Mistä apua nuoren ahdistukseen?

Jos olet työsuhteessa niin silloin voi ottaa yhteyttä työterveyshoitajaan. Voit myös tilata ajan terveyskeskuksen kautta milenterveyspäivystykseen, on olemasa myös valtakunnallinen kriisipuelin, jonne voi soittaa nimettömänä ja jutella mieltä rasaavista asioista.
Puhuminen ja asioiden jakaminen varmaan helpottaisi sinua. Ei kannata kantaa möykkyjä sisimmässään.
Kesäaikaan ammattilaisten puheille on kyllä vaikeampaa päästä, kun on porukat lomilla.
Haittaako ahdistus yöuntasi ja ovatko ikävät tunteet jakuvasti päällä?
Jos haluat niin voit täälläkin kirjoitella.

Soitin tänään lasten ja nuorten puhelimeen ja puhuin n. 3 varttia siellä. Olisin varmaan puhunut kauemminkin, jos en olisi soittanut niin myöhään.
Olen työsuhteessa ja ajattelin työterveyshuoltoon ottaa yhteyttä.

Näin tiivistettynä, olin lapsena hirveän ujo ja (sen takia?) kiusattu ja olin todella sulkeutunut vielä lukioikään asti. Voisi vähän kärjistettynä sanoa, ettei mulla ollut periaatteessa mitään elämää, sinnittelin koulupäivät ja kotona olin yksin huoneessani (koneellani, kuuntelin musiikkia, luin). En ikinä puhunut asioista tai puolustanut itseäni, antauduin aina enkä osannut/uskaltanut tehdä asioille mitään. Lukiossa avauduin ehkä hieman, mutta silti sosiaaliset taidot heikot. Sain kuitenkin hieman itsevarmuutta, mm. poikaystävä joka aidosti välitti vaikutti asiaan. Saatoin välillä varsinkin kahden kesken olla puheliaskin mutta pääosin melko sulkeutunut. Tämä poikaystävä oli ehkä ainoa ihminen kenen kanssa pystyi olla täysin oma itsensä. Vaikken ollut varsinaisesti kiusattu, monet katsoivat minua alaspäin ja huomasin että suurin osa "kavereista"kaan ei oikeasti pitänyt minusta ja häpesivät seuraani. Minäkin häpesin itseäni.

Lukion jälkeen aloitin yliopiston toisessa kaupungissa ja odotin tosi paljon kun sai aloittaa uuden elämän. Ajattelin että kaikki tulisi muuttumaan kun pääsisi pois pahasta. Aluksi kaikki oli hienoa ja itsetunto nousi mutta olin kahdessa huonossa "pari"suhteessa, välit menivät parhaan kaverin kanssa ja yksi "kaveri" purki pahaa oloaan minuun, mm. puhui ja joskus käyttäytyi törkeästi. En vieläkään osannut puolustaa itseäni vaan otin kaiken vastaan alistuen. Mietin vain, miten minun pitäisi olla jotta olisin tarpeeksi hyvä näille ihmisille.

Keväällä murruin ihan täysin ja olin toivoton. Hetkeksi olo helpotti kun palasin kotiin, mutta nyt ahdistus on palannut takaisin. Vaikka elämäni on monilta osin muuttunut paremmaksi (harrastuksia, luotan tyyliini, olen melko tyytyväinen ulkonäkööni), ja monilta osin voin todella paljon paremmin kuin ennen niin minulla on silti vielä paljon ongelmia mitä pitää käsitellä.
Minulla ei ole yhtäkään aitoa läheistä ystävää, jolle voisin puhua. Kaikki ihmiset ovat vain kavereita, joille olen sellainen ihan ok tyyppi jota on kiva joskus nähdä muttei enempää. Tahtoisin elää ihan kuten muutkin ja tällä hetkellä olen hirveän ahdistunut kaikesta. Tämä ei näy ulospäin, sillä olen aika iloinen ja toisinaan tosi puheliaskin. Musta ei siis ulkoapäin oikeastaan huomaa, mitä sisällä tapahtuu.

Mielialat vaihtelevat aika paljon: välillä olen toiveikas ja tuntuu että menee hyvin, mutta välillä taas tuntuu siltä etten oikeasti vain tiedä mitä voin tehdä. Osaan kyllä iloita pienistäkin asioista, mutta jos pohja on hauras niin ei ne kakun koristeet paljoa auta… Eivät asiat muutu sormia napsauttamalla enkä enää tiedä miten suhtautua mihinkään.

En voi puhua vanhemmilleni enkä kenellekään kaverille mutta mun on pakko saada puhua tästä jollekin. En halua palata siihen että elän omassa lasipallossa ja pelkään kaikkea, vaan haluan opetella arvostamaan itseä ja irrottautua kaikesta taakasta. En vaan osaa käsitellä tälläisiä asioita yksin.

