koskaan enää normaalia elämää?

Olet joutumassa kierteeseen, ja tuossa vaivassahan se on juuri se pahin juttu. Kohta pelkää kaikkea ja kaikki ahdistaa.
Onko sinulla ketään ihmistä, joka kuuntelisi, yrittäisi ymmärtää ja alkaisi kanssasi kohtaamaan noita tilanteita. Kävisi kävelyllä, paikoissa, joita pelkäät jne. Terapiahan varmaan auttaa, mutta onhan sekin tässä nähty, että melkoisen hankalaa se on. Pitäisi löytyä kognitiivista terapiaa, sellaista, jossa nimenomaan pikkuhiljaa opetellaan kohtaamaan asioita. Yksin se on melko rankkaa, olisi parempi, jos joku olisi siinä mukana.
Oletko uskaltanut kertoa vaivastasi ? Se nimittäin auttaa, varsinkin tieto siitä, että et ole ainoa, jolla paniikki on jäänyt päälle. Ei kannata jäädä yksin murehtimaan ja pelkäämään.
Jos lohduttaa, minulle tuli ensimmäisen kunnon paniikkikohtauksen jälkeen kuume, pieni kuume, jota kesti monta päivää. Olin niin järkyttynyt. Ja ensin tuntui, etten ikinä selviä enää. Mutta tässä sitä on eletty jo pitkään, paniikki on edelleen mukana kuvioissa, kai se on minussa. Mutta olen oppinut elämään sen kanssa.
Ja tosiaan, lääkkeet on hyviä, ensiapu ja kainalosauva. Mutta aikansa sitäkin, toisaalta raja niiden käytössäkin . On muitakin keinoja, kunhan saat ensiavun ja toivut ensijärkytyksestä. Sillä kyllä sinä toivut, anna itsellesi aikaa siihen. Paniikki ei lähde pakolla. Ja se pelko tulee siitä, kun se kohtaus on niin järkyttävän tuntuinen. Se on paha tunne, joka jättää heti jäljen aivoihin. Kannattaa myös löytää muita keinoja, sillä on niitäkin.
Tsemppiä sulle ! Huomaat kyllä, että toivut ja löydät taas oman itsesi.

Hieno vastaus "kokemusta on". Itseäni auttoi suuresti se, että kerroin äidilleni asiasta - en kuukausi sitten uskaltanut tehdä ensimmäisen paniikkikohtauksen takia yhtään mitään. Makasin vain sängyssä tyypillisesti itkien kamalaa oloani (itsesääliinhän siinä ihminen ajautuu).

Nyt olen käynyt kaupassa, kirjastossa, ystäväni luona ja valmistujaisjuhlissa. Ahdistusta ei ole niin paljoa enää, ihminen oppii poisherkistämään ahdistuksen noista tilanteista - kaikki riippuu omasta tulkinnastaan.

Hakeuduin ensin psykiatriseen päivystykseen, sillä itselläni paniikkikohtauksen laukaisi suuri elämänmuutos. Aloitin miedon lääkityksen, kestin aloitusoireet ja nytten olen pikkuhiljaa nostellut palasia maasta ja alkanut kokoamaan itseäni: opiskelua, harrastuksia ja terapiaa. Tämän lisäksi aloitin terapian ja luen ja sovellan itseeni paljon itsehoitokirjallisuutta, suosittelen lämpimästi seuraavia teoksia:

- Joustava mieli
- Vapaaksi ahdistuksesta: työkirja paniikista ja peloista kärsiville (äärettömän hyvä ja käytännöllinen teos!)

Toipumisessa on hyvä muistaa, että pahoja päivä ja hetkiä tulee eteen. Itselläni vaikeimpia on tyypillisesti aamut. Varmaan senkin takia, että ensimmäinen paniikkikohtaukseni tuli juuri herättyäni. Silloin kannattaa pysähtyä muistuttamaan itseään kaikista niistä saavutuksista, jotka on jo saavuttanut ja katsoa eteenpäin.

Ei heleevetti. Kirjotin kaks hiton pitkää tekstiä ja kummatki katos netin sekoilun myötä. Noni, viimenen yritys.

Kerranki asiallinen viestiketju, ainaki toistaseks. :) Ite voisin vähän valottaa omaa tilannettani, omaa kokemustani. Ehkä sitäkautta muille herää jotain ajatuksia tai muuta vastaavaa. Tai ainaki pääsen purkamaan omaa päätäni. :D

Oon siis kärsiny ite paniikkihäiriöstä tms jonku kaheksan vuotta. En osaa sanoo millon se alko, mutta jossain vaiheessa vaan huomasin saavani järkyttäviä paniikkikohtauksia iltasin, en saanu henkee, itkin, pelkäsin kuolevani... Sitä kesti pitkään, se paheni salakavalasti. Yhtäkkiä sit en pystyny nielemään ruokaakaan ja kävin lasten psykiatrisella osastolla saamassa jotain apua. Sen jälkeen sain syötyä (tosin vieläkin oon hidas syömään, ja ilman juotavaa en pysty syömään toisinaan), mutta ilta-ahdistukset on pysyny mun elämässä aina tähän päivään asti.

Jossain vaiheessa aloin saamaan kummallisia huimausoireita mm. kaupoissa. Seki sit paheni siitä salakavalasti, huimaamatta ja jossain vaiheessa tajusin pelkääväni kauppaan menoo, koska pelkäsin pyörtyväni sinne. Se ja iltapaniikkikohtaukset yhdessä. Aina oli jompaa kumpaa, välillä molempia.

