Jo pienenä, siis aivan pienenä, ennen eskari-ikääkin, ajattelin tappavani itseni jos en kuole lapsena. Olen siis aina salaa ajatellut itsemurhaa, en ole koskaan uskaltanut kertoa siitä kenellekään sen jälkeen kun ymmärsin mitä ajattelen, en tietenkään myöskään sitä ennen.
Näitä ajatuksia on vieläkin ajoittain. Ne johtuvat enimmäkseen tästä helvetillisestä yksinäisyydestä. Tulevaisuuden pelko on kova myös.
Nyt olen jo kasvamassa aikuiseksi, sillä tiellä olen vasta alkupuolella, mutta se, mitä tien päässä on, pelottaa.
Kuolemaa en ole koskaan pelännyt, vain sitä, miten se tapahtuu. Toisaalta tahtoisin päästä täältä pois, mutta silti tuolla jossain on pieni uteliaisuuden hippunen, joka estää minua tekemästä itselleni mitään. Tahdon nähdä vielä vähän elämää. Mutta aikuiseksi en tahdo koskaan kasvaa. Luultavasti en uskalla koskaan tehdä mitään itselleni, mutta melkein toivon onnettomuutta, jotta minun ei tarvitsisi itse päättää.
En tiedä yhtään, miksi kirjoitin tämän tänne. Tai no, tiedän, minun oli pakko purkautua johonkin. Jos tuli väärään paikkaan, olen pahoillani.
Näitä ajatuksia on vieläkin ajoittain. Ne johtuvat enimmäkseen tästä helvetillisestä yksinäisyydestä. Tulevaisuuden pelko on kova myös.
Nyt olen jo kasvamassa aikuiseksi, sillä tiellä olen vasta alkupuolella, mutta se, mitä tien päässä on, pelottaa.
Kuolemaa en ole koskaan pelännyt, vain sitä, miten se tapahtuu. Toisaalta tahtoisin päästä täältä pois, mutta silti tuolla jossain on pieni uteliaisuuden hippunen, joka estää minua tekemästä itselleni mitään. Tahdon nähdä vielä vähän elämää. Mutta aikuiseksi en tahdo koskaan kasvaa. Luultavasti en uskalla koskaan tehdä mitään itselleni, mutta melkein toivon onnettomuutta, jotta minun ei tarvitsisi itse päättää.
En tiedä yhtään, miksi kirjoitin tämän tänne. Tai no, tiedän, minun oli pakko purkautua johonkin. Jos tuli väärään paikkaan, olen pahoillani.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ihan sopivaan paikkaan salaisuutesi kirjoittelit. Oletko mitenkään tietoinen, mistä yksinäisyytesi tunne johtuu. Yksi syy saattaa olla että sinulla ei ole ollut kiinteää äitilapsisuhdetta ensimmäisten elinvuosien aikana. Onko sinulla ollut lapsena monta hoitajaa, oleko joutunut olemaan sairaalassa tai vieraiden hoidossa?
Hyvä, että sinulla on kiinnostuksen kipinä kurkata tulevaisuuteen. Sinun kannattaa olla utelias myös menneisyytesi suhteen. Onko sinulla muita sisaruksia ja millainen perhe teillä on?
En halua mitenkään vähätellä ongelmaasi, mutta sinua voidaan auttaa.Varmaan juuri siksi päätit avautua, että toivot muutosta.
Pikkusiskoni syntyi heti vuoden kuluttua minun syntymästäni, joten ehkä en ole saanut niin paljon huomiota kuin olisi pitänyt. Siitä kahden vuoden päästä syntyi pikkuveljeni ja siitä lähtien aina kahden vuoden välein syntyi uusi sisarus. Vanhempi siskoni oli pieni kun synnyin.
Meillä on siis iso perhe ja paljon sisaruksia. Meillä ei perheessä ole juuri läheisyyttä muuta kuin vanhempien ja pienten välillä, riitoja ei sovita eikä anteeksi pyydetä. Vanhempia ei juuri meidän "kiltimpien" lasten touhut kiinnosta, kun pienten ja niiden "hankalien" lasten kanssa menee kaikki aika ja energia. Meillä ei kehuta muita kuin pieniä. Joskus olen tästä sanonut suoraan, ja pari kertaa ovat jopa yrittäneet kehaista esimerkiksi hyvästä arvosanasta, tosin se kuulosti teennäiseltä. Mutta yritys kai on paras...
En edes muista, milloin koko perhe olisi yhdessä tehnyt jotain kivaa. Tuskin koskaan.
Voi ei, anteeksi, heti toinen avautuminen perään :(
Kyllä, toivon muutosta. Vihaan näitä ajatuksia, mutta ei niitä voi oikein karkuunkaan juosta. Mistä voin saada apua?
Kiitos sinulle vastauksesta, ja sinulle "yksin yksin =?" -nimimerkille myös!
Haudassa helpottaa.
Sorry kun en hoksannut vastata aikaisemmin. Älä hyvä ihminen pidä anteeksipyynnön arvoisena avautumista. Tietenkin sitä on itselleen vaikea hyväksyä, mutta kannattaa opetella jakamaan tuntojaan toisten kanssa. Suuressa perheessä on varmaan vanhemmilla paljon kaikenlaista homaa ja aikaa ei jää vain olla yhdessä tai ei enää jaseta. Jokaisella on sitten oma rooliinsa. Niin voi olla, että elämää ja hyörinää on ympärillä, mutta ei ole kuitenkaan yhteyttä. Olet ottanut hiljaisen ja helpon roolin ja jäänyt sitten sivulliseksi. Ei varmaan haittaisi jutella asiosita terapeutin kanssa.
