Näin keski-ikäisenä koulutettuna ja jonkinlaisen urankin tehneenä miehenä, jolla on omakotitalo, vakiintunut vaimo, kaksi täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevaa lasta ja ihan mukava palkka, on tullut mietiskeltyä, että mitä tämä elämä loppujen lopuksi on.
Minä olen onnistunut keskiluokkaisuudessani. Tähän kai monet pyrkivät. Ja meneehän tämä tässä, ei ole valittamista. Silti jotain tuntuu puuttuvan. Ei niin, että kovasti korpeaisi, mutta tiedostan hyvin, että tätä samaa pöhnöttävää kellumista elämäni lienee loppuun saakka. Muutos on vaikeaa etenkin kun en osaa kuvitella muutokselle mitään suuntaa.
Hyllyn kirjoja selaillessani mietiskelin Dunckeria. Ehkä hän oli henkisesti vähän kypsymätön, otti kohtuuttomia riskejä ja joi liikaa viinaa, mutta silti hän eli omannäköisensä elämän, jossa myös sai omalla mittapuullaan jotain suurta aikaan. Hän ei ollut minunlaiseni putkeen sukeltaja, joka on kannatellut itseään eteenpäin valmiiden rakenteiden varassa, vaan hän oli puolihullu elämännälkäinen, joka jahtasi yhtä unelmaansa ja myös saavutti sen.
Dunckerin viimeisistä vaiheista en ole täysin perillä, mutta sellainen kuva minulla on, että hän lähti tyylilleen uskollisena pystypäin tästä maailmasta. Sairaus vei mutta ei nujertanut.
Ei siitä mitään tulisi, jos kaikki olisivat Dunckereita, mutta on se hienoa, että heitäkin joukossamme on. Hatunnosto rohkeudelle, yritteliäisyydelle ja ryyppäämiselle. Jotain romantiikkaa siinä on.
Minä olen onnistunut keskiluokkaisuudessani. Tähän kai monet pyrkivät. Ja meneehän tämä tässä, ei ole valittamista. Silti jotain tuntuu puuttuvan. Ei niin, että kovasti korpeaisi, mutta tiedostan hyvin, että tätä samaa pöhnöttävää kellumista elämäni lienee loppuun saakka. Muutos on vaikeaa etenkin kun en osaa kuvitella muutokselle mitään suuntaa.
Hyllyn kirjoja selaillessani mietiskelin Dunckeria. Ehkä hän oli henkisesti vähän kypsymätön, otti kohtuuttomia riskejä ja joi liikaa viinaa, mutta silti hän eli omannäköisensä elämän, jossa myös sai omalla mittapuullaan jotain suurta aikaan. Hän ei ollut minunlaiseni putkeen sukeltaja, joka on kannatellut itseään eteenpäin valmiiden rakenteiden varassa, vaan hän oli puolihullu elämännälkäinen, joka jahtasi yhtä unelmaansa ja myös saavutti sen.
Dunckerin viimeisistä vaiheista en ole täysin perillä, mutta sellainen kuva minulla on, että hän lähti tyylilleen uskollisena pystypäin tästä maailmasta. Sairaus vei mutta ei nujertanut.
Ei siitä mitään tulisi, jos kaikki olisivat Dunckereita, mutta on se hienoa, että heitäkin joukossamme on. Hatunnosto rohkeudelle, yritteliäisyydelle ja ryyppäämiselle. Jotain romantiikkaa siinä on.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Samaa mieltä! Ja ei, minulla ei ole omakotitaloa...
Ajopuu se mies oli. Reissumiesromantiikkaa siinä tietysti oli, mutta ei pinnan alla paljoa onnea. Elämän arkisina hetkinä voi tulla tuollaisia haihatuksia itsekullekin mieleen, mutta ei tuo ole todellisuudessa niin sankarillista tai erikoista kuin kirjoista voi lukea. Hatunnosto tarinoista.
Nyt korkki kiinni! Keskiöinen keskiluokkavuodatus omasta on jo huolestuttava indikaattori murtumisesta. Duncker murtui ja korkki oli aina auki, ei syytä olla kovin kateellinen.
Suosittelen amerikkalaista kateutta kaikille. Toisten hyviä saavutuksia on syytä kadehtia ja pyrkiä itse samaan tai vielä parempaan. Jos haluaa.
Toisen ihmisen saavutusten mollaaminen sen sijaan on venäläistä kateutta.
