Konfabulatorisesta syndrooma, jonka voisi suomentaa sepittelyoireyhtymäksi.
Sokea Hannah
Sallikaa minun esitellä teille Hannah. Hän on kokenut hiljattain massiivisen epileptisen kohtauksen ja istuu nyt psykiatrin vastaanotolla. Tapahtumapaikka on Itävalta, aika muutama vuosi sitten.
– Hannah, voitko kuvailla miltä minä näytän, sanoo psykiatri.
– Olette päälaelta kalju ja teillä on vähän lyhyttä tukkaa sivuilla. Partanne on ajeltu ja olette kaikin puolin huolitellun näköinen, hän vastaa.
– Entä mitä minulla on kädessäni?
– Teillä on muistivihko, jossa on ruskea kansi.
Kaikki vaikuttaa olevan hyvin. Paria seikkaa lukuunottamatta. Psykiatri ei nimittäin ole kalju. Hänellä on kihara tukka. Eikä hänellä ole kädessään muistivihkoa, vaan kahvikuppi. Kaikki ei ole hyvin, sillä epileptinen kohtaus on tuhonnut Hannahin näkökeskuksen. Hän on umpisokea. Hän ei vain tiedä sitä.
Lääketiede tuntee useita Hannahin kaltaisia tapauksia. Kun ihminen esimerkiksi aivohalvauksen seurauksena menettää kykynsä kävellä, potilas voi väittää, että "vielä mitä, olin eilen golfaamassa koko päivän". Kun häntä pyydetään ottamaan muutama kävelyaskel, hän kieltäytyy ja sanoo, ettei jaksa, koska jalat ovat niin kipeät eilisestä pelaamisesta. Jotakin samanlaista tapahtuu myös joillekin dementikoille. Psykiatrit puhuvat konfabulatorisesta syndroomasta, jonka voisi suomentaa sepittelyoireyhtymäksi.
En nostanut Hannahin tapausta esiin lääketieteellisestä kiinnostuksesta, vaan osoittaakseni, miten me kaikki olemme joskus niin kuin Hannah. Sokea Hannah on täydellinen allegoria sille, millaista on olla väärässä. Kun me nimittäin olemme väärässä, emme tiedä sitä. Samalla tavalla kuin Hannah on sokea, mutta luulee näkevänsä, ollessamme väärässä, luulemme olevamme oikeassa. Jos meissä ihmisissä on jokin huono puoli, niin se on kyvyttömyys tunnistaa, milloin olemme väärässä.
Tämä kyvyttömyys on osin seurausta siitä, että tunne oikeassa olemisesta on meille kuin vaisto. Me elämme sen varassa, perustui tuo tunne miten hatariin olettamuksiin tai perusteisiin tahansa. Se on niin voimakas, ettemme koskaan elämämme aikana saa edes tuntea, millaista on olla väärässä, tässä ja tällä hetkellä. Nimittäin samalla sekunnilla, kun oivallamme olevamme väärässä, olemmekin jo oikeassa. Oikeassa oleminen nielaisee väärässä olemisen. Ne eivät voi esiintyä samassa henkilössä samaan aikaan.
Palatakseni Hannahin tapaukseen, hänen väärässä olemiselleen on neurobiologinen selitys. Neurobiologit uskovat, että ihmiset selittävät maailmaa kahden itsenäisen toiminnon kautta. Ensimmäinen on "selitysgeneraattori", joka tuottaa jatkuvasti uusia selityksiä ja toinen on "faktasuodatin", joka vertaa selitysgeneraattorin sepitteitä tunnettuihin tosiasioihin. Useimmat meistä kierrättävät selityksenä faktasuodattimessa, ennen kuin sylkäisemme ne ulos kaikkien kuultaviksi, minkä ansiosta kuulostamme edes jonkin verran johdonmukaisilta. Hannahin tapauksessa epileptinen kohtaus oli tuhonnut myös hänen faktasuodattimensa. Sen vuoksi kuulemme vain sensuroimattomat selitykset, joissa ei ole mitään järkeä.
Tässäkään asiassa me emme lopulta poikkea Hannahista kovin paljon. Eräässä tutkimuksessa vapaaehtoisia terveitä ihmisiä pyydettin sovittamaan neljiä housuja, valitsemaan niistä itselleen yhdet ja perustelemaan valintansa. Joku valitsi housut paremman kankaan, joku istuvamman muotin ja joku jopa värin takia. Kun koehenkilöille kerrottiin, että kaikki housut olivat täysin samanlaisia, he eivät suostuneet uskomaan sitä. Kaikki kykenivät selittämään itselleen, miksi he valitsivat juuri nämä housut, mutta heidän selityksillään ei ollut mitään vastinetta todellisuudessa.
