Minulla on todella huono itsetunto tai ainakin luulen niin. Tai toisaalta tunnen itseni hyväksi ihmiseksi, toisaalta taas todella huonoksi. Ja usein jos tulee tunne, että olen hyvä ihminen, niin aika äkkiä se vaihtuukin päinvastaiseksi, kun tulee tunne, että olen itserakas paska kun pidän itseäni hyvänä.
Minun on usein vaikea myöntää virheitäni edes itselleni, vaan yritän selitellä niitä itselleni vaikka millä keinolla. Ikäänkuin yksi virhe tekisi minusta täysin kelvottoman ihmisen. Toisaalta taas omatuntoni syyttää minua jatkuvasti jostain ja tuntuukin, että teen väärin jatkuvasti, eikä se sallisi minulle itselleni mitään nautintoja.
Kun teen jotain, niin usein tunnen siitä joko ylpeyttä tai häpeää. Ei ole usein sellaista "normaalia" tilaa, että tekisi jotain vaan koska se on kivaa, hyödyllistä tms. Muutenkin tuntuu, että olen ylpeä ihminen ja aina ajattelen mitä muut ihmiset ajattelevat minusta. Olen myös huomionhakuinen ihminen, ja usein tuntuu että se muiden huomion saaminen on eteenpäin ajava voima. No, tietenkin tunnen taas suurta syyllisyyttä ylpeydestäni ja huomionhakuisuudestani.
Monesti olen auttanut jotain läheistä ihmistä, mutta monesti myös tulee sellainen olo, että oliko siinäkin vain takana, että se autettu pitäisi minua parempana ihmisenä kun autoin häntä. Tuntuu, että kaikkeen on vain itsekkäät motiivit kun oikein syvältä kaivaa, ja sitten kun yrittää päästä eroon tuosta itsekkyydestä, niin sieltäkin varmaan löytyy se itsekäs motiivi, että olisi parempi olo itsestä kun ei olisi niin itsekäs. ääähhh...
Minulla on paljon hyviä ystäviä ja aivan ihana tyttöystäväkin, mutta välillä miettii, että olisiko kukaan minun kanssani jos tietäisi minusta aivan kaiken. Sitten ajattelee, että elänkö vain valheessa ja että kaikki ihmiset on vain minun kanssani sen takia minkälaisen kuvan annan itsestäni heille. No, en mielestäni juuri esitä mitään ja olen aina ollut todella huono valehtelemaan, mutta jotenkin tuntuu, että minun pitäisi tyyliin kirjoittaa kaikille läheisilleni 100 sivuinen selvitys itsestäni, missä kerron totuudenmukaisesti kaikki syvimmätkin ajatukseni ja vasta sen jälkeen minulla olisi oikeus saada olla heidän ystävänsä jos he vielä sitä haluaisivat.
No, tyttöystävälle varsinkin olen kertonut aika paljon, kuten näistäkin asioista mitä tänne nyt kirjoitin, eikä hän vielä ole karkuun juossut, päinvastoin tällaiset asiat on lähentänyt vain meitä, mutta silti, ääähh.
Ehkä mietin joitain asioita vähän liian pitkälle, en tiedä.
Minun on usein vaikea myöntää virheitäni edes itselleni, vaan yritän selitellä niitä itselleni vaikka millä keinolla. Ikäänkuin yksi virhe tekisi minusta täysin kelvottoman ihmisen. Toisaalta taas omatuntoni syyttää minua jatkuvasti jostain ja tuntuukin, että teen väärin jatkuvasti, eikä se sallisi minulle itselleni mitään nautintoja.
Kun teen jotain, niin usein tunnen siitä joko ylpeyttä tai häpeää. Ei ole usein sellaista "normaalia" tilaa, että tekisi jotain vaan koska se on kivaa, hyödyllistä tms. Muutenkin tuntuu, että olen ylpeä ihminen ja aina ajattelen mitä muut ihmiset ajattelevat minusta. Olen myös huomionhakuinen ihminen, ja usein tuntuu että se muiden huomion saaminen on eteenpäin ajava voima. No, tietenkin tunnen taas suurta syyllisyyttä ylpeydestäni ja huomionhakuisuudestani.
Monesti olen auttanut jotain läheistä ihmistä, mutta monesti myös tulee sellainen olo, että oliko siinäkin vain takana, että se autettu pitäisi minua parempana ihmisenä kun autoin häntä. Tuntuu, että kaikkeen on vain itsekkäät motiivit kun oikein syvältä kaivaa, ja sitten kun yrittää päästä eroon tuosta itsekkyydestä, niin sieltäkin varmaan löytyy se itsekäs motiivi, että olisi parempi olo itsestä kun ei olisi niin itsekäs. ääähhh...
