Olemme asuneet yhdessä puolitoista vuotta ja seurustelleet noin kaksi vuotta. Ennen suhdettamme olin sairastanut masennusta monta vuotta ja käynyt psykoterapeutilla kaksi vuotta. Suhteemme alussa minulla oli kuitenkin hyvä vaihe elämässäni ja olin pitkästä aikaa erittäin eloisa ja menevä, oma normaali itseni. Kun tapasin tämän nykyisen poikaystäväni, tunsin hänen olleen minun pelastava enkelini ja luotin häneen alusta asti ja siihen, että nyt olen löytänyt "sen oikean". Olin erittäin varma siitä, sillä hän jaksoi kuunnella minua kaikessa ja kohteli minua kuin kukkaa kämmenellä. Hän ihmetteli, miten olin selviytynyt kaikesta kokemastani ja miten minunlaista kukaan edes pystyi kohtelemaan niin huonosti, miten joskus minua oli kohdeltu. Ymmärsin silloin itsekkin, etten ollut saanut ansaitsemaani kohtelua, sillä tämä nykyinen poikaystäväni oli kuin lahja elämääni. Koin ensimmäistä kertaa elämässäni, että olin saanut jotakin, mikä olisi todella arvokasta ja jotakin, mikä olisi juuri sitä, mitä oikeasti ansaitsisin.
Meidän suhde on kuitenkin muuttunut alkuajoista. Viimeisen puolen vuoden olen kokenut sen ahdistavaksi, koska en uskalla sanoa tai kertoa tuntemuksistani enää. En enää halua kertoa menneisyydestäni, koska aloin huomaamaan, että ne ahdistivat poikaystävääni joka kerta, kun kerroin hänelle asioita. Tunnen huijjanneeni poikaystäväni suhteeseen kanssani, sillä olen nykyään aivan erilainen. Itken, itken ja itken, kierin itsesäälissä, saan ahdistuskohtauksia ja syyllistän poikaystävääni jos hän on esimerkiksi poissa työmatkalla monta päivää. Hän on ainut tukeni ja koen sen ahdistavaksi, jos hän ei ole kotona.
En tarvitsisi holhoamista ja vahtimista vaan tukea, yhdessäoloa ja hellyyttä. Olemme jollain tasolla etääntyneetkin toisistamme, sillä riitelemme nykyään jatkuvasti, koska valitan ja saan kiukunpuuskia. Emme jaa välttämättä oikeita tuntemuksiamme, mutta ero vaihtoehto on tullut jo erittäin monta kertaa esille, oikeastaan vain minun suustani. Valitan poikaystävälleni siksi, koska hän on sanonut haluavansa olevan minun kanssani ainiaan ja minun olevan hänen elämänsä tärkein ihminen, muttei käyttäydy sen mukaisesti. Ja koska elämäni ei ole ollut ruusuilla tanssimista ja hän tietää sen, niin oletan, että hän kohtelisi minua kuin itse kohtelisin tärkeintä ja rakkainta ihmistä elämässäni.
Kun aloimme seurustella, minulla oli siis hyvä vaihe elämässäni ja näin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan valoa tunnelin päässä. Suunnittelimme yhdessä tulevaisuuttamme, sillä meillä klikkasi niin loistavasti yhteen ja molemmat tunsimme tässä olevan oikeasti jotakin erityistä. Kuitenkin mielialani ei ole pysynyt samalla tasolla ja se on laskenut jossain vaiheessa tuntemattomasta syystä siihen pisteeseen, että minun oli pakko hakeutua nyt lääkärille. Täytin sen kyselylomakkeen, jossa kartoitetaan, millä tasolla masennus on ja tajusin vasta oikeasti silloin, että olen vakavasti masentunut. Lääkäri määräsi mielialalääkettä ja kirjoittaa minusta nyt uutta lähetettä eteenpäin psykoterapiaan.
