Mielipiteitä ja palautetta pyytäisin. Mielellään rakentavaa että pystyisin kehittää kirjottamista.
Tumman veden äärellä
(1/2)
Kello näyttää viittä vaille puoltayötä ja taivas on pimentymässä. Se on haalea sekoitus lilaa ja punaista. Värit taivaalla sekoittuvat toisiinsa ja yritän löytää sieltä uusia sävyjä. Tähtiä ei vielä näy, mutta aikeenani on olla ulkona siihen saakka, että pääsen katselemaan niitä. Kuuntelen lintua, joka laulaa heikosti jossain kauempana. Muuten täällä on melko hiljaista. Illan ja pimeyden viilentämä ilma juoksee läpi hiuksieni. Hengitän osan tuulen tuiverruksesta ja keuhkoni täyttyvät raikkaasta ilmasta. Hiekkatie ratisee kenkieni alla, kun otan askeleen. Hypähdän puun oksan luoman varjon ylitse kepeästi ja nautin hiljaisuudesta, vain lintu on pitämässä minulle yksin omaa konserttiaan.
Hiljalleen alan kuulla aivan hiljaista ääntä, enkä aluksi pysty tunnistamaan, mistä se kuuluu. Otan pari askelta lähemmäksi, mutta seisahdan sitten paikoilleni ja kuuntelen. Ääni on oudosti yhtäkkiä koventunut ja tiedän, mitä se on. Se on veden ääntä ja kuinka aallot osuvat rannikkoon. Veden tuoksu saa minut kävelemään kohti tätä rantaa, minkä haluan kovasti nähdä. Kiipeän suuren kiven päälle ja annan jalkojeni roikkua vasten kiven kylmää seinämää.
Eteeni aukenee kaunis näkymä lammesta, mistä taivas heijastuu täydellisenä peilikuvana. Lampea ympäröivät puut, joiden oksista kasvaa tuoreet lehdet. Potkaisen kenkäni pois jalasta ja otan pari varovaista askelta kohti lampea. Seison aivan vedenrajan reunalla ja aalto liukuu jalkojeni yli. Vesi tuntuu ristiriitaiselta. En pysty päättämään, onko se lämmintä vai viileää. Menen syvemmäksi lampeen, nyt seisoen niin, että veden pinta osuu puoliväliin säärtä. Peilikuvani vedenpinnalta katsoo suoraan minuun, samalla kun se liikehtii aaltojen keinuttaessa sitä.
Yhtäkkiä peilikuvani rikkoutuu ja katson hämmentyneenä ympärilleni. Huomaan myös, ettei yksinään minulle konserttiaan pitänyt lintukaan enää laula. Se ei ole laulanut siitä lähtien, kun kiipesin tuon kiven ylitse. Muistan kiven millä olin istunut ja katsonut lampimaisemaa hetki sitten. Katsahdan taakseni, eikä siellä ole muuta kuin puita. Kylmä väristys kulkee koko kehoni lävitse ja sävähdän pelottavalle tunteelle. Olinkohan sitten vain kävellyt huomaamattani pois kiven luota? Niin sen täytyi olla. Hengitän syvään ja rauhoitan itseni, kun mielikuvitukseni meinaa ottaa mielestäni vallan. En anna sen tapahtua, muuten alan pelätä turhaan näin pienestä asiasta. Katseeni osuu veden pintaan. Sydämeni jättää lyöntejä välistä ja silmäni ovat ammollaan kauhusta. Katson suoraan eteeni. Siihen mistä olin kääntänyt katseeni pois, kun peilikuvani vedenpinnalta oli särkynyt. Nyt siinä on jotain tai joku. Joku jolla on silmät, joku jolla on suu ja se katsoi minuun.
Tunnen jokaisen lihaksen jännittyvän pelosta. Se ei ole mikään, mitä olisin eläessäni nähnyt. Se on jokin täysin tuntematon. Olio vieläkin vain tuijottaa suoraan minuun. En pysty hengittämään eikä yhtäkään ääntä tule ulos kurkustani. Pakotan itseni pakenemaan. Tiukka ote kuitenkin puristuu nilkkani ympärille ja kaadun veteen. Polvet osuvat pistäviin kiviin ja irvistän kivusta. Se ei päästä irti vaikka kuinka yritän potkia sitä pois. Sen sijaan ote kiristyy vain entisestään.
"Lopeta", joku huutaa. "En tee mitään pahaa", sama huutaja sanoo nyt rauhallisemmin ja selvästi aivan minun takaa. Siitä huolimatta en lopeta, vaan yritän edelleen päästä vapaaksi. Se hellittää otettaan hieman, mutta juuri sen verran, että pystyn vapauttamaan itseni kokonaan. Juoksen pois vedestä ja huokaan helpotuksesta. Nielin äsken kunnolla vettä, eikä se ollut maukasta. Suolan maku maistui koko suussa ja sylkäisen kivikkoon.
(Jatkuu...)
