Tupakointitaustani on seuraavanlainen: Teininä (13-18 vuotiaana) tuli silloin tällöin polteltua tupakkaa. 19-vuotiaana muutin kotoa pois ja tupakkaa alkoi mennä päivittäin. Poltin kolmisen vuotta vakituisesti, kunnes lopetin ilman sen suurempia ongelmia. Kuusi vuotta meni polttamatta, kunnes aivan naurettavista syistä maistoin tupakkaa taas ja aloin polttaa pian taas päivittäin.. Kuuden vuoden tauon jälkeen siis (olen idiootti, tiedän..)..
Viimeiset kaksi vuotta olen sitten polttanut melkolailla päivittäin 5-10 tupakkaa. Työpaikkani on savuton, vanhempieni tykönä kukaan ei polta, kolmevuotias poikani osaa jo kertoa miten häntä ärsyttää, kun äiti haisee pahalta jne. Viimeiset kaksi vuotta olen siis saanut elää jatkuvan häpeän kanssa; hävettää, kun haisen pahalle, josta lapsikin selvästi kärsii, hävettää jos työkaverit näkevät minut töiden ulkopuolella tupakan kanssa, kun töissä en ole kehdannut kertoa polttavani (kiitos savuttoman työpaikan) ja hävettää käydä kotona, kun en yksinkertaisesti kykene polttamaan isäni nähden ja äitinikin nähden nolona..
Luin Allen Carrin kirjan "Vihdoinkin savuton", jota ystäväni minulle suositteli. Hän ei onnistunut kirjan avulla lopettamaan tupakointia, mutta suositteli sitä silti. Omasta mielestäni kirja oli tietyllä tapaa turhaa itsestäänselvyyksien toistamista ja suuren osan asioista, joita siinä kerrottiin tiesinkin jo.
Kaksi asiaa kirjasta kuitenkin sain; uuden näkökannan ilman tupakkaa elämiseen. Sen että tupakoinnin lopettaminen ei tosiaan ole kamalaa selviytymistä, vaan itseasiassa täynnä hienoja juttuja pitkin päivää. Ja tupakanhimon mieltämisen mahassani olevaksi hirviöksi.
Eilinen oli paras päiväni aikoihin: Ei tarvinut pelätä aamulla lasta herättäessä ja töihin mennessä, että haisenkohan tupakalta. Ei tarvinnut ruokatunnilla käydä paniikissa piilossa tupakalla ja toivoa, ettei kukaan työtuttu satu minua näkemään tai ruokatunnin jälkeen tupakointia haistamaan. Ei tarvinut töiden jälkeen lapsen kanssa leikkiessä miettiä, että "haisen tupakalta ja toinen reppana joutuu istumaan sylissä kirjaa lukiessa"..
Tupakanhimo itsessään on ollut toistaiseksi vähäinen. Ohikiitävinä hetkinä tekee tupakkaa hetken mieli, mutta silloin kuvittelen kirjasta saamani vinkin perusteella tämän himon vatsassani olevan nokotiinihirviön kuolinkouristukseksi..
En uskonut kirjan toimivan tupakoinnin lopettamiseen, mutta ajattelutapaani se sai lopettamisen suhteen tosiaan muutettua, kun sen avoimella mielellä luki. Eilen oli ehdottomasti paras päivä elämässäni kahteen vuoteen ja odotan innolla sitä, että minun ei tosiaan enää koskaan tarvitse elää jokapäiväisen häpeän kanssa tai kokea sitä ahdistavaa tunnetta, kun illalla tajuaa tupakoiden olevan loppumassa.
Viimeiset kaksi vuotta olin ollut tyytymätön tupakointiini joka ikinen päivä ja viimeiset kuukaudet lopettamispäätös on itänyt mielessä hyvin vahvana johtuen siitä, että mieheni kanssa olemme pyöritelleen mielessämme vauvahaaveita. Ajattelin kuitenkin, että lopetan sitten kun raskaudun tai viimeistään kuudennella viikolla. Ajatus raskaana polttamisesta on itselleni täysin mahdoton.. Mutta koska tavoite on kuitenkin lopettaa pysyvästi, niin miksi lykkäämään asiaa millään tekosyyllä.
Viimeiset kaksi vuotta olen sitten polttanut melkolailla päivittäin 5-10 tupakkaa. Työpaikkani on savuton, vanhempieni tykönä kukaan ei polta, kolmevuotias poikani osaa jo kertoa miten häntä ärsyttää, kun äiti haisee pahalta jne. Viimeiset kaksi vuotta olen siis saanut elää jatkuvan häpeän kanssa; hävettää, kun haisen pahalle, josta lapsikin selvästi kärsii, hävettää jos työkaverit näkevät minut töiden ulkopuolella tupakan kanssa, kun töissä en ole kehdannut kertoa polttavani (kiitos savuttoman työpaikan) ja hävettää käydä kotona, kun en yksinkertaisesti kykene polttamaan isäni nähden ja äitinikin nähden nolona..
Luin Allen Carrin kirjan "Vihdoinkin savuton", jota ystäväni minulle suositteli. Hän ei onnistunut kirjan avulla lopettamaan tupakointia, mutta suositteli sitä silti. Omasta mielestäni kirja oli tietyllä tapaa turhaa itsestäänselvyyksien toistamista ja suuren osan asioista, joita siinä kerrottiin tiesinkin jo.
Kaksi asiaa kirjasta kuitenkin sain; uuden näkökannan ilman tupakkaa elämiseen. Sen että tupakoinnin lopettaminen ei tosiaan ole kamalaa selviytymistä, vaan itseasiassa täynnä hienoja juttuja pitkin päivää. Ja tupakanhimon mieltämisen mahassani olevaksi hirviöksi.
Eilinen oli paras päiväni aikoihin: Ei tarvinut pelätä aamulla lasta herättäessä ja töihin mennessä, että haisenkohan tupakalta. Ei tarvinnut ruokatunnilla käydä paniikissa piilossa tupakalla ja toivoa, ettei kukaan työtuttu satu minua näkemään tai ruokatunnin jälkeen tupakointia haistamaan. Ei tarvinut töiden jälkeen lapsen kanssa leikkiessä miettiä, että "haisen tupakalta ja toinen reppana joutuu istumaan sylissä kirjaa lukiessa"..
Tupakanhimo itsessään on ollut toistaiseksi vähäinen. Ohikiitävinä hetkinä tekee tupakkaa hetken mieli, mutta silloin kuvittelen kirjasta saamani vinkin perusteella tämän himon vatsassani olevan nokotiinihirviön kuolinkouristukseksi..
En uskonut kirjan toimivan tupakoinnin lopettamiseen, mutta ajattelutapaani se sai lopettamisen suhteen tosiaan muutettua, kun sen avoimella mielellä luki. Eilen oli ehdottomasti paras päivä elämässäni kahteen vuoteen ja odotan innolla sitä, että minun ei tosiaan enää koskaan tarvitse elää jokapäiväisen häpeän kanssa tai kokea sitä ahdistavaa tunnetta, kun illalla tajuaa tupakoiden olevan loppumassa.
Viimeiset kaksi vuotta olin ollut tyytymätön tupakointiini joka ikinen päivä ja viimeiset kuukaudet lopettamispäätös on itänyt mielessä hyvin vahvana johtuen siitä, että mieheni kanssa olemme pyöritelleen mielessämme vauvahaaveita. Ajattelin kuitenkin, että lopetan sitten kun raskaudun tai viimeistään kuudennella viikolla. Ajatus raskaana polttamisesta on itselleni täysin mahdoton.. Mutta koska tavoite on kuitenkin lopettaa pysyvästi, niin miksi lykkäämään asiaa millään tekosyyllä.