--JATKUU SEURAAVASSA VIESTISSÄ
Meidän suhde on kuitenkin muuttunut alkuajoista. Viimeisen puolen vuoden olen kokenut sen ahdistavaksi, koska en uskalla sanoa tai kertoa tuntemuksistani enää. En enää halua kertoa menneisyydestäni, koska aloin huomaamaan, että ne ahdistivat poikaystävääni joka kerta, kun kerroin hänelle asioita. Tunnen huijjanneeni poikaystäväni suhteeseen kanssani, sillä olen nykyään aivan erilainen. Itken, itken ja itken, kierin itsesäälissä, saan ahdistuskohtauksia ja syyllistän poikaystävääni jos hän on esimerkiksi poissa työmatkalla monta päivää. Hän on ainut tukeni ja koen sen ahdistavaksi, jos hän ei ole kotona.
En tarvitsisi holhoamista ja vahtimista vaan tukea, yhdessäoloa ja hellyyttä. Olemme jollain tasolla etääntyneetkin toisistamme, sillä riitelemme nykyään jatkuvasti, koska valitan ja saan kiukunpuuskia. Emme jaa välttämättä oikeita tuntemuksiamme, mutta ero vaihtoehto on tullut jo erittäin monta kertaa esille, oikeastaan vain minun suustani. Valitan poikaystävälleni siksi, koska hän on sanonut haluavansa olevan minun kanssani ainiaan ja minun olevan hänen elämänsä tärkein ihminen, muttei käyttäydy sen mukaisesti. Ja koska elämäni ei ole ollut ruusuilla tanssimista ja hän tietää sen, niin oletan, että hän kohtelisi minua kuin itse kohtelisin tärkeintä ja rakkainta ihmistä elämässäni.
Kun aloimme seurustella, minulla oli siis hyvä vaihe elämässäni ja näin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan valoa tunnelin päässä. Suunnittelimme yhdessä tulevaisuuttamme, sillä meillä klikkasi niin loistavasti yhteen ja molemmat tunsimme tässä olevan oikeasti jotakin erityistä. Kuitenkin mielialani ei ole pysynyt samalla tasolla ja se on laskenut jossain vaiheessa tuntemattomasta syystä siihen pisteeseen, että minun oli pakko hakeutua nyt lääkärille. Täytin sen kyselylomakkeen, jossa kartoitetaan, millä tasolla masennus on ja tajusin vasta oikeasti silloin, että olen vakavasti masentunut. Lääkäri määräsi mielialalääkettä ja kirjoittaa minusta nyt uutta lähetettä eteenpäin psykoterapiaan.
--JATKUU SEURAAVASSA VIESTISSÄ
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olin pelännyt sitä hetkeä siitä lähtien kun minulla meni hyvin. Luulin, etten enää, tai ainakaan piiiiiiiitkäään aikaan, tulisi ikinä masentumaan uudelleen ja olisin jo käsitellyt kaikki masennukseen johtaneet syyt. Olen aina ajatellut, ettei onnellisuuden tunteeni voi jatkua pitkään ja nyt se oli taas totta.
Tajuan, että parisuhteemme on mennyt huonommaksi masennuksen takia, eikä minun. Poikaystäväni ei tajua sitä. Hän syyttelee jatkuvasti minua kuinka olen erilainen, eikä ole yhtä kannustava kuin suhteemme hyvänä aikana. Haluan todellakin parantua ja parantaa tapojani, enkä käyttää masennusta ”tekosyynä”, vaikka se oikeasti onkin syy nykyiseen olemukseeni. Olen kertonut hänelle, että olen ollut aikaisemmin masentunut ja näyttänyt hänelle ihan tekstiä paperilla, jossa on kerrottu lääkärien ja muiden diagnooseistani. Kun kerron, mitä tarvitsen, hän silti ajattelee joka kerta kun riitelemme, että olen tahallani tällainen.. Mutta en ole.
Minusta on tullut välinpitämättömämpi, enkä ole innokas tekemään mitään tai kaikki on minulle ihan samaa. Puhun hiljaa, enkä anna mielipiteeni kuulua. Tapanani on aina ollut pitää kaikki tyytyväisenä ja osoittaa läheisimmälleni kuinka tärkeä hän on minulle, tekemällä pieniä tai isoja juttuja hänelle tai hänen puolestaan. Nykyään en jaksa, eikä minua kiinnosta, koska en tunne saavani tarpeeksi tukea poikaystävältäni.