Niin pitikö nyt olla kateellinen silmin nähden masentuneelle mukamas keskiluokkaiselle omakotitalon asukkaalle vai edesmenneelle ex-peltipaattikipparille, jolla oli omat ongelmansa?
Kateusreaktiota en saa nyt aikaan kumpaakaan suuntaan vaikka pinnistäisin!
Olen keski-ikäinen karvan alle 40v, samat fasiliteetit kuin aloittajalla paitsi jälkikasvu nuorta vielä . Lähemmäs 50v ja yli ovat seniori eli vanhuusikäisiä jo.
Keski-ikä on 40 - 65. Sitten alkaa vanhuus.
Perustelepahuvin vuoksi tuo, miksi se alkaisi vasta 40-vuotiaana, keski-ikä siis. 1970-luvun lopussa, kun kävin lukiota, opetettiin, että keski-ikä on 25-65. Ja perustelu oli jotain sellaista, että siinä 25:n seutuvilla on se lapsuuden ja nuoruuden raju ja nopea kasvu-/kehitysvaihe ohi sekä psyykkisesti että psyykkisesti. Keski-ikä määriteltiin semmoiseksi hitaiden muutosten vaiheeksi, jossa kyllä kehityskin jatkuu joskin hitaampana mutta myös hidas rappeutuminen alkaa.
Kai nuo psykologien määritelmät on vähän heiluvaisia, mutta on se käsittääkseni ihan biologisestikin niin, että solukkomme on viritetty kestämään parhaassa iskussaan vain n. 30-40 vuotta. Eli sen ajan, mikä tarvitaan, että seuraava sukupolvi saadaan omilleen. Tällaisessa teknologiamaailmassa kun eletään, niin unohtuu välillä se, että biologisestihan ihmnen on sukykypsä yleensä jo alle 15-vuotiaana. Eli geeni-/solutason biologian kannalta yksilön ei tarvitse elää kuin sen aikaa, että seuraava sukupolvi alkaa tehdä jälkeläisiä :)
Mites tää veneilyyn liittyy? No siten, että semmoiset parikymppiset isorintaiset böönat bikineissä on parhaat kansikoristeet, mitä veneeseen voi löytää :D
Duncker antoi monelle aika paljon seikkailujensa kautta. Tähän harva pystyy, vaan elää elämänsä vain itselleen. Useimmat hänen kaltaisensa alkoholistit eivät olisi saaneet kirjoitettua ylös noin lennokkaasti tarinoitaan, ja tarinat olisivat jääneet pimentoon ja jo unohtuneet. Tähän kun yhdistyi aloitteellinen matkapurjehtija, oli paketti harvinainen näin Suomen oloissa.
Mitään pois ottamatta niin eihän Dunckerin kirjat ole esimerkiksi Göran Schildin kirjoihin verrattuna kuin vessalukemistoa. Pertin kirjoja lukevat vain veneilijät enkä usko enää niidenkään, sillä maapallo on pienentynyt ja uusia kiertäjiä kirjoineen on jo ylenpalttisesti. Aina joku drinkkeri tai drunkkeri saa venelehtiin kirjoittamalla pientä palkkiota ja ainakin näkyvyyttä omalle reissailulleen. Sinällään nykyaika mahdollistaa useammalle irtautumisen ja vuosien samoamisen tänä päivänä. Ihmisillä on rahaa ja aikaa, mutta onko kaikilla halua asua veneessä? Rahat menee ja perhe kaikkoaa. Itse purjehdus nyt on sitä samaa missä vain. Valintoja mutta ei kovin sankarillista tai viisasta aina.
Olen lukenut Schildtinkin kirjat, ja hyviähän nekin ovat. Silti ylivoimaisesti paremmin ovat mieleen jääneet Dunckerin jutut. MIstäköhän se johtuu?
Kiti kirjoitti Dunckerin kirjat venelehden toimistossa, eihän tän nyt pitäisi kenellekään olla enää yllätys!
Paljolti makuasia, mutta itse koen Dunckerin kirjat paljon mielenkiintoisemmiksi kuin Schildtin. Varmaankin siksi, että jälkimmäiset edustavat minulle "mennyttä maailmaa", jolla on kovin vähän relevanssia nykyihmiselle.
Eikö Duncker edusta menneisyyttä ja mennyttä maailmaa???
Ei. Hänen reissunsa sijoittuvat meistä elossaolevista suurimman osan aikuisiän ajalle, hän oli meille aikalainen. Schildtin aikalaisia on elossa enää melko vähän.