Eikö edellä esitetty skenaario tunnu aika pelottavalta kun ajattelemme Portugalin tukipakettia tai ylipäänsä mitä tahansa vaikeita päätöksiä? Niitä vääntävät ammattipoliitikot, jotka uskovat vakaasti olevansa oikeassa ja joilla tunnetusti on hyvin kehittyneet selitysgeneraattorit. Alan Greenspankin uskoi neljäkymmentä vuotta, että hänen edustamansa näkemys taloudesta on oikea, kunnes Yhdysvaltain talous romahti joulukuussa 2007.
Neurobiologian opetus on siinä, että meidän on oltava tarkkana itsemme kanssa. Näkökenttämme on rajallinen ja siinä on sokeita pisteitä. Mielemme täyttää tyhjät kohdat nopeammin kuin ehdimme huomata ja kysyä perusteita. Silmämme eivät erota kangastuksia ja illuusioita todellisuudesta, vaikka meille kerrottaisiin, että ne eivät ole totta.
Siksi meidän on syytä suhtautua varauksella poliitikkoihin, jotka sanovat "virheisiin ei nyt ole varaa" tai "tämä on ainoa mahdollinen vaihtoehto". Heidän retoriikkansa osoittaa, että he ovat eniten sokeita omille rajoituksilleen. Jos päättäjät ottaisivat huomioon, edes etäisenä mahdollisuutena, että he voivat olla väärässä, he pitäisivät ehkä mielensä avoimempana muille vaihtoehdoille – tai ainakaan edessä odottava mahalasku ei tulisi niin suurena yllätyksenä.
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
Sokea Hannah
Sallikaa minun esitellä teille Hannah. Hän on kokenut hiljattain massiivisen epileptisen kohtauksen ja istuu nyt psykiatrin vastaanotolla. Tapahtumapaikka on Itävalta, aika muutama vuosi sitten.
– Hannah, voitko kuvailla miltä minä näytän, sanoo psykiatri.
– Olette päälaelta kalju ja teillä on vähän lyhyttä tukkaa sivuilla. Partanne on ajeltu ja olette kaikin puolin huolitellun näköinen, hän vastaa.
– Entä mitä minulla on kädessäni?
– Teillä on muistivihko, jossa on ruskea kansi.
Kaikki vaikuttaa olevan hyvin. Paria seikkaa lukuunottamatta. Psykiatri ei nimittäin ole kalju. Hänellä on kihara tukka. Eikä hänellä ole kädessään muistivihkoa, vaan kahvikuppi. Kaikki ei ole hyvin, sillä epileptinen kohtaus on tuhonnut Hannahin näkökeskuksen. Hän on umpisokea. Hän ei vain tiedä sitä.
Lääketiede tuntee useita Hannahin kaltaisia tapauksia. Kun ihminen esimerkiksi aivohalvauksen seurauksena menettää kykynsä kävellä, potilas voi väittää, että "vielä mitä, olin eilen golfaamassa koko päivän". Kun häntä pyydetään ottamaan muutama kävelyaskel, hän kieltäytyy ja sanoo, ettei jaksa, koska jalat ovat niin kipeät eilisestä pelaamisesta. Jotakin samanlaista tapahtuu myös joillekin dementikoille. Psykiatrit puhuvat konfabulatorisesta syndroomasta, jonka voisi suomentaa sepittelyoireyhtymäksi.
En nostanut Hannahin tapausta esiin lääketieteellisestä kiinnostuksesta, vaan osoittaakseni, miten me kaikki olemme joskus niin kuin Hannah. Sokea Hannah on täydellinen allegoria sille, millaista on olla väärässä. Kun me nimittäin olemme väärässä, emme tiedä sitä. Samalla tavalla kuin Hannah on sokea, mutta luulee näkevänsä, ollessamme väärässä, luulemme olevamme oikeassa. Jos meissä ihmisissä on jokin huono puoli, niin se on kyvyttömyys tunnistaa, milloin olemme väärässä.
Tämä kyvyttömyys on osin seurausta siitä, että tunne oikeassa olemisesta on meille kuin vaisto. Me elämme sen varassa, perustui tuo tunne miten hatariin olettamuksiin tai perusteisiin tahansa. Se on niin voimakas, ettemme koskaan elämämme aikana saa edes tuntea, millaista on olla väärässä, tässä ja tällä hetkellä. Nimittäin samalla sekunnilla, kun oivallamme olevamme väärässä, olemmekin jo oikeassa. Oikeassa oleminen nielaisee väärässä olemisen. Ne eivät voi esiintyä samassa henkilössä samaan aikaan.