Itsetuhoajatusten huono puoli on se että se on ensijaisesti pakokeino vastuusta. Silloin jää ongelmien varsinainen ratkaisu tai puolensapitäminen tärkeissä asioissa tekemättä.
Minäkin lienen kiltti ja mukava pääasiassa siksi että aina voi juosta järveen jos "homma kusee". Taistelun sijasta voi lähteä pois. Toisaalta olen saanut kaiken mitä toivoa voi, siksi odottelen että ensimmäiset harmaat hiukset näkyisivät.
Mistä vastuusta? Minkä takia joku, joka haluaa pois, on aina vastuussa jostain? Missä on niiden vastuu, jotka ovat itsekkäästi päättäneet lisääntyä, tai kuten tuossa alempana, nimimerkin "Pienet sanat" tapauksessa, saaneet aikaan vahingon? Tuollaisilla ihmisillä on vastuu, eikä ketään muuta voi syyttää heidän aikaansaannoksistaan.
[Mistä vastuusta? ]
Vastuusta itselleen, siitä että hoitaisi tilanteen siten ettei harmita jälkeenpäin. Edes yrittää sitä ettei harmittaisi huomenna tyyliin "jäin ilman koska en kelpaa /en ole hyvä / kukaan ei pidä minusta tms." Se monasti oikeampi vaihtoehtovastaus "se toinen oli itsekäs / käyttäytyi huonosti /halusi kiusata tms. ei aina käy edes mielessä.
Millä oikeudella edes joku toinen voi ilman perusteluja sanoa ettei kelpaisi? Aina kannattaa hakea vielä toinen tai kolmaskin näkemys asiasta.
Toisen kehu tuntuu hyvältä, haukut pahalta, mutta miten voit vaatia ilonpilaajaa vastuuseen? Se toinenkin on loppujenlopuksi vain samanlainen ihminen kuin me muutkin olemme, eikä toisen tunteita, vahvuuksia tai heikkouksia läheskään aina näe päällepäin.
Nih, tavallaan tuttua tekstiä. Olen vuosien ajan, milteinpä vuosikymmenien, aina kouluikäisestä asti, milloin aktiivisemmin, milloin passiivisemmin, toivonut että taivaalta tipahtaisi joku iso kivenmurikka ja lopettaisi tämän touhun kertakaikkiaan. Mutta niin, eipä ole käynyt niin hyvää tuuria.
Kadehtin niitä rohkeita, jotka pystyvät itseltään hengen riistämään, minä en ole siihen yrityksistä huolimatta kyennyt. Rohkeus on aina loppunut kesken. Vaikka mieli haluaisi kuolla, keho haluaa elää. Eräänlainen kirous sekin.
Eräänlaista todennäköisyysleikkiä olen tässä pelaillut vuosien ajan, liikenteessähän kuolee paljon ihmisiä, joten minäkin yritän liikkua mahdollisimman paljon. Ehkä jollain rekalla hajoaa jarrut tai jotain juuri sopivassa kohtaa, ja minä olen vapaa. Tiedän, tiedän, vaan kun ei rohkeus riitä aktiivisempaan otteeseen.
Elämässä on kovin vähän, mikä pitäisi siinä kiinni. Töissä käyn vain siksi, että voin rahoittaa toisessa ketjussa kuvailemaani toimintaa, ja sitä toimintaa taas teen, että saan tuhlattua töissä hankkimani rahat. Paha noidankehä, sen kehittämiseen meni vuosia. Enpä tiedä, mitä sitten, jos tulee joskus kenkää, kaipa se on sitten pornoa päivät pitkät.
Ollakseni brutaalin rehellinen, en usko että tähän oloon mikään auttaa. Elämä nyt vain on kuin tervahaudassa tanssimista, joka kuitenkin joskus onneksi loppuu. Kysymyshän on lähinnä ajasta, kauanko siihen kuluu.
Piti oikeen kelata, olenko mä kirjoittanut tuon aloitustekstin. En ollu, mut tutulta tuntui. Mä muistan istuneeni tarhan pihalla yksin ja miettineeni, et voi kun kuolisin pois. Toi sama on vaihtelevasti jatkunut koko aikuisuuden ajan, et ihan käsittämätöntä miten voi jo pienenä lapsena olla noi ajatukset.
Mä olen perheen viimeinen, vahinkolapsi. Mua on aina muistutettu siitä, et mua ei periaatteessa pitäs olla olemassa. Et olen vähän kummallinen siksi, kun oli rakennustarpeet vähissä. Mua ei suuremmin lapsena noteerattu, vipattiin mummolaan pois silmistä, eikä kukaan oikeen kuunnellut. Kerran toin iloisena näytille luokan parhaan numeron biologian kokeesta 10-. Kommentti oli, mikä toi miinus on?
Ei tuo ajatus ole silti lähtenyt, vieläkin koen et olen väärässä paikassa, siis on väärin että olen ylipäätään missään. Aurinko paistaa ja mä valitan tämmösiä. Huh huh.
Minäkin muistan muinaisessa lapsuudessani mietiskelleeni samoja, niihin aikoihin kun koulussa puhuttiin geeneistä. Silloin ensimmäinen ajatus oli, että mistähän ylijäämäsotkuista ne minun geenit on tehty...
Jotenkin toivoton ajatus, että jos on silloin jo miettinyt että eihän tästä elämästä edes voi tulla mitään muuta kuin sanomista ja jo lapsena toivonut ettei heräis aamulla. Paljon puhutaan että pitäis rakentaa itseluottamusta ja rohkeutta olla oma itsensä. Vittu mitä paskaa, itseluottamus syntyy onnistumisen tunteesta, ei mistään muusta. Empä muista semmoista tunnetta...
Kaikki on vain olemista ja odottamista että keho sammuu itsestään.