Minulla on paljon hyviä ystäviä ja aivan ihana tyttöystäväkin, mutta välillä miettii, että olisiko kukaan minun kanssani jos tietäisi minusta aivan kaiken. Sitten ajattelee, että elänkö vain valheessa ja että kaikki ihmiset on vain minun kanssani sen takia minkälaisen kuvan annan itsestäni heille. No, en mielestäni juuri esitä mitään ja olen aina ollut todella huono valehtelemaan, mutta jotenkin tuntuu, että minun pitäisi tyyliin kirjoittaa kaikille läheisilleni 100 sivuinen selvitys itsestäni, missä kerron totuudenmukaisesti kaikki syvimmätkin ajatukseni ja vasta sen jälkeen minulla olisi oikeus saada olla heidän ystävänsä jos he vielä sitä haluaisivat.
No, tyttöystävälle varsinkin olen kertonut aika paljon, kuten näistäkin asioista mitä tänne nyt kirjoitin, eikä hän vielä ole karkuun juossut, päinvastoin tällaiset asiat on lähentänyt vain meitä, mutta silti, ääähh.
Ehkä mietin joitain asioita vähän liian pitkälle, en tiedä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hmm...tässä aamulla taas pohdin noita asioita ja mieleen tuli(on se ennenkin tullut kyllä), että ainakin yksi iso syy noille asioille on suhteeni Jumalaan. Olen uskossa(tai no ainakin yritän olla), mutta en todellakaan ole varma pelastumisestani. Usein tuntuu, että minulta puuttuu juuri se rakkaus mistä Raamatussa paljon puhutaan. Esim. siellä sanotaan tyyliin "vaikka antaisin kaikki omaisuuteni köyhille, niin en sillä mitään voittaisi jos minulta puuttuisi rakkaus". Itse aika paljonkin(riippuu näkökannasta tietenkin) olen antanut esim. hyväntekeväisyysjärjestöille rahaa, mutta tuntuu, että siinäkin on takana vain, että yritän ostaa itselleni lippua Taivaaseen. Ehkä minulta tosiaan puuttuu tuo rakkaus. No, ehkä ne lahjoittamani rahat on silti auttanut jotain jossain(tai sitten menneet jonkun järjestöpomon uuteen Mersuun...).
No, Raamatussahan sanotaan, että Jumala tutkii syvimmätkin ajatuksemme...ei taida minun itsekkäät ajatukseni kovin korkealla olla Hänen listoillaan. Monesti sanotaan, että yksin uskosta ja armosta olemme pelastetut, eikä tarvitse suorittaa mitään, mutta toisaalta sanotaan Raamatussa myös että "ilman tekoja usko on kuollut" ja että "tekojemme mukaan meidät tuomitaan".
Jos olisin täysin varma, että mitä ikinä tekisin tai tapahtuisi, niin olisin kuitenkin lopulta pelastettu, niin kyllähän elämäni muuttuisi varmasti ihan toisenlaiseksi. Ja veikkaisin, että ne syvimmätkin motiivit voisivat muuttua, kun tietäisi, että olen hyväksytty ilman ainoatakaan tekoa, jolloin ne hyvät teot tulisi vapaasta tahdosta eikä tarvisi hakea lisäpisteitä Jumalalta. Ja en usko, että tuo vapaus aiheuttaisi synnissä elämistä tms, vaan päinvastoin saisin varmasti paljon enemmän hyvää aikaan, kun ei olisi jatkuvasti se h-vetin tuli perseen alla. Ehkä se aito rakkauskin sieltä nousisi esiin.
Jatketaan tätä yksinpuhelua ja pohdintaa tänäkin aamuna, mutta joo, ainakin tämä kirjoittaminen auttaa jäsentämään ajatuksiani.
Hmm...mietin tässä, että mikä sitten todella ratkaisee ihmisen hyvyyden tai pahuuden(noin karkeasti jaoteltuna, kaikissa on varmasti puolensa ja puolensa mutta kuitenkin). Toisaalta teothan ne toista ihmistä auttavat, ei auttajan tunteet tai sydämen syvin motiivi(mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan, tunne?).