Ja tosiaan ulkoisesti vaikutan varmasti ihan tavalliselta - pukeudun kuin muut enkä poikkea negatiivisesti ulkonäöllä, pärjään hyvin opinnoissa ja töissä. Sisältö vaan on tyhjä.

nostan tätä vielä

Vähän sama homma. Varmaan jostain 14-15-vuotiaasta alkoi masennus, ahdistus ja satunnainen itsetuhoisuus. Nyt olen kolmenkymmenen, enkä vieläkään ole hakenut apua, vaikka olen harkinnut. Välillä menee paremmin, välillä huonommin. En vain kykene puhumaan kenellekään. En kehtaa, en pysty, en vain voi. On niin helppoa esittää jotain muuta kuin mitä on!

Heippa!
En tiedä missä kaupungissa asut mutta sinullahan olisi mahdollisuus YTHS:n? http://www.yths.fi/
Työterveyshoitajaan voi myös olla yhteydessä. Riippuu aivan työpaikasta ja sopimuksesta mitkä palvelut kuuluvat. Esim itse olen ollut töissä paikassa missä työterveyshuolto oli diacorilla. Sopimukseen kuulu erikoislääkärinpalvelut mikäli työterveyslääkäri teki lähetteen ja tämän ansiosta kävin itse 3 käyntiä psykiatrin luona. Nykyisessä työpaikassani työterveyshuolto on on työkykyä ylläpitävää hoitoa. Tosin jos ahdistus vaikuttaa työntekoon on se myös oikea väylä hakea apua.
Terveysasemalla voit varata ajan tavalliselle lääkärille ja vaikka aikaa vatratessasi pyytää hiemanpidempää aikaa. Tk lääkäri kyllä osaa ohjata sinua eteenpäin juttelemaan joko ensin sairaanhoitajan kanssa muutamat käynnit, suosittelen pyytämään lähetettä kaupungin psyk puolelle arvioon.
Apua saat aivan varmasti:)

Itsellä on vähä sama tianne. Ulkoisesti asiat kunnossa. Näytän ihan kivalta, käyn töissä. Muutama kaveri löytyy , mutta tunnen oloni ahdistuneeksi ja yksinäiseksi. Ajoittaiset paniikkihäiriöt rahjoittavat satunnaisesti sosiaalista elämää. En saa jotenkin yhteyttä kehenkään sillä tavalla että "uskaltaisin" avautua elämästäni.. Vanhempiani en halua rasittaa/huolestuttaa ongelmillani. Teksissäsi on paljon asioita jotka voisivat olla minun kirjoittamiani. Mun on vaikea avautua kaikista asioista, hyvä että sulla on halua puhua, nyt ottamaan rohkeasti yhteyttä noihin tahoihin, sua aivan varasti kuunnellaan:) paljon tsemppiä ja aurinkoista kesää:)))

Jep, YTHS:n tai työterveyden kautta lääkärille, ja tod.näk. myöhemmin psykiatrille. Psykiatrit em. paikoissa eivät juuri muuta teekään kuin kirjoittavat B-lausuntoja psykoterapiaa varten, joten osaavat hommansa niin, että varmasti pääset psykoterapiaan jos haluat. Sitä kautta se sisältö ja itsetuntemus- ja arvostus löytyy pikkuhiljaa. Ja nuoreen kannattaa aina satsata, joten senkään puolesta tuskin on Kelallakaan mitään sanottavaa vastaan hakemuksellesi. :)

Löysin kaupungistani kriisikeskuksen, jonne soitin ja kävin kerran. Siellä käyn vielä muutaman kerran. Ensimmäisestä kerrasta ei ehkä saanut hirveästi irti, tarkoitin ettei sen jälkeen ollut mitenkään "puhdistunut" olo, mutta tuntui hienolta että sai kaikkein tärkeimpiä ajatuksia kerrottua jollekin. Ajattelin ottaa ainakin YTHS:ään yhteyttä kun olen tuolla käynyt kaikki käyntini, toivottavasti sieltä saisi lisäapua.

Löysin kiusatut.netin ja harkitsen sinnekin liittymistä. Saisi varmasti vertaistukea ja ehkä voisi hyvällä säkällä jopa löytää uusia tuttavuuksia. Mun mielestä on jotenkin voimaannuttavaa keskustella näistä asioista sellaisten kanssa, jotka ovat kokeneet saman. Tuntuu, että ne kaverit, joille olen asiasta jotain kertonut, eivät ole jotenkin pystyneet ymmärtämään millaista se oikeasti on.