Palatakseni Hannahin tapaukseen, hänen väärässä olemiselleen on neurobiologinen selitys. Neurobiologit uskovat, että ihmiset selittävät maailmaa kahden itsenäisen toiminnon kautta. Ensimmäinen on "selitysgeneraattori", joka tuottaa jatkuvasti uusia selityksiä ja toinen on "faktasuodatin", joka vertaa selitysgeneraattorin sepitteitä tunnettuihin tosiasioihin. Useimmat meistä kierrättävät selityksenä faktasuodattimessa, ennen kuin sylkäisemme ne ulos kaikkien kuultaviksi, minkä ansiosta kuulostamme edes jonkin verran johdonmukaisilta. Hannahin tapauksessa epileptinen kohtaus oli tuhonnut myös hänen faktasuodattimensa. Sen vuoksi kuulemme vain sensuroimattomat selitykset, joissa ei ole mitään järkeä.
Tässäkään asiassa me emme lopulta poikkea Hannahista kovin paljon. Eräässä tutkimuksessa vapaaehtoisia terveitä ihmisiä pyydettin sovittamaan neljiä housuja, valitsemaan niistä itselleen yhdet ja perustelemaan valintansa. Joku valitsi housut paremman kankaan, joku istuvamman muotin ja joku jopa värin takia. Kun koehenkilöille kerrottiin, että kaikki housut olivat täysin samanlaisia, he eivät suostuneet uskomaan sitä. Kaikki kykenivät selittämään itselleen, miksi he valitsivat juuri nämä housut, mutta heidän selityksillään ei ollut mitään vastinetta todellisuudessa.
Eikö edellä esitetty skenaario tunnu aika pelottavalta kun ajattelemme Portugalin tukipakettia tai ylipäänsä mitä tahansa vaikeita päätöksiä? Niitä vääntävät ammattipoliitikot, jotka uskovat vakaasti olevansa oikeassa ja joilla tunnetusti on hyvin kehittyneet selitysgeneraattorit. Alan Greenspankin uskoi neljäkymmentä vuotta, että hänen edustamansa näkemys taloudesta on oikea, kunnes Yhdysvaltain talous romahti joulukuussa 2007.
Neurobiologian opetus on siinä, että meidän on oltava tarkkana itsemme kanssa. Näkökenttämme on rajallinen ja siinä on sokeita pisteitä. Mielemme täyttää tyhjät kohdat nopeammin kuin ehdimme huomata ja kysyä perusteita. Silmämme eivät erota kangastuksia ja illuusioita todellisuudesta, vaikka meille kerrottaisiin, että ne eivät ole totta.
Siksi meidän on syytä suhtautua varauksella poliitikkoihin, jotka sanovat "virheisiin ei nyt ole varaa" tai "tämä on ainoa mahdollinen vaihtoehto". Heidän retoriikkansa osoittaa, että he ovat eniten sokeita omille rajoituksilleen. Jos päättäjät ottaisivat huomioon, edes etäisenä mahdollisuutena, että he voivat olla väärässä, he pitäisivät ehkä mielensä avoimempana muille vaihtoehdoille – tai ainakaan edessä odottava mahalasku ei tulisi niin suurena yllätyksenä.
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kirjoittaja on Jani Kaaro, se jäi äsken mainitsematta.
mutta varmaan totta. Varsinkin alkoholi rasittaa hermostoa
tuon taudin lisäksi. Olisiko ollut alkolla osuutta?
Taito tuokin, täytyy hymähtäen todeta. Tuo sana konfabulatoorinen herätti hilpeyttä, lähinnä sanan fabula tunnettavuudesta :D
Mielenkiintoinen tutkielma mielen tavasta täydentää puuttuvat tiedot, liekö sukua *haamu kivulle* ?
Onhan todettu ihmisen kyky täydentää todellisuutta *kestääkseen* sen! Fabuloiminen ( satuilu/tarinointi) kuuluu jo varhain kehitykseemme, luovuuteenkin!
Politiikkaan tuon ajatuksen ( oksastamisen ) näen/koen omalaatuisen huvittavana tapana.
Tietenkin meillä jokaisella on oikeus nähdä ja kokea maailma juuri omalla tavallamme:D
Minua tuo konfabulatorinen oireyhtymä kiinnosti tosi paljon sen luettuani, varmaankin juuri 'aavekipu' on samaa sukua sen kanssa.
