11-vuotiaan tyttäreni runo

Tässä 11-vuotiaan tyttöni itsekirjoittama runo:
Olipa kerran pienen pieni noita,
Se popsi suklaisia viikunoita.
Ruokaa se laittoi mielellään
ja sillä oli lakumaku kielellään.
Noita rakasti karkkeja sekä tikkareita
välipalaksi ahmi cokista ja hodareita.
Se terveellisyyttä inhosi ja sitä vältteli,
ja tarkkaan lusikkaa leivoksessa käytteli.
Se kerran peiliin vilkaisi -
ja melkein kiljaisi!
Noita pieni ja hoikka oli kerran,
nyt lihonut oli metrin verran!
"Mistä tää oikein johtua voisi?
Ei mulla siihen syytä oisi!"
Noita mietti ja pohti
kulki ruokakomeroa kohti.
Se mietti melkein päänsä puhki
ja noidalta loppui ajatuspuhti.
Se kaivoi kaapista suklaavanukkaan
ja pisteli sen suihinsa -
miltei huomaamattaan.
Vasta silloin se vanukkaan kädessään äkkäsi
ja lihomisen syyn kekkasi.
"Täytyy kai alkaa laihduttaa, mutta miten läskit haihduttaa?"
Noita mietti ja järkeili,
aivonsa työstä jo kärveili,
mutta silloin se viimein tajusi
ja mielensä harmista hajosi.
"Jätän liiat herkut, kuntoilen, ja joka päivä ulkoilen!"
Noita hammasta purren
aloitti laihdutusohjelmansa uuden.
Jo viikon päästä oli laihtunut
liiat kilot kaihtunut.
Se jätti herkut, kuntoili, ja joka päivä ulkoili!
Eli iloisena pienen pieni noita,
se vihannessoppaa keitti ja pilkkoi porkkanoita.