Vastaukset 46
Vanhimmat
Ja kohta petiin unten maille. Toinen päivä ilman tupakkaa lähestyy loppuaan ilman negatiivisia fiiliksiä.
Tänään teki mieli tupakoida ehkä hieman useammin kuin eilen, mutta ei mitään raastavaa tuskaa missään vaiheessa kuitenkaan. Sellainen ohimenevä ajatus.
Aamusavut eivät koskaan ole olleet minulle se päivän tärkein tupakka. Kaikkein odotetuin tupakka on ollut se, jonka töiden jälkeen ennen kotioven avaamista tai lapsen hakemista tarhasta olen polttanut. Ja tätä odotettua tupakkaa on seurannut sitten ihan paska olo, kun iloinen lapsi kapsahtaa tupakalta haisevan äidin kaulalle ja sanoo, että on ollut ikävä jo.
Eniten teki tupakkaa mieli tänäänkin työpäivän päätteeksi kotipihaan auton ajettuani, mutta silloin ajattelin vain, että "Kuole kirottu nikotiinihirviö, minulta et röökiä saa". Ajattelin myös, miten paskalta sitten jälkikäteen tosiaan tuntuisi kotioven avattua haista taas. En siis polttanut.
Huomenna uusi päivä täynnä uusia tilaisuuksia valintoihin.
Kolmas savuton päivä pian pulkassa. Melkolailla mieliteoitta meni tämäkin päivä, mutta taas tuo töistä kotiinlähtö sai tupakanhimon nostamaan hetkeksi päänsä. Ei mitään mahdotonta himoa, mutta ärsyttävää silti.
Tekemisen puute meinaa muka vaivata myös, johon ostettu ristikkolehti lääkkeeksi.
Mieshän minulla polttaa (on polttanut koko ajan, kun hänet reilut 10v olen tuntenut), mutta ihme kyllä se ei ole juuri mielitekoja itselleni herättänyt. Ainoastaan sellaisen fiiliksen, että "voihan kökkö, kun ei voi enää istua illalla terassilla ja summata päivää yhdessä tupakoiden."..
Totuttelua tämä vaatii, mutta ei tämä tosiaan kamalaa ole, kun muistaa ajatella hyvien puolien kautta ja pidemmällä tähtäimellä. Itseasiassa tosi mukavaa..
Hieno homma! Itekki ilman tupakkaa jo toista viikkoa. Ja Allen Carrin kirjan ansiosta.:)
Olin jo tossa aiemmin kokonaisen vuoden polttamatta, mut retkahdin uudelleen. Ajatus oli tuolloin se että "ihan pari vaan sillon tällön". No, ton kokemuksen ansiosta opin paljon. En takuulla tule enää koskaan tupakoimaan.
Ton vuoden aikana huomasin, miten ihminen turtuu siihen tupakan tuomaan pahaan oloon. Kun vierotusoireet ja myrkyt oli poissa, ja tilalle tuli se NORMAALI olotila, tuntui se täysin euforiselta tilalta. Parit kerrat sen vuoden aikana poltin sillon tällön just "sen yhen vaan", jonka jälkeisenä aamuna olo oli ku krapulassa! Vasta viikon jälkeen paha olo tuntui olleen kokonaan poissa.
Yhtään en noita repsahduksia kadu, sillä niiden ansiosta olen vihdoin tässä pisteessä, et TIEDÄN ettei tupakka kuulu tulevaisuuteeni. Ikinä.
Mulla myös mies polttaa, mut ton vuoden aikana opin olemaan täysin huomioimatta sitä. Se ei kuulu mulle, tää on vaan mun valinta. Kavereiden kesken taas musta on aina ollu siistimpää olla polttamatta tupakkaringissä, vaik muutoin olisinki ollu ketjupolttaja. Nyt siis vieläkin siistimpää, koska enää en OIKEASTI ole tupakoija.
Ei kannata kieltää kuitenkaan iteltään niitä paikkoja, joissa ennen on rentoutunut. Terassilla voi rentoutua monin muinkin tavoin kun tupakoiden. Ihan vaan vaikka haistellen kesän tuoksua, jota ainakaan ite en tupakoidessani haistanut millään tavoin.
Tärkeetä on muistaa just toi, jonka jo mainitsit, että kun se tupakanhimo iskee, niin antaa sen iskeä. On tärkeetä ymmärtää, et se kuuluu asiaan, ja joka kerta kun se iskee, se on edellistä lievempi.
Tsemppiä sulle! Älä koskaan lainaa tai anna kirjaa pois, sillä ainaki itellä se on pelastanu monet retkahdukset, ja ollu tukena yllättävinä, pahoina hetkinä.
Olen polttanut jo 45 vuotta enkä lopeta,mitä järkee lopettaa kuollaan kuitenkin ei tänne ole kukaan vielä jäänyt.
Viides päivä loppusuoralla menee.. Himoja ei juuri ole ollut koko aikana ja itsekin juuri tuon kuuden vuoden savuttoman kauden jälkeisen repsahduksen (alkoi mullakin tarkoituksesta polttaa vain pari ja miten kävikään; meni helposti kaksi vuotta rööki suussa) ansiosta tiedän, että varaa lipsumiseen ei ole.
Sitä en kirjasta allekirjoita, etteikö tupakoija tupakoinnista tietyissä tilanteissa nauttisi (jonka kirja kielsi täysin, itse ainakin nautin oikeasti toisinaan polttamisesta) enkä allekirjoita sitä, että tupakka olisi koskaan ollut erityisen pahan makuista. Jo ensikerrasta lähtien tupakka oli omasta mielestäni varsin neutraalin makuista, enkä yskiskellyt opetellessakaan.
Kaikkihan täällä kuollaan, mutta tupakoimalla ja tupakoimattomuudella voi merkittävästi vaikuttaa tapaan, jolla lähtö tulee; pappani kuoli 53-vuotiaana ärhäkkään keuhkosyöpään ja mummoni 75-vuotiaana keuhkoahtaumaan. Käytännössä tämä tarkoitti tukehtumista hiljalleen useamman vuoden aikana. Loppuajasta oli happisäiliön kanssa kotonaan riutuneena, kun ei edes ravintoaineet ruuasta enää ilman happea kunnolla imeytyneet.
Mielummin kuolen muuten kuin liian nuorena tai hitaasti tukehtuen..
Jatka toki kirjottelua tänne, antaa hyvin inspiraatiota tuollainen teksti itsellekkin tupakoinnin lopettamiseen. :)
T. 22v jäbä, 14vuotiaana aloittanut tupakoimaan.
7. päivä alkaa olla loppusuoralla, elikkäs viikko mennyt jo.
Fyysiset mieliteot olleet lopetuksen suhteen minimaalisia. Epämukavuutta, "tyhjää oloa" ja lievää levottomuutta oli jonkin verran kahtena ekana päivänä (nikotiinin puutteesta), mutta ei niin pahasti, etteikö sitä olisi helposti pitänyt aisoissa, kun tietoisesti suhtautui noihin fiiliksiin peilaamalla ne saavutettavissa olevien etujen kautta (joista ensimmäinen on tuo heti saavutettu hajuttomuus oman lapsen lähellä). Ja ajattelemalla, että on pahempaakin oloa monet kerrat koettu ties mistä syystä ja että tuollaiset asiaan kuuluvat olot menee aikanaan ohi.
Mutta se psyykkinen puoli ja riippuvuus tuntuu vielä kukoistavan toistaiseksi ja voivan hyvin. Esimerkiksi tuo töistä lähteminen ja nyt tänään kylässä käynti.
