihinkään porukkaan. Tuntuu lähinnä että vapaailtoina ja viikonloppuisin soittelen näitä tuttujani läpi, voitaisiinko nähdä. Ja silloin kun tärppää, tunnelma on vähän vaivaantunutta ja juttelemme smal talkia.
Hassua, sillä tänne lähtiessäni kuvittelin että olemalla aktiivinen ja ystävällinen, ihmissuhteita alkaa rakentumaan. Toki olin realisti, ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella, mutta jotenkin välillä ihan kiukuttaa kun tuo "verkkojen heittely" ei vain tuota tulosta. Joku kysyi millaisia ihmisiä haluaisin ystävikseni. Minä vastaan, että nauravaisia, kilttejä, liikunnallisia. Ei muuta. No, pakko vain yrittää.
"Näkevän enemmän vaivaa"? Paljonko sitä "vaivaa" pitää oikein nähdä? Kun on lapsesta asti tottunut olemaan suljettuna leikkiporukoiden ulkopuolelle, koulukiusattuna lukioon asti, ja "onnistunut" käymään läpi armeijat, koulut ja harrastukset ilman, että on löytänyt yhtään pysyvää ihmissuhdetta, niin saako sillä jo "oikeuden" pitää yksinäisyyttä valitettavana tosiasiana? Kuinka monta naista pitää treffata, ja saada pakit, ennen kuin saa luvan todeta, ettei naiset ja miehet ole loppujen lopuksi niin erilaisia; molemmat hylkivät seuraani?
Ulkonäköni ei liene ongelma, minulla on "taas" tiedossa treffit ensi viikolla, ja jos nämä menevät samalla tavalla kuin suurin osa edellisistäkin muiden naisten kanssa, luvassa on yhdestä kolmeen tapaamista, seksiä ja hyvästit.
Ehkäpä olen vain kuolestuttavan tylsää seuraa. Vaikea tietää, kun ei kukaan ole koskaan sanonut, miksen kelpaa seuraksi. Töissäkin tässä käy lähinnä enää siksi, että rahaa ostaa seuraa, kun treffipalstalla on kuiva kausi.