Jos joku antaa tuntemattomalle köyhälle ihmiselle rahaa, niin se raha auttaa sitä köyhää aivan yhtä paljon, oli sen lahjoittajan motiivi kuinka itsekäs tahansa. No, toisaalta sitten taas jos auttaa jotain lähimmäistä, niin kyllä itsekkin mieluusti avautuisin ongelmistani ihmiselle, joka aidosti välittäisi minusta ja haluaisi minulle paremman olon, enkä ihmiselle joka vaan pönkittäisi auttamisella omaa egoaan tms. No, ei omatkaan motiivini varmaan noin mustavalkoisia ole, voihan niissäkin ripaus rakkautta olla, sekottuneena itsekkääseen p-askaan. Kyllä minullakin joskus empaattisuus yms. herää, kun toista ihmistä kohdellaan kaltoin. (no tuo empaattisuuskin on kyllä kärsinyt, kuten muutkin tunteeni, johtuen sanotaan nyt vaikka "traumasta").
Ja nyt kun mietin, niin kyllä joskus siinä omassakin auttamisessani on tuota, että haluan toiselle paremman olon. Kai se on vähän monen tekijän summa tuo motiivi monesti. Tietenkin tuotakin voi taas kaivaa syvemmältä ja miettiä, että jos haluan toiselle paremman olon, niin oma halunihan se siinä taas on. No kyllähän tuo nyt parempi on kuin egon pönkittäminen tms, ehkei siinä oliskaan mitään itsekästä, no en tiedä. "iloitkaa iloitsevien kanssa ja itkekää itkevien kanssa" vai miten se meni...
Ehkä olis syytä heittää se lapio välillä nurkkaan...
Lapio takaisin...
Ehkä se rakkaus on, että haluaa hyvää ja tekee hyvää sitten. Sellainen olo, että ehkä pohjimmiltaan sitä kuitenkin haluaisi kaikille hyvää näin suuressa mittakaavassa(haluaisi että kaikki olisivat onnellisia). Mutta sitten pienemmässä mittakaavassa yksittäisissä tapauksissa helposti nousee millon mikäkin itsekäs motiivi taustalle.
No nyt se lapio takasin nurkkaan, ainakin hetkeks...
"You must go deeper"
Tässä taas mietiskelen ja ehkä se yleismaailmallinen hyväntahtominen ei kerro paljonkaan. Suuri osa ihmisistä varmaan sitä tahtookin, mutta eri juttu sitten juuri ne yksittäiset tapaukset ja se kuinka on valmis itse uhrautumaan muiden hyväksi. No, itse olen jossain määrin joskus uhrautunut, tietenkin aina voisi uhrautua enemmän, mutta se mikä itseäni häiritsee, on se syvin motiivi tuohon. Onko se minun toiminta uhrautumista ollenkaan, vaan ainoastaan sitä itsekkyyttä, no ehkä siinä on sekä itsekkyyttä että rakkautta.
Arvostan todella paljon läheisiäni(tyttöystävä, ystävät, vanhemmat) ja olen todella onnellinen kun minulla on heidät elämässäni, mutta usein tuntuu, etten ansaitse heitä millään tavalla. Onhan minussa hyviä puolia, olen persoonallinen, osaan heittää läppää sekä puhua syvemmistä jutuista, ymmärrän tai ainakin yritän ymmärtää erilaisia ihmisiä, harvemmin puhun pahaa toisista seläntakana tai valehtelen, minulla on mielipiteitä(vaikka aina en arkuudessani uskalla niitä tuoda julki), olen valmis auttamaan toisia. Mutta...mitä jos pohjimmiltani olen vain itsekäs, sehän varmaan romuttaisi kaiken. No, ehkä se ei ole niin mustavalkoista, ehken ole 100% itsekäs, vaan siinä joukossa on ehkä sitä rakkauttakin ja muuta parempaa.
Joskus on vaikea iloita kun jollain läheisellä menee hyvin. Yksi syy siihen on, että jollain tasolla tulee ajatus, että kuitenkin maailmassa moni ihminen tällä hetkellä kärsii ja mikä oikeus minulla on pitää tuota läheistäni "arvokkaampana" kuin jotain tuntematonta. Tietenkään se läheiseni ilo ei ole keneltäkään pois ja on täysin inhimillistä tuntea suurempia tunteita läheisestä. Tuossa se ongelma piileekin, kun olen pilannut omaa inhimillisyyttäni liiallisella "järkeistämisellä" ja jatkuvalla tunteiden ja ajatusten kontrolloimisella(pakko-oireisuutta ainakin). Omatuntoni syyttää jatkuvasti pienimmästäkin "väärästä" tunteesta(esim juuri jokin itsekäs tunne) ja sitten yritän mielessäni muuttaa tuota tunnetta ja ajatusmalliani sellaiseksi minkä koen, että olisi hyvän ihmisen malli. No, eihän tuosta mitään tule, ja usein menee vain huonompaan suuntaan ja rikkoo inhimillisyyteni ja tunne-elämäni.