Wp:
" Aavekipu
Aavekipu tai haamukipu on kivun tunne amputoidussa raajassa (myös haamuliikkeen aistiminen on mahdollista).
Tämä kipuaistimus johtuu luultavasti ärsykkeistä, jotka tulevat amputoitua raajaa huoltaneista hermoista. Potilas tuntee pystyvänsä liikuttamaan amputoitua raajaansa aivan normaalisti, vaikka sitä ei enää ole.
Uusimpien tutkimusten mukaan haamukipua voi esiintyä jopa silmässä silmäleikkauksen jälkeen."
Itse asiassa löysin tuon erään paljon nuoremman sukulaismiehen sivuilta, ja hän on tunnetusti teräväpäinen kaveri, ja ihminen, jolle ajattelu ei ole vierasta.
Ihminen yrittää saada tietoja ympäröivästä maailmasta, todellisuudesta aistiensa avulla, aisteista tieto kulkee hermoratoja pitkin aivoihin, ja siitä muodostuu todellisuus.
http://www.hs.fi/tulosta/1135266000605
Jani Kaaro on kirjoittanut, kuten aloittaja on maininnutkin jo.
joskus vuonna 2011 ja se kyllä kiinnosti minuakin kovasti. Kiitos että toit sen tänne, niin voin lukea suurennettuna, kun silmäni ovat kehnot.
Hieno aurinkoinen päivä meneillään:) Piti tulla sisälle jo, mansikat pihallani ovat levinneet ja nousseet siellä täällä.
Tuosta illusatoorisesta kokemisesta vielä mietin, -- me näemme varmaan elämänkin sellaisena kuin haluamme/tarvitsemme.
Se jo oikeuttaa niiden olemassaolon. Mielikuvitus ei ole turhaan ole kehittynyt meille, se saattaa kompensoida puutteellisuuksiamme.
Kirjailija kokee maailman vrt Mika Waltari ( suuri illusiooni) kuin fyysikko vaikkapa Esko Valtaoja, jolle todellisuus on
faktaa (niin hyvin kuin se tunnetaan).
Kuitenkin puuttuu minusta Valtaojan todellisuuskäsitteestä metafysiikka, jonka hän sivuuttaa täysin.
Sitä olen kaivannut, ehkä tarvinnutkin.
Metafysiikka kun käsittelee ihmisen olemassaoloa, -- haluaisin niin tietää, miksi meillä on ajattelukyky ja järki?
Ps. Täytyy ihan hymyillä itsellenikin, ja lähteä tästä syömään!
Mielenkiintoisia keskusteluja vain edelleenkin:D
" Kun me nimittäin olemme väärässä, emme tiedä sitä. Samalla tavalla kuin Hannah on sokea, mutta luulee näkevänsä, ollessamme väärässä, luulemme olevamme oikeassa. Jos meissä ihmisissä on jokin huono puoli, niin se on kyvyttömyys tunnistaa, milloin olemme väärässä."
Juttelimme tästä erään kaverini kanssa äsken, ja hän sanoi ymmärtävänsä tällaisen tilan, sillä ihmisen aistit, hermosäikeet ja aivot ovat huijattavissa. Sitä tapahtuu paljon.
Jos syöt maukasta ruis-lohi-voileipää ja nautit siitä, niin kokeilepas syödä ensin hiukan suklaata, niin että suu on makea kokonaan. Syö sitten sitä lohileipää, niin se ei maistu miltään.
> Tunne oikeassa olemisesta on meille kuin vaisto.
Me elämme sen varassa, perustui tuo tunne miten hatariin olettamuksiin tai perusteisiin tahansa.
Se on niin voimakas, ettemme koskaan elämämme aikana saa edes tuntea, millaista on olla väärässä, tässä ja tällä hetkellä.
Nimittäin samalla sekunnilla, kun oivallamme olevamme väärässä, olemmekin jo oikeassa.
Oikeassa oleminen nielaisee väärässä olemisen.
Ne eivät voi esiintyä samassa henkilössä samaan aikaan.
Voikun jokin harha olisikin totta --
valvoin viimeyönä kun nukuin päivä- unen leiian myöhään ,oikeastaan olis se jo saanut jatkuakkin , muttakun Jerry pyysi pihalle n, klo10 --- senjälkeen valvoin kolmeen saakka -- se ihana unensekainen kokemus olis saanutkin olla totta , olin päässut varmaankin jo uneen kun havahduin --sanoin että "tässä on sitten ihana olla"-- Olin kun jonkun ihmisen lähellä halauksessa . oli ihanan lämmin olo kun huomasinkin , että se olikin vaan unta.