Minulla on täysin terve, söpö, sosiaalinen, iloinen ja oppivainen 2-vuotias. Kaikki sukulaiset ja ystävät ovat sitä mieltä että tuon ihanemmaksi lapsi ei voi tullakkaan. Reilu puoli vuotta sitten lapsella alkoi uhma. Ajattelin että se kuuluu asiaan ja hyvinkös minä siitä selviän kun olen elämässäni selvinnyt niin monesta muustakin ja paljon suuremmastakin. Nyt kuitenkin kun tuolle uhmalle ei näy loppua, pahenee vain päivä päivältä, niin alkaa tältä äidiltä voimat loppua. Moni on jo todennut että lapsi on voimakastahtoinen ja sen olen itsekin huomannut.
Tuntuu pahalta sanoa tätä ääneen, mutta olen alkanut vierastaa lastani. Jatkuvan itkun ja ulinan keskellä, tunnen niin suurta ärtymystä lastani kohtaan, etten halua edes lohduttaa häntä. Tahtoisin vain paeta hänen kiukkujaan ulos vaikka lenkille. Toisinaan kun itkua on kestänyt tarpeeksi kauan, eikä lohdutuksetkaan ole tepsineet, olen räjähtänyt huutamaan lapselle niin lujaa kuin kurkustani lähtee. Tämähän nyt ei tietenkään auta mitään, saa aikaan vain pahemman huudon. Tunnen pahaa mieltä asiasta, tiedän että syystäkin. Haluaisin lopettaa tuon toimintamallin, mutta aina kun tarpeeksi pinna paukkuu niin räjähdän taas. Minulla ei ole omia sukulaisia joiden puoleen kääntyä, eikä miehenikään sukulaisilta kamalasti hoitoapua heru kun ovat työelämässä kiinni.
Mies ei ole keskustelijatyyppi, joten hänen kanssaan raivostumisistani ja väsymyksestäni juttelu ei tepsi.
Tuntuu pahalta sanoa tätä ääneen, mutta olen alkanut vierastaa lastani. Jatkuvan itkun ja ulinan keskellä, tunnen niin suurta ärtymystä lastani kohtaan, etten halua edes lohduttaa häntä. Tahtoisin vain paeta hänen kiukkujaan ulos vaikka lenkille. Toisinaan kun itkua on kestänyt tarpeeksi kauan, eikä lohdutuksetkaan ole tepsineet, olen räjähtänyt huutamaan lapselle niin lujaa kuin kurkustani lähtee. Tämähän nyt ei tietenkään auta mitään, saa aikaan vain pahemman huudon. Tunnen pahaa mieltä asiasta, tiedän että syystäkin. Haluaisin lopettaa tuon toimintamallin, mutta aina kun tarpeeksi pinna paukkuu niin räjähdän taas. Minulla ei ole omia sukulaisia joiden puoleen kääntyä, eikä miehenikään sukulaisilta kamalasti hoitoapua heru kun ovat työelämässä kiinni.
Mies ei ole keskustelijatyyppi, joten hänen kanssaan raivostumisistani ja väsymyksestäni juttelu ei tepsi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.