vastakkaisasetelma

En käsitä sitä, miksi nyksien ja eksien pitää olla toistensa kimpussa. Ei kukaan meistä ole täydellinen ja ihmisiähän me kaikki olemme.

Itse en enää elä uusperheessä ja olenkin asiaan etäisyyttä saatuani pystynyt pikkuhiljaa ymmärtämään myös sitä toista puolta.

Totuushan on se, että me olemme kaikki exiä jollekulle mutta kaikilla ei ole yhteisiä lapsia niiden exien kanssa. Lasten vuoksi on oltava tekemisissä ex-kumppanin kanssa, mikä ei varmaan näille exille itsellekään ole kovin helppoa (oman nyt jo ex-avomieheni ex-vaimo totesi minulle kerran, että vaikka hän rakastaa lastaan paljon, niin toisinaan hän ajattelee, että eron jälkeinen elämä olisi paljon helpompaa ilman lasta).

Meistä voi myös kaikista tulla exiä tai niitä uusia. Uusperheellisetkin voivat hankkia yhteisiä lapsia, mutta yhtälailla erota. Siinä vaiheessa uo:sta tulee myös ex. Itselläni tällainen tilanne oli enemmän, kuin lähellä. Olin jo eronnut tuosta ex-avomiehestäni, kun sain tietää olevani raskaana. Jos olisin päättänyt pitää lapsen, olisin ollut lapsen kautta kiinni tuossa exässäni koko loppuelämäni (ainakin jollain tasoalla). Ei sekään ajatuksena ollut mikään järin houkutteleva!

Avioero on puolison- ja lapsen kuoleman jälkeen ihmisen elämän suurin kriisi. Myös tästä syystä uusien kumppaneiden tulisi ymmärtää ex-puolisoita. On rankkaa joutua yhtäkkiä lähes yksinään huolehtiman niistä asioista, mit on ollut ennen jakamassa toinenkin aikuinen. on selvää, että suurempi vastuu lapsista kasaantuu sille vanhemmalle, jonka luokse lapset jäävät asumaan (pari viikonloppua kuussa ei paljon paina).

Entisten kumppaneiden taas tulisi muistaa se, että uudet kumppanit harvoin tietävät etukäteen millaista uusperhe-elämä on, eivätkä siksi osaa hekään käyttäytyä ikänsä edellyttämällä tavalla. Toisen lapsetovat aluksi aivan vieraita omine tapoineen ja tottumuksineen ja joskus vanhemmat odottavat, että tuo sopuetuinen tapahtuu *naps*. Etenkin jos lasta näkee vain muutamana päivänä kuukaudessa (yleisin käytäntö lienee 2 viikonloppua/kk), ei tähän voi kiintyä kovin nopeasti (miettikäähän sitä, että omia työtovereitaankin näkee enemmän, eikä näitäkään ala rakastaa, kuin perheenjäseniään).
ielestäni nämä asiat vaativat ennen kaikkea empatiankykyä (myötäelämisentaitoa). Täytyy yrittää miettiä miltä muista osapuolista tuntuu ja miten itse toimisi vastaavissa tilanteissa ja olosuteissa. On myös muistettava se, että me kaikki olemme ihmisiä; itsekkäitä ja erehtyväisiä. Toiset ovat heikompia, toiset vahvempia ja eroamme toisistamme luonteidemmekin vuoksi. Kukaan ei silti ole yhtään toistaan huonompi, tai parempi.

Ei muuta kuin ymmärrystä jokaiselle ja paljon tsemppiä, niin exille, kuin nyksillekin. Ei tämä elämänlaatu toisia syyttämällä ainakaan parane.