Rakastan poikaystävääni valtavasti ja haluan meille yhteisen tulevaisuuden, mutta pelkään, ettei sitä koskaan tule, koska hän ei jaksa minua. Hän ei ymmärrä, että tarvitsisin normaalia enemmän hellyyttä, rakkautta ja sitä tukea. Sitä, että hän auttaa minua kotitöissä, sitä, että hän tekee palveluksia minun pyynnöstä, herää, kun itken yöllä, kehuu kauniiksi, kun laitan korkokengät jalkaani, kuuntelee tylsiä ilojani ja huoliani, muistuttaa, miten tärkeä olen hänelle ja kulkee mukanani, missä ikinä menenkin. Ja tietenkin rakastaa ehdoitta. Niin minäkin olen hänen tukenaan.
En ole ikinä halunnut vaivata vanhempiani tai ystäväniäni huolillani ja tapanani on ollut peittää huolet hymyn taakse. En kuitenkaan ole jaksanut pitää hymyä yllä ja välttelen ystävien tapaamisia, siksi olen eristäytynyt jo todella paljon ystävistäni, eivätkä he pidä minuun mitään yhteyttä. Yksi ja oikeastaan ainoa syy, miksi jatkan aina huomiseen, on se, etten halua järkyttää ja aiheuttaa ihmisille huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä. Vaikka ajattelen, ettei kukaan edes välittäisi, haluan silti uskoa niin. Ja jos päätyisin tekemään itsemurhan, haluaisin ihmisten tietävän syyn.
Ainoa henkilö, johon olen turvautunut, on poikaystäväni, koska asun hänen kanssaan yhdessä pienessä kaksiossamme. Koti on ainoa paikka jossa voin olla täysin oma itseni. Kenelläkään tuntemallani ei ole mitään käsitystä siitä, mitä tunnen ja ajattelen sisälläni. Vaikka asun poikaystäväni kanssa saman katon alla, hänkään ei tiedä puoliakaan niistä. Minun on oikeasti hyvin vaikea elää tällä hetkellä, sillä minun on erittäin vaikea puhua ajatuksistani. Miten saisin poikaystäväni ymmärtämään minua? Vai onko hän oikeasti vain välinpitämätön ja kyllästynyt minuun?
Voisiko olla niin, että nyt kun olet päässyt turvalliseen suhteeseen, ikään kuin kokeilet tiedostamattomasti poikaystäväsi sitoutuvuutta? Haet varmistusta sille, että hän jää luoksesi, vaikka olisit kuinka kielteinen, vihainen ja hankala. Ikävä kyllä sellaista ihmistä ei juuri löydy, jota ei saisi tuolla tavalla karkotettua. Ja sitten saat yhden kivuliaan hylkäämiskokemuksen lisää ja "vahvistuksen" sille, ettet ole kenenkään rakkauden arvoinen.
Näin kävi minulle. Mieti, voisiko tuossa olla kohdallasi perää.
Kyllä mä itseasiassa vähän testaankin, tiedostamattomasti. Esimerkiksi kun riitelememme, saatan pahimman myrskyn jälkeen itkeä valtoimenaan, ja jos hän ei tule lohduttamaan tai parantamaan mieltäni, oloni on entistäkin epävarmempi ja ajattelen ettei hän välitä minusta oikeasti..
Vaikka asia ei oikeasti olisi noin, hänen silti pitäisi tulla ja näyttää se minulle. Mitä parempi olo mulla on, sitä paremmin voin keskittyä positiivisiin asioihin ja parantua pikkuhiljaa.. En nyt tarkoita sitä että mun pitäisi olla aina oikeassa ja suhteessa aina etusijalla, ei tietenkään! Mutta jos jompi kumpi on kipeä, niin tottakai sitä yrittää tehdä mahdollisimman paljon, jotta toinen voisi paremmin.
Mun sairauteni on masennus, josta joka päivä yritän toipua parhaani mukaan, mutta yksin se on niin vaikeaa, varsinkin, jos toinen ei ymmärrä sairautta ollenkaan.
Sä selkeästi käytät poikaystävääsi psykoterapeuttina, ja se ei ole parisuhteen tarkoitus. Jatkuva ongelmien toisen niskaan kaataminen usein sairastuttaa toisenkin ja tuhoaa parisuhteen. Siis parisuhde parisuhteena ja ongelmien ratkaisua ammattiauttajalla. Tuommoista ei kukaan jaksa pitään.