Meillä kun on lapsen kanssa tapana sunnuntaisin kyläillä erään kaveriperheen luona, jossa lapset viihdyttävät toisiaan leikkimällä ja äidit saa juoda rauhassa kahvikupin ja käydä siellä tupakallakin maailmaa parantaen. Mielessä kävi jo, että "En mä uskalla lähtee kylään, kun en saa polttaa..". Tuntui oikeasti, että en osaisi olla siellä niinkuin ennen.. Tunsin, että tämä savuttomuuteni rajoittaa minua ja vie pois jotain kivaa, mitä mulla on ollut.
No kuinkas sitten kävikään. Otin itseä niskasta kiinni ja kylään mentiin, niinkuin usein sunnuntaisin. Kahvia juotiin ja seuraksi lähdin takapihalle normaaliin tapaan, vaikka itse en tupakkaa sytyttänytkään. Ainakin kymmenen kertaa kävi mielessä pyytää kaverilta parit savut tai jämät. Pään sisällä käytiin matsi "Ota nyt, ei se niin vakavaa oo. Kerran vain. Maista nyt, kun mieli tekee jne." vastaan järjen ääni.
Ei se helppoa ollut, mutta järjen ääni voitti. En maistanut tupakkaa ja selvisin kyläreissusta kaikin puolin hyvillä mielin kotiin, jossa tutussa ympäristössä olo oli jo aivan rento ja turvallinen. Minä kun tiedän tuon aiemman kuuden vuoden savuttoman pätkän jälkeen, että minulla ei ole varaa maistaa edes niitä yksiä savuja. Tupakka ei ole niin pahaa ollut minusta koskaan, ettenkö olisi tosi pian oppinut siitä kovastikin nauttimaan.
Kahden viikon päästä mieli tekisi lähteä alkoholin säestämänä iltaa viettämään. Pääsen melko harvoin moisiin kinkereihin mukaan johtuen elämäntilanteesta ja normaalisti odotan noita iltoja innolla jo etukäteen. Nyt kuitenkin olo on jotenkin tuon tupakan takia epävarma. Osaanko sitten edelleen kuunnella järjen ääntä ja pitää savuttoman linjan edelleen?
Mutta monien elimistö kerta kaikkiaan toimii paremmin tupakan kanssa.
Jos tekee mieli niin siitä vaan, elimistösi kyllä tietää mikä sille on hyväksi paremmin kuin terveysintoilijoiden propaganda.
Näen kristallipallostani että kohta auttaa vaan kunnon hermosavut.
Hohoo, mikä provo ja idioottimainen väite.
Kenenkään elimistö ei toimi paremmin tupakan kanssa. Ja kannattaa tarkastuttaa se kristallipallo, sillä nyt näet kyllä väärin; minä en polta. En eilen, en tänään, en ikinä.
Nuo hetket, kun tupakkaa kaipaan kuuluvat asiaan, kun opettelen elämään ilman jotain, mikä on aiemmin ollut automaattinen osa elämää. Jos minulta otettaisiin pois auto, puhelin tai sähköt (kaikki asioita, joita automaattisesti käytän päivittäin) niin tilanne olisi pitkälti sama; menisi tovi ennen kuin opettelisin olemaan ilman noita. Nuo hetket kuitenkin ajan myötä vähenevät (tuskin täysin katoavat koskaan...?) ja kerta toisensa jälkeen herkien ylipääseminen on varmasti helpompaa. Ei tuollaista parin vuoden henkistä riippuvuutta viikossa uusiksi opetella. Ja kaiken lisäksi noita haastavia hetkiä on päivässä niin vähän, että jo saavutetut hyödyt ja edut voittavat ne 100-0.
Eilen viimein ilmoitin äidilleni, joka soitti minulle, että olen ollut viikon polttamatta ja vakaa tarkoitus on pitää tämä linja hautaan asti. Tähän hän totesi, että "Toivottavasti niin. Ettei vain kävisi, kuten vielä elossa olevalla mummollani (jolla myös keuhkoahtauma), joka vuorotellen kiusaa itseään tupakalla ja vuorotellen olemalla ilman". Äitini ei ole eläessään polttanut, joten siinä mielessä hän ei tosiaan ymmärrä, miksi joku voi edes moiseen moskaan koukussa olla.
Kommentti oli ymmärrettävä, sillä vasta noin kuukausi takaperin koitin edellisen kerran uudestaan tupakoinnin aloitettuani lopettaa. Kyseessä oli ensimmäinen lopetusyritys. Tämä yritys ei päässyt edes alkuun, kun jo vajaan vuorokauden sisään tupakan sytytin uudestaan.
Sitten tilasin tuon aiemmin mainitsemani kirjan (vahva halu lopettaa oli jo olemassa), jonka avoimin mielin luin ja sen verran ymmärrystä ja eväitä uuteen yritykseen siitä tunsin saaneeni, että nyt menossa kahdeksas päivä. Merkittävin kirjan antama asia oli itselleni perus-pessimistinä asioiden tietoinen positiivisuuden kautta ajatteleminen. Sen haluaisin tosin myös uudemman kerran mainita, että kirjassa oli myös tosiaan sellaisia asioita, joita en omalta kohdaltani allekirjoittanut, joten minään savuttomuuden raamattuna en sitä pidä, mutta kun kyseessä on tupakoinnin lopetus, mielestäni kaikki tarjolla olevat apukeinot on hyvä avoimen kriittisesti ottaa vastaan.
Kuulehan nyt! Elimistösi nousee pian kapinaan jos et anna sille mitä se haluaa.
Hienoa, edelleen pysyt samoilla linjoilla!:) Itellä kahdeskymmenes päivä polttamatta, ja niin upeesti unohtunu koko tupakointi, et piti erikseen kalenterista laskea monesko päivä menossa.
Oot oikeessa siinä, et ei toki tota kirjaa voi ottaa raamattuna, mut useat asiat tulee vaan sisäistettyä jonkin ulkoisen, erillisen asian voimin. Oman uskomukseni mukaan "tupakan tuoma rentoutuminen" on ihan vaan sitä että menee hetkeks rauhalliseen paikkaan, ottaa hetkeks etäisyyttä arkeen. Tupakka on siinä vaan se sivuseikka, joka omien ajatusten myötä muuttuu koko syyksi siihen rentoutumiseen. Vaikkei sillä todellisuudessa ole mitään tekemistä sen kanssa.
Ite vihasin tupakkaa, pitkään ja syvästi. Nolotti polttaa muiden nähden, varsinkin vanhempien ihmisten. Joka ikistä tupakkaa sytyttäessäni ajattelin et huomenna lopetan. Tein niin ainakin vuoden ajan. Joka tupakan jälkeen oloni oli aivan hirveä. Sydän jyskytti sataa, ylös noustessa huimasi, ei jaksanut urheilla, ja pahaa oloa "lääkitäkseni" koetin hulluna syödä kaikkea terveellistä.
Vihasin tupakan hajua, makua, ja sitä hirveää väsähtänyttä oloa joka näkyi peilissä. Halusin niin hartaasti eroon, että olin valmis mihin tahansa. Ja näin helppoa se sitten oli! Kerrassaan naurettavan helppoa! Eka viikko meni raivolla, juoksulenkillä ja punttisalilla ja miehen kanssa riidellen. Vitutus oli hetkittäin armoton. Tokalla viikolla sain kuulla erään menneisyydessäni tärkeän henkilön kuolleen, ja sain kutsun hautajaisiin. Mutta ei, vasta illalla tajusin ettei tupakka edes käynyt mielessä! Tona hetkenä koin ekan kerran mieletöntä mielihyvää siitä, että en enää ollut tupakoija. Olin toiminut tupakoimattoman tavoin, ilman että asiaa edes erikseen huomasin.
