Aloitan keskustelun toteamalla, että en ole todellakaan edes varma, onko äitini oikeasti narsisti, vai olenko kuvitellut koko asian.
Äitini on pitänyt perheessäni pienestä asti kovaa kuria. Kun asiat eivät mene hänen tahtonsa mukaan, hänellä on taipumus heittäytyä marttyyriksi ja kovaan ääneen painottaaa, että voi voi kun minä olen ollut huono äiti/työntekijä/muu rooli jossa hän on toiminut. Usein hän kääntää syyn jossain vaiheessa toisen ihmisen harteille, ehkä projisoiden epämiellyttävää tunnettaan muuhun ihmiseen. Käytös on syyllistävää, ja en ihmettele vaikka olisin tietämättäni tullut henkisen manipulaation uhriksi.
Hän ei ole koskaan myöntänyt olevansa väärässä minulle, ikinä eikä missään. Hän ei ole ikinä antanut kiitosta, eikä pyytänyt anteeksi jos on toiminut väärin. (ehkä hän ajattelee ettei hän voi toimia väärin?) En liioittele ollenkaan. Tämä on koskettanut myös jokaista sisarustani.
Hän on hyvin vanhoillinen ihminen, ja on kovasti huolissaan kaikesta. Teininä kun otin korvakorun, hän luuli minun olevan saatananpalvoja, ja tehneeni sen hänen kiusakseen.
Hän usein kehuu itseään ja saavutuksiaan, myös juoruilee toisten asioista. Muistan kun pienenä kertoessani äidilleni edes minkään salaisuuden, hän paukautti sen ilmoille heti seuraavissa illanistujaisissa. Nopeasti opin pitämään asiat tiedossa vain itselläni..
Hän on kova antamaan kritiikkiä, yleensä hyvin triviaaleista asioista. Kerran kun hän kävi luonani, hän huomautti että olenko laiska, kun en ole vaihtanut patteria seinäkellosta. Huomautin hänelle etten omassa kodissani sulata turhaa, keksimällä keksittyä kritiikkiä, ja hän loukkaantui tästä. Hän kertoi että hän yrittää vain auttaa, ja että hänen oma äitinsä kritisoi häntä aina ja hän ei tee niin kuin oma äitinsä. Ristiriitaista.
Koko ikäni ajan olen kokenut oloni epämääräisen ahdistuneeksi hänen seurassaan. Tuntuu kuin hän etsisi minusta jatkuvasti jotain moitittavaa, ikään kuin en itsessäni riitä hänelle. Hyviä asioita ei edes noteerata, mutta puutteita korostetaan. Omia toiveitani ja halujani on pienestä asti vähätelty, enkä koe että minulla olisi ollut mitään vaikutusvaltaa perheessäni, edes minua itseäni koskeviin asioihin.
Opiskelin aikoinaan sosiaalialalle, ja silloisessa luokassani tapasin erään naisen joka oli suorastaan psykologian oppikirjasta inkarnoitunut narsisti. Valehtelematta, en ole ikinä tavannut yhtä vastenmielistä ja uskomattoman röyhkeää ihmistä kuin hän. En ole ikinä aiemmin edes uskonut, että niin pahoja ihmisiä, potentiaalisia psykopaatteja, tähän maailmaan edea mahtuu. Tämä nainen muistutti omaa äitiäni, mutta äidissäni on se ero, että hän sentään välittää (ilmeisesti) myös muista ja kykenee empatiaan.
Vein tänään autolla äitini juna-asemalle. Erään sattuman kautta päätin kertoa hänelle tästä narsistista, jonka kanssa olin joutunut olemaan tekemisissä.
Kuvaillessani tätä ihmistä toisia alistavaksi, itsekeskeiseksi ja julmaksi, äitini kertoi, että tuohan kuulostaa ihan häneltä itseltään. Lisäksi vielä painotti, että eihän hän itse olekkaan niin paha, mitä oli luullut.