Nimim. onko kaikki hyvin: mikset itse ole hakenut apua? tuntuuko se hävettävältä? mä aikaisemmin ajattelin, että tuun jossain vaiheessa selviämään yksin, mutta nyt kesällä yhtäkkiä vaan tuli sellainen olo että ei edes hävetä käydä puhumassa jollekin. yläasteella jo mietin kuraattorin luona käymistä, mutten silloin uskaltanut/ajattelin ettei mun ongelmat oo tarpeeksi suuria. Mutta onhan ne, kun häiritsee ihan joka päivä. tietysti aina välillä on parempia ja välillä huonompia aikoja...

ja Mim25, kiitos paljon tsempistäsi! toivottavasti säkin löydät apua, ja tänne saa ainakin tulla keskustelemaan jos haluat.

apua on// tuntuu kyllä hyvältä kuulla, että apua on saatavilla varsinkin nuorille. psykoterapiaan olisi hieno päästä, vaikka toisaalta se olisi myös hieman pelottavaa. tai tavallaan on sellainen olo, että olenko ihan sairas jos kävisin sellaisessa, tavallaan se taas tuntuu hirveän helpottavalta ajatukselta. voisi vain mennä ja avata itsensä jollekin. tuskin se niin helppoa on miltä kuulostaa, mutta jollain tapaa sellainen pelastus.

"Nimim. onko kaikki hyvin: mikset itse ole hakenut apua? tuntuuko se hävettävältä? mä aikaisemmin ajattelin, että tuun jossain vaiheessa selviämään yksin, mutta nyt kesällä yhtäkkiä vaan tuli sellainen olo että ei edes hävetä käydä puhumassa jollekin. yläasteella jo mietin kuraattorin luona käymistä, mutten silloin uskaltanut/ajattelin ettei mun ongelmat oo tarpeeksi suuria. Mutta onhan ne, kun häiritsee ihan joka päivä. tietysti aina välillä on parempia ja välillä huonompia aikoja... "

Olen nyt vähän yli kuukauden kirjoittanut blogia, jonne olen lähes päivittäin purkanut näitä ikäviä tunteita ja ahdistusta... mm. koulukiusaamista, viiltelyä, itseinhoa... kaikkea mitä mielessä liikkuu. Jos haluat lukea, laita mailiosoitteesi. Kirjoittaminen on ainoa tapa jolla uskallan purkaa tätä kaikkea, mutta en halua että esim. läheiset saavat tietää asiasta mitään.

täällä 20v kohtalotoveri, ota yhteyttä? :) [email protected]

Otin, muutkin halukkaat voi laittaa mailiosotetta, jos tuntuu siltä että haluaa :)

minustakin olisi mukava keskustella sinun kanssa: [email protected]

Nostan vielä. Kokemuksia`?

Nostan tätä vielä

Minulla on myös samanlaisia kokemuksia masennuksesta ja ahdistuneisuudesta. Yläasteella alkoi kaverit pikku hiljaa kadota ympäriltä, sen jälkeen olin pari vuotta ihan yksin ilman yhtäkään kaveria ja masennus alkoi joskus silloin yläasteella. Siitä on kulunut nyt seitsemän vuotta. Masennus on edelleen välillä isokin osa elämääni,nykyään mulla on kaksi hyvää ystävää, mutta en ole uskaltautunut heille kertomaan asiasta. Toinen ystävistä tietää pienen osan masennuksestani, ja toiselle, jonka kanssa asun myös yhdessä, olen yrittänyt kertoa jo jonkun aikaa, mutta tuntuu, että sopivaa tilannetta ei oikein ole tullut tai sitten olen taas vaan jänistänyt. Monta kertaa kertominen on kyllä ollut lähellä.
Häpeän itseäni ja ongelmiani niin paljon, että kertominen on vaikeaa. Seitsemän vuotta on pitkä aika nyt 21-vuotiaan nuoren naisen elämässä ja se on jättänyt minuun paljon jälkiä, joista haluaisin kovasti puhua ystävälleni, mutta puhumisen aloittaminen tuntuu niin vaikealta. Monta kertaa kertominen on ollut jo lähellä, mutta sitten olen aina perääntynyt. Olen kyllä iloinen, että olen jo melkein uskaltanut kertoa, mutta silti tosi pettynyt itseeni, etten sit kuitenkaan ole kertonut.

Mulla masennus ja ahdistuneisuus tulee vähän niin kuin aalloissa, välillä on tosi hyviä aikoja, jolloin elämä tuntuu mukavalta ja välillä taas joudun pinnistelemään, ettei kukaan huomaa pahaa oloani. Olen nyt koittanut jaksaa jo niin monta vuotta yksin tämän asian kanssa, että voimat alkaa olla loppu. Lääkärissäkään en ole uskaltanut käydä, pelkään kai heidänkin vähättelevän ongelmiani. Tuntuu, etten pärjää enää yksin. Miten te olette saaneet varattua lääkäriajan tai kerrottua asioistanne jollekin läheiselle?