Tokalla viikolla oli myös hilkulla ettei laitettu miehen kanssa lusikoita jakoon. Vitutus jatkui edelleen, vielä kun sen lisäks piti käsitellä tuon läheisen kuolema. Vitutuksen tunsin, ja annoin sen tulla. Tupakka ei ollut mielessä.
Nyt alkaa helpottaa. Olo alkaa vihdoin olla yhtä rentoutunut kun viimeks savuttomana ollessa. Ei ole sellasta rahasummaa, jonka vuoksi tupakkaan enää kajoisin. En ajattele oikeastaan lainkaan että tämä prosessi on tupakasta vieroittumista, minulle tämä on ollut vieroitusoireista eroon pääsyä. Tupakkaa en ajattele, ei ole ollut kerrassaan mitään himoa sitä kohtaan. Vieroitusoireet sensijaan alkavat vihdoin olla kokonaan poissa.
Tuntuu niin typerältä, että en aiemmin ryhtynyt tähän. Pari viikkoa ankaraa vitutusta ja se on siinä. Nyt tilalla ihan kuningasolo! Huh!
Niin, ja itellä siis ikää 29 vuotta, tupakoinut oon 13-vuotiaasta lähtien. Eli kokonaiset viisitoista vuotta (vuoden olin polttamatta). Olen siis tupakoinut suurimman osan elämästäni, yli puolet siitä. Oma äitini lopetti viisi vuotta sitten, 35 vuotta tupakoituaan.
Isäpuoleni, ikää 63 vuotta, tupakoi edelleen, selityksenä se miten hyvässä kunnossa edelleen on, tupakasta huolimatta. Uskoo että kuuluu johonkin "onnekkaaseen ryhmään", johon tupakointi ei vaikuta.. No, nykypäivänä tupakoinnin haitoista on turha kiistellä. Turha on myöskin koettaa saada vannoutuneita tupakkamiehiä luopumaan tavastaan.
Jokanen me voidaan vaikuttaa vaan siihen omaan itseemme. En vaihtais tätä mahtavaa oloa enää koskaan entiseen. Enkä ikimaailmassa usko että kenelläkään voisi olla ikä tai tupakoinnin kesto esteenä lopettamiseen. Omasta tahdonvoimasta se on kiinni, meillä ihan kaikilla.
Taitaa olla kymmenes päivä menossa ja hyvin pyyhkii.
Minulla ei ole ollut tuota ylimääräistä ketutusta nyt kun en ole enää polttanut. Itse asiassa en ole ollut niin kireä kuin ennen, josta mies ja lapsikin ovat varmasti nauttineet. Jos lapsi aiemmin kiukutteli, niin tupakan tuskissa sitä tuli helposti kiukuteltua takaisin (joo, ei ole kypsää käytöstä, tiedetään..) ja sitten lompsittua tupakalle muka hermoja rauhoittelemaan. Osaltaan ketutuksen puute johtuu varmasti siitä, että mulla on nyt ollut parempi olo omissa nahoissani; Häpesin tupakointiani jatkuvasti niin, että se kiristi väkisinkin mieltä jatkuvasti.
Myös makuaisti on alkanut palautua; vesi maistuu raikkaammalta ja eilen olin lähes nirvanassa kun keitetty uusi perunna maistui niin hyvältä ja tuoreelta.
Ison osan ajasta olo alkaa olla savuton (eli tupakka ei ole mielessä enää sellaisissa tilanteissa, joihin se on ennen kuulunut automaattisesti ja nuo tilanteet huomaa vasta myöhemmin) ja vain hetkittäin tulee sellainen ”tupakoinnin lopettaja”-olo, kun vielä on vähän outo olo, kun ei sitä tupakkaa olekaan käsillä.
Onhan tämä vain mahtavaa ja tosiaan yllättävän helppoakin.
Ikäähän minulla 30-vuotta ja siitä olen tyytyväinen, että vain 5-6 vuotta on tullut elämässä tupakoitua ns. kunnolla. Jospa siitä ei olisi aivan kamalasti keho kärsinyt.
Edessä viikonloppu ja kalenterista tarkastaen 12-päivää nyt mennyt pian savuttomana.
Nyt voin alkaa jo mielestäni käyttää pikkuhiljaa itestäni käsitettä "savuton", eikä "tupakoinnin lopettaja". Lopettajalla kun on mielestäni vielä asiaankuuluvia himoja ja oireita, kun taas savuttomalla on vain tämä hyvä normaalifiilis.
Tuo kaipuu töiden jälkeiseen tupakkaankin on häiventynyt minimaaliseksi (sitä ei huomaa, jos ei oikein ala asiaa ajatella) ja himo tupakkaa kohtaan on vaihtumassa inhoksi. Mä en halua maistaa tupakkaa enää ikinä.
Pari vuotta sitten mulla lähti mopo käsistä tupakoinnin suhteen ihan vain idioottimaisesta kokeilusta ja tarkoituksesta poltella silloin tällöin. Eilen vieraillessani erään pari vuotta polttamatta olleen kaverin tykönä kuulin hänen taas polttavan "silloin tällöin", muutaman päivässä, kotona, rentoutuakseen jne.. Oli vuosien tauon jälkeen polttanut tupakan kuukausi takaperin baarissa ja jonkun ajan päästä ostanut askin kotiin, joka kylläkin kestää tosi kauan jne. Kuulosti aivan samalta, mitä itse selittelin jo kaksi vuotta takaperin siinä vaiheessa, kun tupakkaa vain alkoi tehdä mieli useammin ja useammin. En halua alkaa tähän rumbaan enää koskaan. Nyt on oikein hyvä, ilman tupakkaa, ilman häpeää ja terveys raha tulee bonuksena.
Töissäkäyvänä ja säästeliäänä ihmisenä harvoin raaskin ostaa puhtaasti itselleni mitään. Mielummin laitan sukan varteen pahan päivän varalle rahaa.
Nyt kuitenkin ajattelin, että loppuvuoden ajan laitan säästöön sen rahamäärän, jonka tupakoidessa säästän (rahasta ei ole tiukkaa, mutta en vain tosiaan "osaa" tuhlata itseeni). Laskin yhden tupakan maksavan n.0,25euroa ja että kymmenessä päivässä säästän savuttomana 20 euroa. Vuoden vaihteeseen mennessä tuohon purkkiini tulee kertymään 20x20euroa (yhteensä 400euroa!!), vaikka en edes niin paljon polttanut, alle kymmenen päivässä. Sitten kun joulun jälkeen alkaa alennusmyynnit, niin tämä tyttö se menee ja törsää joka ikisen euron itseensä!
Nyt viikonlopun viettoon!
Huomenna kolme viikkoa hurahtanut ja aika mennyt nopeasti.
Kyllä nämä viime viikot on olleet parhaita aikoihin. Tupakka ei pysty tarjoamaan minulle mitään positiivista oli elämässä eteen tuleva tilanne miten hyvä tai huono tahansa. Tämä on niin mahtavaa, kun ei enää tarvitse ajatella tupakointia ("Voi ei, tupakat loppuu", "Haisen kamalalta", "Ei kai kukaan työtuttu näe, että olen tupakalla" jne.), toiset polttaa, minä en.