Tämän tilanteen jälkeen hiljenin, ja olen nyt erittäin hämmentynyt, ehkä vähän järkyttynytkin. Äitini siis myönsi olevansa narsisti, mikäli ei täysin sellainen, niin ainakin sen kaltainen. Olen koko elämäni ajatellut, että olen vain kuvitellut kaiken, ettei hän sentään voi olla sellainen. Hän on empaattinen ihminen, ja kun olin pieni hän lohdutti, kun sitä lohtua tarvitsi. Miten hän voisi olla?
Totuus on, että voin hänen seurassaan aidosti pahoin, ja tuntuu kuin joudun astelemaan munankuorilla toimiessani hänen kanssaan.
Voiko narsisti myöntää olevansa narsisti?
Äitini on pitänyt perheessäni pienestä asti kovaa kuria. Kun asiat eivät mene hänen tahtonsa mukaan, hänellä on taipumus heittäytyä marttyyriksi ja kovaan ääneen painottaaa, että voi voi kun minä olen ollut huono äiti/työntekijä/muu rooli jossa hän on toiminut. Usein hän kääntää syyn jossain vaiheessa toisen ihmisen harteille, ehkä projisoiden epämiellyttävää tunnettaan muuhun ihmiseen. Käytös on syyllistävää, ja en ihmettele vaikka olisin tietämättäni tullut henkisen manipulaation uhriksi.
Hän ei ole koskaan myöntänyt olevansa väärässä minulle, ikinä eikä missään. Hän ei ole ikinä antanut kiitosta, eikä pyytänyt anteeksi jos on toiminut väärin. (ehkä hän ajattelee ettei hän voi toimia väärin?) En liioittele ollenkaan. Tämä on koskettanut myös jokaista sisarustani.
Hän on hyvin vanhoillinen ihminen, ja on kovasti huolissaan kaikesta. Teininä kun otin korvakorun, hän luuli minun olevan saatananpalvoja, ja tehneeni sen hänen kiusakseen.
Hän usein kehuu itseään ja saavutuksiaan, myös juoruilee toisten asioista. Muistan kun pienenä kertoessani äidilleni edes minkään salaisuuden, hän paukautti sen ilmoille heti seuraavissa illanistujaisissa. Nopeasti opin pitämään asiat tiedossa vain itselläni..
Hän on kova antamaan kritiikkiä, yleensä hyvin triviaaleista asioista. Kerran kun hän kävi luonani, hän huomautti että olenko laiska, kun en ole vaihtanut patteria seinäkellosta. Huomautin hänelle etten omassa kodissani sulata turhaa, keksimällä keksittyä kritiikkiä, ja hän loukkaantui tästä. Hän kertoi että hän yrittää vain auttaa, ja että hänen oma äitinsä kritisoi häntä aina ja hän ei tee niin kuin oma äitinsä. Ristiriitaista.
Koko ikäni ajan olen kokenut oloni epämääräisen ahdistuneeksi hänen seurassaan. Tuntuu kuin hän etsisi minusta jatkuvasti jotain moitittavaa, ikään kuin en itsessäni riitä hänelle. Hyviä asioita ei edes noteerata, mutta puutteita korostetaan. Omia toiveitani ja halujani on pienestä asti vähätelty, enkä koe että minulla olisi ollut mitään vaikutusvaltaa perheessäni, edes minua itseäni koskeviin asioihin.
Opiskelin aikoinaan sosiaalialalle, ja silloisessa luokassani tapasin erään naisen joka oli suorastaan psykologian oppikirjasta inkarnoitunut narsisti. Valehtelematta, en ole ikinä tavannut yhtä vastenmielistä ja uskomattoman röyhkeää ihmistä kuin hän. En ole ikinä aiemmin edes uskonut, että niin pahoja ihmisiä, potentiaalisia psykopaatteja, tähän maailmaan edea mahtuu. Tämä nainen muistutti omaa äitiäni, mutta äidissäni on se ero, että hän sentään välittää (ilmeisesti) myös muista ja kykenee empatiaan.
Vein tänään autolla äitini juna-asemalle. Erään sattuman kautta päätin kertoa hänelle tästä narsistista, jonka kanssa olin joutunut olemaan tekemisissä.