Tumman veden äärellä
(1/2)
Kello näyttää viittä vaille puoltayötä ja taivas on pimentymässä. Se on haalea sekoitus lilaa ja punaista. Värit taivaalla sekoittuvat toisiinsa ja yritän löytää sieltä uusia sävyjä. Tähtiä ei vielä näy, mutta aikeenani on olla ulkona siihen saakka, että pääsen katselemaan niitä. Kuuntelen lintua, joka laulaa heikosti jossain kauempana. Muuten täällä on melko hiljaista. Illan ja pimeyden viilentämä ilma juoksee läpi hiuksieni. Hengitän osan tuulen tuiverruksesta ja keuhkoni täyttyvät raikkaasta ilmasta. Hiekkatie ratisee kenkieni alla, kun otan askeleen. Hypähdän puun oksan luoman varjon ylitse kepeästi ja nautin hiljaisuudesta, vain lintu on pitämässä minulle yksin omaa konserttiaan.
Hiljalleen alan kuulla aivan hiljaista ääntä, enkä aluksi pysty tunnistamaan, mistä se kuuluu. Otan pari askelta lähemmäksi, mutta seisahdan sitten paikoilleni ja kuuntelen. Ääni on oudosti yhtäkkiä koventunut ja tiedän, mitä se on. Se on veden ääntä ja kuinka aallot osuvat rannikkoon. Veden tuoksu saa minut kävelemään kohti tätä rantaa, minkä haluan kovasti nähdä. Kiipeän suuren kiven päälle ja annan jalkojeni roikkua vasten kiven kylmää seinämää.
Eteeni aukenee kaunis näkymä lammesta, mistä taivas heijastuu täydellisenä peilikuvana. Lampea ympäröivät puut, joiden oksista kasvaa tuoreet lehdet. Potkaisen kenkäni pois jalasta ja otan pari varovaista askelta kohti lampea. Seison aivan vedenrajan reunalla ja aalto liukuu jalkojeni yli. Vesi tuntuu ristiriitaiselta. En pysty päättämään, onko se lämmintä vai viileää. Menen syvemmäksi lampeen, nyt seisoen niin, että veden pinta osuu puoliväliin säärtä. Peilikuvani vedenpinnalta katsoo suoraan minuun, samalla kun se liikehtii aaltojen keinuttaessa sitä.
Yhtäkkiä peilikuvani rikkoutuu ja katson hämmentyneenä ympärilleni. Huomaan myös, ettei yksinään minulle konserttiaan pitänyt lintukaan enää laula. Se ei ole laulanut siitä lähtien, kun kiipesin tuon kiven ylitse. Muistan kiven millä olin istunut ja katsonut lampimaisemaa hetki sitten. Katsahdan taakseni, eikä siellä ole muuta kuin puita. Kylmä väristys kulkee koko kehoni lävitse ja sävähdän pelottavalle tunteelle. Olinkohan sitten vain kävellyt huomaamattani pois kiven luota? Niin sen täytyi olla. Hengitän syvään ja rauhoitan itseni, kun mielikuvitukseni meinaa ottaa mielestäni vallan. En anna sen tapahtua, muuten alan pelätä turhaan näin pienestä asiasta. Katseeni osuu veden pintaan. Sydämeni jättää lyöntejä välistä ja silmäni ovat ammollaan kauhusta. Katson suoraan eteeni. Siihen mistä olin kääntänyt katseeni pois, kun peilikuvani vedenpinnalta oli särkynyt. Nyt siinä on jotain tai joku. Joku jolla on silmät, joku jolla on suu ja se katsoi minuun.
Tunnen jokaisen lihaksen jännittyvän pelosta. Se ei ole mikään, mitä olisin eläessäni nähnyt. Se on jokin täysin tuntematon. Olio vieläkin vain tuijottaa suoraan minuun. En pysty hengittämään eikä yhtäkään ääntä tule ulos kurkustani. Pakotan itseni pakenemaan. Tiukka ote kuitenkin puristuu nilkkani ympärille ja kaadun veteen. Polvet osuvat pistäviin kiviin ja irvistän kivusta. Se ei päästä irti vaikka kuinka yritän potkia sitä pois. Sen sijaan ote kiristyy vain entisestään.
"Lopeta", joku huutaa. "En tee mitään pahaa", sama huutaja sanoo nyt rauhallisemmin ja selvästi aivan minun takaa. Siitä huolimatta en lopeta, vaan yritän edelleen päästä vapaaksi. Se hellittää otettaan hieman, mutta juuri sen verran, että pystyn vapauttamaan itseni kokonaan. Juoksen pois vedestä ja huokaan helpotuksesta. Nielin äsken kunnolla vettä, eikä se ollut maukasta. Suolan maku maistui koko suussa ja sylkäisen kivikkoon.
(Jatkuu...)