Mahtavaa; minusta ei tule keski-ikäistä eukkoa, joka posket lommolla vetää tupakkaa, yskii limaa ja rupsahtaa ennen aikojaan.. :)
Nyt mun ei myöskään tarvitse enää miettiä tupakoinnin "pakkolopetusta" noiden mielessä pyörineiden vauvahaaveiden kanssa. Kun kuitenkin taustalla oli se huoli, että entä jos minusta ei ole edes päivää olemaan polttamatta..
Olin idiootti, kun aloin kuuden vuoden tauon jälkeen naurettavasta syystä polttamaan. Tällä kertaa olen viisaampi. :)
Kiva tämä päiväkirjamainen juttu lopettamisesta, antaa kivaa vertaustukea varmasti jatkossa :)
Wuhuu! Kuukausi mennyt polttamatta ja viime päivien saldona on ollut havainto siitä, että tuota tupakkaa tulee ajateltua nyt tyyliin "Ohhoh, olen herännyt, tehnyt aamutoimet, vienyt lapsen hoitoon, tullut töihin ja tehnyt töitä jonkin aikaa ja eipä ole tullut mieleenkään tupakka!". Eli tupakkaa tulee ajateltua silloin, kun huomaa ettei ole ajatellutkaan sitä enää ns. automaattisesti.
Viihteellä en ole vielä alkoholin voimin ehtinytkään käydä kertaakaan kuukauden aikana (kuun alussa ei tullutkaan lähdetyksi, kun tuli esteitä), mutta ensi lauantaina korkki narahtaa auki. Olen lähdössä yöelämään ystäväni kanssa, joka polttelee toisinaan (varmaan nyt lauantainakin polttaa), mutta joka tietää näistä lähitulevaisuuden vauvahaaveistani.
Olen jo päässyt irti tupakasta omasta mielestäni hienosti arkielämässä ja en koskaan enää halua kokea tuota vierottumisen fyysistä tyhjää ja onttoa oloa. Vielä pitäisi opetella, että en tarvitse tupakkaa tuollaisissa erityistilanteissakaan.
Olo on kuitenkin hyvin luottavainen, vaikka tuo illanvietto on tulossa. En usko, että poltan tuolloinkaan, kun vaakalaudalla on kuitenkin niin paljon menetettävää ja haave tuosta uudesta raskaudesta ihan pian yritysvaiheessa.
hienoa ja onnittelut kuukausipäivän johdosta! Pahin alkaa jo olla ohi, ja mitä minä nyt olen tätä ketjua lueskellut, niin uskon motivaatiosi olevan niin hyvä, ettet sinä enää polttamaan sorru viihteelläkään.
Juhlat juhlittu ja arki painaa taas päälle.
Olin seurueemme (kuusi naista) ainoa, joka ei polttanut. Mukaan lähdin ulos juttelemaan ja naureskelemaan, mutta tupakkaa en polttanut itse. Kyllähän sitä tuollaisessa spesiaalitilanteessa kaipasi (arkena ei enää) ja hetken jopa ajattelin, että josko sitä vaan yhden polttaisi, testaisi vähän jne.
Onneksi järjen ääni voitti; mietin, että minulla oli jo ilman tupakkaakin tosi kivaa. Ja miksi kaivata jotain, joka näyttää niin idioottimaiselta, haisee pahalta ja josta olen kovasti jo pyristellyt irti? Seuraavana aamuna herätessä ensimmäinen ajatus oli, että "Mahtava juttu, mä tein sen. En polttanut!". Ja seuraava ajatus oli, että olipas mahtava ilta ja että pitis saada buranaa.. :)
On mahtavaa huomata, että osaan tosiaan alkoholin kanssakin pitää savuttoman linjan.
pitää kyllä nostaa sulle hattua, kun pysyit savutta tuossa tilanteessa :) kuulostaa siltä, ettei mikään varmaan saa sua enää sortumaan! onnea ja ole ylpeä itsestäsi :)
No en voi tosiaan väittää, etteikö mieli olisi tehnyt henkisellä puolella.. Mutta kun siihen ei enää liittynyt ruumiillista halua ja olin alkuillasta vielä koko porukalle maininnut, että en enää polta, niin ei siinä sitten ylpeyskään antanut myötä toisilta tupakkaa pyytää.
Mutta ainakin kymmenen kertaa piti itselleen päässä toistaa, että "mulla on kiva ilta menossa jo nyt, en tarvi tupakkaa, siitä tulee vain jälkikäteen paska olo" ja että "en mä halua taas alottaa tätä alusta, tupakka ei paranna tätä kivaa iltaa mitenkään vaan päinvastoin".
Kotona, töissä ja muissa normitilanteissa tää tupakattomuus ei oo mikään ongelma ja tuo henkinen riippuvuuskin alkaa olla voitettu. Tuollaiset juhlatilanteet ja alkoholin nauttiminen kuitenkin ovat sellaisia juttuja, että niitä pitää tosiaan vielä harjoitella savuttomana.
Ja olihan se hienoa sanoa tapaamilleni uusille ihmisille, että "mä en polta."
Oli ne pari ensimmäistä savutonta päivää kuitenkin sellaisia, että en halua enää koskaan elämässäni sitä vieroittumista alusta asti kokea, kun tunnelin päässä näkyy jo hyvin lähellä valo. :) Ja kun eilen sitten tulin juhlareissultani kotiin, oli ihanaa taas antaa heti lapselle hali ja pusu ilman, että piti miettiä miten paljon sitä tupakalta haisee.
No tuota mäki odotan että joku päivä saan sanoa tupakkaa tarjoavalle tai muuten vaan kyselijälle että "Ei kiitos, en polta enää."
Ja mieluiten vielä niin, ettei takaraivossa jyskytä ajatus että "mieli kyllä tekis". Kaipa tuo päivä vielä koittaa..
Niin ja sellaista vielä Deepi, et innostat mua kyllä jutuillasi aina enemmän tähtäämään kohti savuttomuutta :)
Repsahdat.
Ikävä kyllä, niin vaan käy.
Olet vielä liikaa kiinni tupakassa, kun sun pitää täällä lopetustasi julistaa.
Polttaminen lopetetaan kun niin päätetään. Ei siitä tarvi iskelmää tehdä, eikä omaa chat-piiriä perustaa.
^^ höpön löpön...
miksei saavutuksistaan saisi olla ylpeä ja tyytyväinen?
kuinka moni jostain addiktiosta parantunut (alkoholisti, ex-narkkari tms.) on kirjoittanut kokemuksistaan kokonaisen kirjan eikä silti ole repsahtanut? tuosta näkemyksestä oon eri mieltä, vaikka minähän en voi sanoa kokeneeni samaa...
(sandr..a kirjoittelee nykyään tällä nimimerkillä)
samaa mieltä. Hyvä vain, jos lopettajat kertoilevat lopetusprosesseistaan, saattaa rohkaista muitakin sellaisia, jotka haluavat lopettaa. Muuten,miksi jälleen nimimerkin vaihto?
noh ensin vaihdoin vain siksi että joku vei sandr.a nimeni, mutta nyt vaihdolle ei ole sen kummempaa syytä! sama sandra sitä ollaan vaikka pisteiden paikka ja määrä nimimerkissä vaihtelevat :D
"Olet vielä liikaa kiinni tupakassa"
No totta hemmetissä olen vielä liikaa kiinni! Minusta jokainen kerta, kun tupakointi edes vilahtaa mielen vieressä on jo liikaa! Ja näin varmaan tulee olemaan vielä pitkään, ellei jopa aina hautaan asti. Esimerkiksi äitini, joka ei ole koskaan polttanut, ei varmaan koskaan ajattele tupakan polttamista missään tilanteessa. Itse en usko, että sellainen henkilö kuin minä, joka on jossain vaiheessa päivittäin polttanut, pääsee tuollaiseen "en ajattele ikinä tupakkaa missään tilanteessa"-mielentilaan. Aina se väkisinkin tulee jossain vaiheessa vilahtamaan mielessä ja onhan se tosiaan liikaa.