Kuvaillessani tätä ihmistä toisia alistavaksi, itsekeskeiseksi ja julmaksi, äitini kertoi, että tuohan kuulostaa ihan häneltä itseltään. Lisäksi vielä painotti, että eihän hän itse olekkaan niin paha, mitä oli luullut.
Tämän tilanteen jälkeen hiljenin, ja olen nyt erittäin hämmentynyt, ehkä vähän järkyttynytkin. Äitini siis myönsi olevansa narsisti, mikäli ei täysin sellainen, niin ainakin sen kaltainen. Olen koko elämäni ajatellut, että olen vain kuvitellut kaiken, ettei hän sentään voi olla sellainen. Hän on empaattinen ihminen, ja kun olin pieni hän lohdutti, kun sitä lohtua tarvitsi. Miten hän voisi olla?
Totuus on, että voin hänen seurassaan aidosti pahoin, ja tuntuu kuin joudun astelemaan munankuorilla toimiessani hänen kanssaan.
Voiko narsisti myöntää olevansa narsisti?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ottamatta kantaa tarinointiisi, minkä ikäinen olet?
Ikävä tosiasia on, että opetusala ja sosiaalipuoli ovat aloja, joihin hakeutuu poikkeuksellisen paljon narsisteja. He hakeutuvat aloille, jossa he pystyvät turvaamaan narsistisen lähteen määrän.
Kuvasit minun elämääni.
Äitini on persoonallisuushäiriöinen ja hyvin narsistinen, mutta hän ei ole oikea narsisti. Muuten en tietäisi eroa, mutta olin narsistin kanssa naimisissa.
Äidilläni oli "jonkinlainen" omatunto, hän osti muilta huomiota...
Narsistilla ei ollut ollenkaan omaatuntoa, hän ei tehnyt muiden eteen mitään ja se tarve kulisseihin.
Jos ei ole kohdannut narsistista ihmistä ja oikeaa ihmistä, niin ei varmasti osaa sanoa eroa.
Moi aloittaja!
Ihan samanlaisia kokemuksia täälläkin ja äidit osaavat kyllä olla joskus rasittavia noissa julistuksissaan tiedetään. Mikä pisti silmään oli äitisi toteamus miten hänenkin äiti teki niin kuin teki. Sukupolvi toisensa jälkeen toistaa samaa kaavaa. Sitten tuo tunnustus tai ennemmin toteamus miten hänhän muistuttaa ihmistä sieltä opintojen parista.
Kysymykseesi - Oli tai ei näkisin missä teillä on toivoa. Toivoa keskustella ilman leimaamista asioista mitkä mieltä painaa. Se ei aina ole niin tärkeää se nimike tärkeämpää on keskusteluyhteys mikä rakentuu ja vie jonnekin eteenpäin vaikka hitaasti tai nopaeasti mutta vie kuitenkin.
"Kuvaillessani tätä ihmistä toisia alistavaksi, itsekeskeiseksi ja julmaksi, äitini kertoi, että tuohan kuulostaa ihan häneltä itseltään. Lisäksi vielä painotti, että eihän hän itse olekkaan niin paha, mitä oli luullut."
Kerta toisensa jälkeen, kun luen täältä kuvauksia narsistiäideistä, käy mielessä häivähdys omasta rakkaasta äidistäni, joka jo on poissa. En voi edes kertoa, minkälainen hän oli. Erittäin narsistinen ja yhä enemmän vanhetessaan.
En voi sanoa muuta kuin että kuuluu äitien toimenkuvaan kasvattaa lapsensa, vielä aikuisetkin kestämään elämää sen kaikissa muodoissa. Narsistin kanssa seurustelleena voin kuitenkin sanoa, että minun äitini ei ollut narsisti. Narsistinen elämä, narsistinen yhteiskunta, narsistiset ihmiset, se ja he ovat ihan muuta kuin narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä...
Äidin tehtävä ei todellakaan ole aina miellyttää. Noin ei jälkikasvu etene.