Vastaukset 2
Vanhimmat
(2/2)
Sitten muistan olion uudestaan. Käännän katseeni hitaasti lampeen. Se on vieläkin siellä tuijottamassa. Se on harmaan turkoosin värinen ja iho kuin krokotiilillä. Vihreiden pilkkujen armeija peittää oliota ja vihreää sammalta muistuttavaa levää kasvaa muutamissa kohdissa. "Hei", se sanoo ja säpsähdän pelokkaasti. Se puhuu? Aukaisen suuni sanoakseni jotain, mutta sanoja ei muodostu. Katson vain sen silmiin ja huomaan että ne ovat kirkkaan siniset. Huomaan myös, että olio muistuttaa paljon ihmistä, eikä iho olekaan niin kova ja karhea kuin krokotiilillä. Se alkaa puhua uudestaan. "Mitä teet täällä?", se kysyy ja katsoo taas suoraan silmiini. Katsahdan taakseni, eikä siellä ole vieläkään merkkiä kivistä, joiden yli kiipesin tänne. Näen ainoastaan puita. Kohautan olkiani ja käännän katseeni olioon. Olen nyt paljon rauhallisempi. Tunnen, ettei minun tarvitse enää pelätä sitä. Vielä hetki sitten liskomaiset kasvot ovat muuttuneen ihmisen omiksi ja se hymyilee minulle. Hymyilen takaisin ja yhtäkkiä en pelkääkään sitä enää ollenkaan. Vasta nyt tajuan pelottavan asian. Olen kävellyt tuota samaa reittiä sadat kerrat, enkä koskaan ole nähnyt tätä lampea. En kuitenkaan kiinnitä tietoon paljon huomiota, sillä vesi näyttää niin houkuttelevalta ja katson lumoutuneena veden pintaa, josta taivas heijastuu.
Vesi tuoksuu hyvältä ja jokin saa minut menemään lähemmäksi ja kastamaan sormeni veteen. Nuolaisen veden kastelemaa sormeani, eikä maussa ole merkkiäkään suolaisuudesta. Se on raikasta. Aivan kuin lähdevettä. Huomaan yhtäkkiä olevani jo niin syvällä vedessä, että vesi ylettyy hieman yli polvieni. Olio katsoo minuun ja hymyilee jälleen. Se ojentaa pitkän ja hoikan kätensä. Annan epäuskoisen ilmeen, mutta epäuskoisuus katoaa minusta nopeasti. Kosketan sen vaaleanvihertävän sävyiseksi muuttunutta kättä ja odotan sen olevan epämiellyttävän tuntuinen. Mutta se onkin mukavan pehmeä ja lämmin. Olio kietoo pitkät sormensa omieni ympärille. Nostan katseeni taivaalle, mikä on muuttunut kauniiksi syvän purppuraksi. Vaalean lilan harmahtavat pilvet leijailevat rauhallisena ja iso kirkas kuu valaisee koko lampea ja puita sen ympärillä.
Olio hymyilee minulle edelleen ja tuntuu kuin se pystyisi katsomaan sieluuni noilla kirkkaan sinisillä silmillään. Jokin taivaalla alkaa nopeasti muuttua. Taivas tummenee purppurasta syväksi liilaksi, minkä jälkeen se muuttuu täydelliseksi mustaksi. Pilvet ja kuu katoavat ja jäljelle jää vain pelottava pimeys. "Mitä tapahtuu?", kysyn pelokkaasti. Olio ei vastaa. Sen sijasta kuulen korppien raakuntaa ja kiljuntaa. Ote käteni ympärille kiristyy kovaksi kivuksi. Tuntuu kuin tuhat piikkiä olisi lävistänyt käteni. Kiljun ja huudan apua, mutta kukaan pysty kuulemaan tänne.
Ote riuhtaisee minut pinnan alle, enkä saanut otettua henkeä ajoissa, vaan nielaisen suullisen vettä. Koetan aukaista silmäni, mutta vesi polttaa ja kirvelee. Tunnen, kuinka tumma vesi ympäröi minua. Happi alkaa loppua ja keuhkojani särkee. Vesi tunkeutuu kurkkuuni ja happi katoaa. En tiedä, olenko vielä elossa vai en.
Kaksi viikkoa myöhemmin
Lehdistötilaisuus on alkamassa ja aukio kuhisee toimittajia kameroineen ja mikrofoneineen. Paikalle on myös kokoontunut jokainen kylän asukas. Joukko odottaa jännittyneenä kun rikostutkija Lehtimäki astelee pienelle puusta tehdylle lavalle. Hän on pukeutunut mustaan pukuun ja oikaisee solmiotaan. Hän katsahtaa kerran yleisöön ja aloittaa puhumisen vakavalla äänellä. ”Kuten kaikki tietävät, viikko sitten tyttö on löydetty metsästä keuhkot täynnä vettä. Hänet on tunnistettu Mari Korhoseksi ja läheisille on ilmoitettu. Hän on ilmeisesti hukkunut ja keuhkoista on löydetty suolavettä, mikä on hyvin outoa. Mutta mikä on kaikista oudointa ja pelottavinta on se, että ruumiista on syöty puolet ja siitä on löydetty useita purema jälkiä”, näin rikostutkija Lehtimäki lopettaa ja jättää yleisön pelon valtaan. Mikä se oli? Ja kuka on seuraava?
Olen sanaton! Liikaa selittelyä, etenkin taivaan muutoksista. Kirjoitustapa alussa runomainen. Lauseissa korjaamisen varaa. Kuika aijot jatkaa tarinaasi? Meneekö se heti rikostutkimukseksi?