Eihän tästä tarvitsisi mitään tänne kirjoitella, mutta kukapa minua estää? On netti täynnä blogeja ja chatteja monista sellaisista turhista jutuista, jotka minua eivät kiinnosta ja ovat mielestäni aivan turhia. Nehän voin jättää väliin, eikä tätäkään ketjua ole kenenkään pakko lukea.
Tuota nimimerkkiä "saman kokenut" mahtaa suoraan sanottuna vain jossain mielessä käydä kateeksi se, että joku tosiaan onnistuu ilman nikotiinivalmisteita ja muita vippaskonsteja lopettamaan ja voi silti siinä samassa osoittaa, että siinä tupakassa tulee silti olemaan kiinni tavalla tai toisella lopun elämäänsä, vaikka ei enää polttaisikaan.
Ja toisekseen, olen aina ollut sellainen ihminen, että jos minulle sanotaan "Et onnistu / pysty / osaa", niin sisuunnun entisestään ja näytän lopulta kaikille epäilijöille närhen munat.
Dodii, nyt alkanut seitsemäs viikko ilman tupakkaa ja just tällaista tämän pitää ollakin: En halua polttaa, enkä enää tunne edes minkään tason halujakaan polttaa. Ajatukena tupakointi edelleen välähtää välillä mielessä tyyliin "tässä tilanteessa olisin ennen polttanut tupakan..".
Tupakka haisee pahalta. Kun mies tulee tupakalta viereen, niin tuntuu että henki salpautuu (ei tosiaan tee mieli pussailla!), kun haisee niin pahalta. Sääliksi käy, kun oman lapsen on pitänyt pipin sattuessa olla lohdutettavana samalta haisevan äidin sylissä. Yäk!
Reilussa kuudessa viikossa polttamatta on jäänyt 300 tupakkaa.. :) Tuo ajatus tuntuu niin hyvältä. Säästynyt on yli 80 euroa, joka lämmittää mieltä myös.
Vauvahaaveetkin elävät edelleen. Ensi kuun aikaan annetaan mahdollisuus sille, että saa alkaa vauva tulemaan jos on tullakseen. Aivan mahtava olo siinäkin mielessä, että ei tartte tuota tupakointia enää stressata, jos vaikka kävisikin niin kivasti, että toinen lapsi saisi alkunsa yhtä nopsalla aikataululla, kuin ensimmäinenkin, joka ilmoitti tulostaan neljän viikon päästä siitä, kun näytettiin vauvalle vihreää valoa. :) Voi sitten mahdollisesti ylpeänä neuvolatäteille ilmoittaa, että ei poilta sen sijaan, että selittelisi polttavansa ihan vaan vähän ja aikovansa lopettaa.
Tälläkin hetkellä ulkona sataa vettä ja aamulla leikattu nurmikko tuoksuu niin tuoreelta ja ihanalta. Oma olo on niin raikas, puhdas, terve, iloinen ja mahtava.
"Ei kiitos, mä en polta.". Siinä on viisi sanaa, jotka voin ilokseni nykyään tupakalle seuraksi pyytäville tuttavilleni sanoa ilman, että asia vaivaa minua pätkääkään.
Tuhannesti onnea! Oikeastaan pitäisi myös ilmaista kiitoksetkin päätöksestäsi ! :)
Vaikutat oikealta henkilöltä vastaamaan muutamaan kysymykseen.
Ymmärsin, että ikään kuin vihaat tupakkaa. Et myöskään ole mielestäni riippuvainen nikotiinista vaan tapariippuvainen tai sosiaalisesti riippuvainen. Mikä tekijä noissa sosiaalisissa tilanteissa laittaa sinua harkitsemaan sitä "yhden kokeilua"?
Oletko harkinnut, että jäisit ravintolassa sisälle sensijaan, että lähtisit komppaamaan kavereittesi tupakointia? Mitä siellä röökipaikalla Haluaisitko muidenkin lopettavan?
Ymmärrätkö nyt eri tavalla niitä henkilöitä, jotka paheksuvat läheistensä tupakointia?
Mitä kaikkia etuja olet löytänyt tupakoimattomuudesta? Rahan säästyminen, terveydelliset seikat, imagolliset seikat, esimerkki omalle lapselle, mahdollinen tuleva perheenlisäys, aistien palautuminen, itsensä voittaminen. Mitä muita etuja? Onko niitä?
Mutta nyt varsinaisiin kysymyksiisi;
"Mikä tekijä noissa sosiaalisissa tilanteissa laittaa sinua harkitsemaan sitä "yhden kokeilua"?"
- Tjaa-a.. Kyllä se on vielä se henkinen riippuvuus. Kuvittelen kai jollain tasolla vielä jotenkin, että tupakka kuuluu joihinkin tilanteisiin. Esimerkiksi tuttavani luona käydessä lapsiemme leikkiessä, olemme aina lähteneet hetkeksi kahvikuppien kanssa ulos ja tupakalle. Pelkkä kahvikuppi ja ulosmeno hetkeksi huokaisemaanhan on jo mahtavaa, mutta jollain tasolla sitä vielä kuvittelee, että tupakka tekee tilanteesta täydellisen. Sitä on vain opetellut kahden vuoden aikana tietyt paikat ja tilanteet, joihin tupakka on kuulunut. Päivittäin eteen tulevat tilanteet (kuten tuo töiden jälkeinen tupakka, joka oli minulle se päivän tärkein) olen jo opetellut uusiksi, enkä niissä enää kaipaa tupakkaa ollenkaan. Päivittäinen toisto on opettanut sisäistämään sen, että osaa nauttia tilanteista ilman tupakkaa. Mutta sitten on noita "erityistilanteita", jotka toistuvat harvemmin ja joihin tupakka on kuulunut; tiettyjen kaverien tykönä kyläily, rantasaunalla saunominen kotopuolessa, viihteellä käynti jne. Minulle ei ole vielä ehtinyt kertyä tarpeeksi monta toistettua tilannetta noiden suhteen, että osaisin olla täysin kaipaamatta tupakkaa. Ruumiillista himoahan se ei ole, vaan korvien välistä tulevaa.
"Ymmärrätkö nyt eri tavalla niitä henkilöitä, jotka paheksuvat läheistensä tupakointia?"
- No itse en mielestäni paheksu kenenkään tupakointia, ainoastaan ihmettelen sitä, miksei niin moni halua aktiivisemmin koittaa lopettaa. Vanhempani, jotka eivät ole eläessään polttaneet, varmasti tupakoijia paheksuvatkin, mutta eiväthän he voi edes kuvitella, mien tupakoija oikeasti luulee, että saa tupakasta jotain positiivista elämäänsä. Itse luulin saavani siitä taukoja huokaista pitkin päivää, vaikka olisihan tuo ilman tupakkaakin onnistunut.
"Mitä kaikkia etuja olet löytänyt tupakoimattomuudesta? Rahan säästyminen, terveydelliset seikat, imagolliset seikat, esimerkki omalle lapselle, mahdollinen tuleva perheenlisäys, aistien palautuminen, itsensä voittaminen. Mitä muita etuja? Onko niitä?"
