Kuinka pahasti olen sekaisin, kun tulen tänne aina välillä lukemaan ja sitten lähden helpolla mukaan näihin juttuihin ja alan sitten kehittelemään päässä jotain ihastusta joka muka voisi olla kiinnostunut ja kuitenkin tajuan, että melkein kaikki ovat varattuja. Sitten vaan kirjoittelen ja etsin tyhmänä sopivia kirjoituksia ja kuvittelen sen muka ihastuneen kirjoittelevan täällä juuri minulle... Joku skitso-oire?? :(
kertokaa mielipiteenne.
mies mielimusta
5121
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Et ole sen kummempi kuin muutkaan ihmiset. Jos olet ihastunut, niin silloinhan sitä tarttuu vaikka millaseen oljenkorteen ja kuvittelee, ett just se tietty on täällä kirjoittelemassa ja vastailemassa. Mistä sen tietää vaikka se sun kiinnostuksen kohteesi onkin myös kiinnostunut susta. Mulla ne ihastumiset olivat oikeasti ykspuolisia, vaikka joskus kuvitteli, että se toinen saattais ehkä myös olla kiinnostunut minusta. No, onneks itse olen päässyt moisista harhoista eroon, mikä lie hapen puute aivoissa ollut, kun kuvittelinkaan jonkun voivan ihastua mun näköseen kummajaiseen =D. Nykyään ei tulis mieleenkään ihastua kehenkään, sen verran realistiseksi on oma kuva muuttunut. Ei kukaan mies oikeasti voi näin rumasta naisesta kiinnostua, eihän kukaan koskaan ennenkään ollut musta millään tavalla kiinnostunut. Peiliin katsominen on auttanut tuossa asiassa, oikeasti huvittaa miten sekaisin joskus olin, kun kuvittelin jonkun tämän näkösestä kiinnostuvan :D :D :D. Ei sellasta tule ikinä tapahtumaan.
Ei tämä ole mitään ihastusta, sekoilua ja mielenhäiriöitä vaa.
tunnetta olla rakastettu, arvokas, ihana ja kaivattu.
Niin me kaikki.
kaippa niin sitten.
Tuo on totta. Itsekin kokenut noin, mutta sitten hyväksyin sen tosiasian etten koskaan ole rakastettu, arvokas, ihana ja kaivattu. Mulle ei vaan oltu ikinä tarkoitettu rakkautta tulevaksi elämään. Aika pitkään meni ennen kuin hyväksyin faktan ettei näin ruma nainen kellekään kelvannut ja nyt olen liian vanhakin, melkein 50v., elämä loppuvaiheessa. Senkin tosiasian olen joutunut hyväksymään etten ikinä kelvannut kellekään edes ystäväksi. Miksiköhän näinkin turhalle ihmisellekin on tunteet annettu, ei niillä mitään tee, on vain helvetin paha olla ja elää, kun tietää ettei ikinä kelpaa muille ihmisille. Olenkin ajatellut lähteä oman käden kautta, eipä tarvi enää sitten olla muitten haittana ja riesana.