Vajaa kaks vuotta sitte nää oireet oli huipussaan ja aloin vältteleen mm. kaupassa käyntiä ja suuria ihmisjoukkoja. Kaikkee missä saatoin saada paniikkikohtauksen. Alotin amiksen, mutta lopulta sain sieläki paniikkikohtauksia ja lopetin sen kahden kuukauden opiskelun jälkeen. Sen jälkeen pysyttelin pitkään omassa huoneessani lastenkodissa, muualla ahdisti aivan liikaa. Jopa lastenkodin ruokalassa sain paniikkikohtauksia, jonka jälkeen en sieläkään käyny pitkiin aikoihin. Siinä vaiheessa lastenkodin ohjaajat pakotti mut psykiatrin vastaanotolle, jonne en sinnekkään pystyny meneen. Ne sai psykiatrin käymään mun luona ja siitä sitte alko noin vuoden mittanen hoitosuhde. Söin seroniliä, ja samaan aikaan lastenkodista lähti pois suunnatonta stressiä aiheuttanu ihminen. Aloin taas elää omalla rajottuneella tavallani, eli välttelin yhä isoja marketteja ja ostoskeskuksia, mutta ulospäin vaikutin taas normaalilta kansalaiselta. Tosin opiskelua en ees yrittäny.

Joulukuussa muutin sit omaan kämppään lastenkodista ja hoitosuhde sen kunnan psykiatriin loppu. Kävin tääl kerran keskustelemassa ja ne päätti että nähdään vasta puolen vuoden päästä. Ja koska niitä ei kiinnostanu mun auttaminen, lopetin seronilin syömisen ja yritin elää mahdollisimman normaalisti. Ja nyt on puolivuotta kulunu, ja ihme kyllä oon vielä elossa. Yksin asumisen myötä oon joutunu hirveesti altistaan itteeni ahdistaville tilanteille. Toisinaan se on menny hyvin, toisinaan ei. Ja sillonku oon saanu paniikkikohtauksia kaupoissa, ja rankkoja iltapaniikkikohtauksia niin oon pelänny että vajoon taas ihan pohjalle enkä enää nouse. Tässä mä viä oon, en tiiä miten mutta pääasia että oon. :D

Mut nää oireet on niin iso osa mua, ja oon niin pitkään kärsiny kaikesta tästä etten osaa ees kuvitella olevani "normaali" ja terve, ihminen jonka ei tarvi kokoajan murehtia että mihin voi mennä ilman paniikkia, ja entä jos saan paniikkikohtauksen. En usko että mulla on koskaan mahdollisuutta normaaliin elämään. Mut yritän jokatapauksessa elää niin normaalisti ku pystyn, valehtelen itelleni että se riittää mulle. Ja ylihuomenna on psykiatrin tapaaminen, ehkä me taas kokeillaan jotain josta ei oo mitään apua pidemmän päälle.

Joka tapauksessa, tsemppiä sulle! Toivottavasti sä saat elää normaalia elämää, ei se mahdotonta varmasti oo! :) Ite oon menetetty tapaus.

Kiitos asiallisista vastauksista! Asiat on menny niinku ennenki, paniikkikohtauksia, ja välillä tyyntä, sekä jännitystä. Viime torstaina kuitenkin värjäsin hiukset. Sen kanssa minulla ei ole ollut ennen mitään ongelmaa (värjännyt lukuisia kertoja) kunnes nyt! Sain kamalan paniikkikohtauksen, ei kerennyt väri päässä kauan olla kun pakenin suihkuun raivolla pesemään sitä pois, kun sain päähäni että kuolen siihen väriin... Ja taas yksi asia lisää pelättävänä! Siitä asti ollut asiat taas huonosti ja alamäkeen. Tämäkin päivä mennyt sängyn pohjalla ja itkiessä, paniikkikohtausta toisen perään ja epätoivo iskee. Nyt suht ok olo, eli vielä löytyy vähän taistelutahtoa, toivottavasti vielä joskus voitan tämän..

Täällä myös.. oikeestaan yölliset paniikkikohtaukset (keho tärisi sisällä) loppu kun alotin citalopramin... samalla hävis kuoleman pelko ajatukset.
Nyt olen kyllä lopettamassa kyseisen lääkkeen koska miehen kans menee huonosti ja kokeilen tuoko se lopettaminen tunteita ja seksi haluja takas.

Mutta... emetofobia eli oksennuskammo. se se on ollu riesana vuosia.
Olen aloittanu terapian... tuli vaan mieleen kun ketjun aloittajalla oli oksutauti laukassu.
ite sain ekan kohtauksen kun käytin kissaa lääkärissä huonon turkin takia vaan. 4kertaa piti kävellä ulos koska alkoi pimeneen päässä ja puskeen tuskahiki.

sanotaan että kohtaus tullee 3kk päästä jostain pahasta kokemuksesta.
Itse huomasin sen myös omalla kohdalla ..aloin saamaan paniikkikohtauksia kun olin nukahtamaisillaan ja tosiaan yöllä heräilin. sitten huomasin että tuttu nuori tyttö kuoli nukkuessaan 3kk sitten näistä mun eka nukahtamispaniikeista.

nykyään kun ilmeisesti kuukautiskierrosta johtuvia pahoinvointi päiviä tulee ja jos yöllä herään ällötykseen ja lähden emetofobikkona hakeen ällölääkettä niin ylösnoustessa iskee paniikki.. heiko-olo..pitää päästä takas vaakatasoon.. hikiä pukkaa.

Käykää lukemassa linkin alta paniikkihäiriöstä kärsivän henkilön blogia :)

http://anniinaslifestyle.blogspot.fi/

Itseäni auttaa ymmärtämisessä seuraava teksti.
http://www.vahvistamo.fi/vahvistamo/tunteet/tunteen_kohtaaminen