- Tuossa tuli monia hienoja juttuja mainittua, joita koen saaneeni. Suurin etu on se, että minun ei tarvitse enää hävetä itseäni. Loppuvaiheessa en todellakaan voinut sietää omaa tupakointiani sen enempää kuin lapsenikaan tai työyhteisönikään. En ole käynyt vanhempieni luona sitten alkukesän, jonka jälkeen olen lopettanut. Kieltämättä odotan sitäkin, että voin osoittaa heille onnistuneeni; Etenkin isäni tulee olemaan ylpeä, kun tyttönsä ei enää polta. Isäni kyllä tiesi tupakoinnistani, mutta häpesin sitä niin ettein ole koskaan hänen nähden pystynyt polttamaan ja loput ajasta toivonut, että en haise tosi pahalle. Ja sitten yksi suuri etu, jonka olen huomannut on se, että pinnani on nykyään paljon pidempi kuin ennen. Lapsen kiukutellessakin minulla ei ole enää vaihtoehtona paeta ulos tupakalle, vaan tilanne on selvitettävä heti loppuun ja parhaiten se onnistuu, kun ei menetä malttia. Ja nikotiinintuskat eivät parantaneet itsehillintääni aiemmin ollenkaan. Minun ei tarvitse olla enää riippuvainen tupakasta ja suunnitella menemisiäni sen ympärille, missä voin tupakkatauon pitää.
Tupakointihistorianihan on sellainen, että tosiaan teininä polteltiin satunnaisesti, kotoa poismuutettua poltin kolmisen vuotta päivittäin (jolloin tupakointi ei minua härinnyt..). Siskoni sai sitten lapsen ja silloin ensi kerran aloin miettiä terveyspuolta polttamisesta - en halunnut polttaa.
Olin sitten kuusi vuotta polttamatta, kunnes sitten olin saanut oman lapsen (lapsi oli vuoden vanha), palannut takaisin haastaviin töihin, kotiakin piti hoitaa ja aloin hakea kiireiseen arkeen taukoja tupakan avulla. Typerää, tiedetään.
Kaksi vuotta tuli poltettua hetkessä (suurin osa ajasta omaa polttamista kyseenalaistaen "Olen idiootti, miksi en lopeta!"), kunnes tuo oma lapsi alkoi hyvin selvästi ilmoittamaan, ettei pidä kun äiti polttaa, vaihdoin myös työpaikkaa savuttomaan, aloin haaveilla toisesta lapsesta jne. Sitten mittani oli täysi ja päätin viimein lopettaa.
Muiden ihmisten tupakointi ei minua sinänsä häiritse, enkä ala ketään muuta tupakoinnin lopettamiseen painostamaan ja omalla lopettamisellani pätemään. Tokihan tupakka pahalta haisee, mutta ei minulla varsinaisesti ole mitään muiden tupakointia vastaan; kunhan eivät tule ihan lapseni viereen polttamaan.
Toisaalta, ihmettelen kyllä sitä, miksi esimerkiksi mieheni ei ole kertaakaan kymmenen vuoden yhdessäolomme aikana halunnut/kokeillut lopettamista (polttaa askin, välillä reilusti ylikin päivässä), vaikka on minustakin nähnyt ettei se tosiaan mahdotonta ole. Tälläkin hetkellä hän on varmasti tietoinen siitä, miten paljon iloisempi olen nyt. Tai uhosihan hän koko esikoisen odotusaikani, että lopettaa sinä päivänä, kun saa ensimmäisen lapsensa, mutta ei edes yrittänyt. Ja olisiko siitä mitään tullutkaan, kun edessä oli täysin uusi elämäntilanne, valvottuja öitä jne. Epäilen, että tupakoinnin lopetus ei olisi onnistunut yrityksestä huolimattakaan. Ehkä hänkin asiaa miettii, mutta ei vain uskalla epäonnistumisen pelossa tehdä asialle mitään.
En paasaa näistä asioista muualla kuin täällä netissä. Olen silti ollut hieman ymmälläni, tuskastunut ja joskus ärtynytkin erään tuttavani tupakoinnista. Hän on tapariippuvainen tupakoinnista. Joskus hän on viikkojakin ilman, mutta esim. viihteellä tupakoita syttyy kuuden-seitsemän minuutin välein. Hän tiedostaa riskit ja haluaa lopettaa, koska työskentelee alalla, jossa ulkonäöllä on merkitystä. Siitä huolimatta hän vain odottaa että se loppuisi itsekseen. Hänen miehensä kertoi joskus kannustaneensa häntä lopettamaan, mutta vastaus oli tuolloin kielteinen. Miehen olisi ensin ollut hyväksyttävä hänen tupakointinsa, jotta hän lopettaisi. Mies hyväksyi sen ja sehän oli sitten hyvä syy jatkaa....???!!! Jos hänellä on ollut parin viikon tupakkalakko/lopetusyritys niin hän varta vasten ostaa askin tupakkaa viihteelle lähtiessään (jos vaikka tekisi mieli).
Osaako kukaan kertoa, mikä logiikka tuossa on? Miksi hän käyttäytyy lopetusyrityksiinsä noin välinpitämättömästi? Hän suorastaan hakeutuu tilanteisiin, joissa joutuisi sortumaan? Onko siis kyse halusta lopettaa vai ei? Olisiko kyse vain laiskuudesta ja mukavuudenhalusta? Tupakoinnin lopettaminenkin pitää ulkoistaa?
Minulla on käsitys, että harva on oikeasti koukussa nikotiiniin. Aika harvahan tarvitsee nikotiiniä esim. yön aikana. Olenko yhtään käryllä asiasta? Miksi tupakoinnin lopettamiseen tarjotaan lähes pelkästään nikotiinikorvaushoitoa? Jokin tilasto kertoi, että 70% tupakoijista haluaa lopettaa. Miksi he haluavat seuraa tupakkapaikalle. Eikö se joskus osu omaan nilkkaan kun itse olisi lopettamassa?
veikkaampa, että hänessä kamppailee tarve lopettaa terveyden ja ulkonäön takia, sekä tupakkanautinnon halu. Ongelmaa pahentaa vielä se, ettei hänellä ole kehittynyt nikotiiniriippuvuutta. Kun hän pystyy olemaan toistuvasti jaksoja ilman tupakkaa, motivaatio ei riitä täyteen irtiottoon, eli ajatus on, miksi lopettaa vielä, kun sen ehtii tehdä, jos ongelmia ilmenee. suhtautuminen on siis sama, kuin käyttönsä kontrollissa pitävällä alkoholiin. Toki tämä on vain arvailua, toisen pään sisään kun ei voi nähdä.
^^ Olen samaa mieltä edellisen "arvailujen" kanssa.
Tupakka on siitä petollinen, että kun on "vasta" tapa- tai/ja sosiaalisessa koukussa, siitä ei niin paljoa halua eroon. sitten kun se ns. todellinen addiktio syntyy (nikotiiniin), polttamisen haluaa yleensä jossain vaiheessa lopettaa mutta sitten se onkin jo hyvin vaikeaa.. mutta mahdotonta ei koskaan :)
... ja nyt pitää heti alkaa korjaamaan tyhmää sanavalintaa. "Tupakka on siitä petollinen..." Ei, vaan tupakka ON PETOLLINEN
röökipoliisille vielä tuosta nikotiiniriippuvuudesta. Ne vieroitusoireet ovat, ainakin itselläni ja varmasti monilla muillakin yöunien mittaisen tupakoimattomuuden aikana vielä sen verran lieviä, etteivät ne herätä tupakalle. Kuitenkin, kun on ollut jonkin aikaa valveilla, ne alkavat. Olen joskus ollut muutaman päivän ilman tupakkaa nicotinellien avulla testatakseni, onnistuuko. Onnistui, tosin oli aina välillä aika tyhjä olo niinä hetkinä, kun olisin normaalisti mennyt tupakalle, eli tapariippuvuus vaivasi. Ilman nicotinelleja ei olisi tullut mitään.
Pakko kysyä muutama juttu.
Mikä sinun suhteesi on tupakkaan? Kirjoitat siitä paljon. Miksi käytit nicotinelliä? Haluaisitko oikeasti lopettaa? Mikä/mitkä asiat sinulla ovat esteenä?
Minäkin luulen, että tuo Röökipoliisin tuttava on vain sisäistänyt sen, että tupakointi kuuluu tiettyihin tilanteisiin ja ilman tupakkaa tilanne tuntuisi jotenkin vajaalta. Tulee sellainen olo, että jotain puuttuu.
Nikotiiniriippuvuus ruumiillisella tasolla on kai tosiaan melko vähäistä ja ruumiilliset oireet polttamatta ollessa myös. Esim. juuri tuo, että voi olla helposti nukkuessaan puolikkaan vuorokaudenkin polttamatta.
Valveilla ollessa henkinen riippuvuus nostaa sitten päätä pitkin päivää ja saa ihmisen uskomaan, että kyseessä on ruumiillinen riippuvuus. Pitää saada se aamutupakka, ruuan jälkeen tupakka, ilta tupakka ja aina kun sopiva rako tai tekemisen puute vaivaa, niin sytytetään tupakka.
Eilen illalla sängyssä mietin Allen Carrin kirjassa mainitsemaa "oivallusta" ja sitä, miten mies kirjoitti ajatellessaan tupakoinnin lopettamistaan tuleensa aina hyvälle mielelle siitä riippumatta, miten kurja päivä oli ollut. Kirjaa lukiessani en uskonut, että tuo olisi ihan totta, mutta eilen illalla sängyssä miettiessäni, että minun ei tosiaan koskaan enää tarvitse polttaa, panikoida tupakoiden loppumista ja haista pahalta, tulin itsekin hyvin iloiseksi. Tämä on ollut paras juttu elämässäni pitkään aikaan.
röökipoliisille vielä. Käytin nicotinelleja, jotta nikotiinin vieroitusoireet pysyivät kurissa. Ne ovat käteviä muutenkin, jos joutuu olemaan pidempään jossakin, missä ei voi polttaa. Lopettaa en halua. Niin, ja suhteeni tupakkaan. Ennen olin erittäin tupakan vastainen. Sitten jouduin kokemaan melko ikävän pakko-oirejakson. Jossakin välissä satuin lukemaan nikotiinin vaikutuksista. No, sitä tuli testattua ja vaikutus pakko-oireisiin oli dramaattinen ja tuntuu se muutenkin mukavalta. Nyt suhtaudun tupakkaan rennosti. Jos joku haluaa lopettaa, olen valmis tukemaan, mutta ymmärrän myös polttajia.
Kuinkas Deepillä menee?
No hyvinhän tuo menee, kiitos kysymästä. Paljon tulee tällä palstalla edelleen vierailtua ja lueskeltua juttuja polttamisesta ja lopettamisesta.
Kahdeksas viikko on siis menossa savuttomana (17.8 tulee kaksi kuukautta täyteen) ja joka ikinen päivä olen iloinnut päätöksestä lopettaa useamman kerran päivässä. Elämä ilman tupakkaa on minulle se oikea tapa olla ja elellä. Haluja polttaa ei ole ollut tosiaan enää aikoihin ja en kyllä keksi mitään syytä, jonka vuoksi tupakkaa haluaisin edes uudelleen maistaa; Tupakka ei pysty tarjoamaan minun elämääni mitään positiivista, sen sijaan savuttomuus taas pystyy.
Olen ylpeä itsestäni ja siitä fiiliksestä, mikä mulla nyt on ollut pidemmän aikaa. Tämä on joka päivä yhtä kivaa.
Ja lopettamiseen löyhästi liittyen voin ilokseni mainita, että vauvahaaveissa on siirrytty haaveilun puoleta käytännön toteutukseen ja laitettu yritys päälle. ;)
Ilomielin loppukesää elellen ja syksyä odotellen.
Reilu kaksi kuukautta savutonta elämää takana.
Tuntui todella hyvältä vierailla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan lapsuuden kodissakin, kun ei tarvinut ajomatkalla miettiä tupakkataukoja ja vanhemmillenikin (jotka aina olleet savuttomia) pystyin heidän kysyessään vastaamaan, että lopetuspäätös on pitänyt. Ei tarvinut tupakan tuskissa kärvistellä ja käydä "salaa" häpeissään tupakalla, kun niin nolotti ja hävetti, kun tosiaan etenkään isäni nähdessä en koskaan ole pystynyt polttamaan, eikä hän pidä kenenkään tupakoinnista, saati että oma lapsi polttaa.
Ja niin siinä vaan kävi, että raskaaksikin tässä on jo itsensä saanut. :) Tänään mainiona maanantai-aamuna selvisi, että jos kaikki menee toiveiden mukaan, niin ensi keväänä perheemme kasvaisi yhdellä. Ei varmasti tarvitse selittää, miksi savuttomuus tämänkin asian kanssa tuntuu niin mahtavalta, kun ei tarvi stressata nyt tuota lopettamista tai sitä, mitä haittaa polttamisesta raskauden kannalta on.
Hienoa Deepi ja onnittelut!
onnittelut minunkin puolestani! Eiköhän kaikki mene hyvin.
Niin se vain kevät koittaa ja nyt on menossa jo loppuraskaus. Laskettuun aikaan alle kaksi kuukautta. Kaikki on mennyt toistaiseksi mukavasti ja olen niin iloinen että motivaatiot lopettaa jo ennen raskaaksi tuloa olivat niiiiiin kovat.
Polttanut en ole (pian tulee täyteen *laskee kun on jo unohtanut* 9kk polttamatta) ja edelleen tuntuu siltä, että en tule enää ikinä polttamaan. Eipä ole tullut vastaan tilannetta, jonka olisin kuvitellut paranevan sillä että tupakan polttaisin..
Mies polttaa edelleen. On hankkinut itselleen sähkötupakkaa ja ties mitä. Eli selvästi korvien välissä jonkinlaista kamppailua käy polttamisensa kanssa. Itse en ole hänen tupakointiaan kommentoinut suuntaan tai toiseen. On polttanut koko sen ajan kun on ydessä oltu, jopa kauan ennen sitä. Mutta onhan se haju suoraan tupakalta tulon jälkeen aivan oksettava (joka kerta tämmöisissä tilanteissa edelleen riipaisee ajatella omaa tupakointia ja sitä miltä itse silloin haisin esikoisen nenään, kun eihän sitä itse silloin samalla lailla todellakaan haistanut). , kädet haisee röökille ja terveyspuolikin minua todella on alkanut huolettaa, kun ei tässä kumpikaan enää nuorruta. Toivon, että mieskin saisi lopetettua tupakointinsa, mutta enpä asiaan voi vaikuttaa. Ei siihen pysty kuin mies itse.
Mukavaa kevättä ja tsemppiä kaikille tupakoinnin lopettaville. Voin sanoa, että ei ole kaduttanut hetkeäkään. Edelleen muistan sen onton olon ja olon että "jotain puuttuisi" kun menossa oli pari ensimmäistä viikkoa. Nyt minua lähinnä huvittaa, että miten kummassa tupakkatauot muka kuuluivat tiettyihin tilanteisiin (mm. töistä kotiin tuloon).