Moni on laittanut tänne pienen pätkän tekstistään arvosteltavaksi, joten rohkaistuinpa samaan minäkin. Varsinaisesta kirjasta ei vielä tässä vaiheessa voi millään lailla puhua, mutta olisi kiva kuulla, miltä kirjoitukseni noin ylipäätään vaikuttaa. Sekä risut että ruusut otan kiitollisena vastaan!
Jonkinlaisesta nuorten aikuisten kevyehköstä, romanttissävytteisestä tekstistä on kyse.
***
Prologi
Hän kulki yksin yössä. Pakkanen pisteli nenänpäätä, hengitys huursi etuhiukset vaaleista valkoisiksi. Jos hengitti sisään liian lujasti, jäinen ilma tarrasi kiinni keuhkoihin ja pakotti yskimään. Hän veti kaulahuivin tiukemmin leukansa peitoksi ja kipristeli varpaitaan kenkien sisällä.
Kadut olivat hiljentyneet. Valomerkistä oli jo aikaa; baarien suunnasta virtaava, epävarmasti askeltava ihmisjoukko oli hajaantunut omille teilleen. Keskustan laidalla vastaan käveli vielä joukko kikattelevia naisia, joiden korot olivat liian korkeat ja hameet turhan lyhyet heidän ikäänsä ja humalatilaansa nähden. Ohuiden sukkahousujen peittämät jalat olivat varmasti jäässä.
Ollapa vielä nuori, tuhtien ripsivärikerrosten alta luodut katseet sanoivat, vaikka huolella rajatut huulet pysyivät hymyssä.
Hän jatkoi matkaansa. Tunnelin ali, markettien ohi, valoristeyksen yli. Jump-jump-jump, ohi ajavasta Corollasta kuului. Auto ei edes hidastanut punaisissa, eikä sivutieltä ketään tullutkaan. Pian Toyotan takaosassa tuikkivat ledivalot katosivat näkyvistä. Hän oli taas yksin.
Nenänpäätä oli lakannut pistelemästä. Sormissa ei tuntunut enää miltään. Hänkään ei tuntenut oikein mitään.
Ehkä hänen olisi kuulunut itkeä. Päästää kuumat kyyneleet valumaan poskilleen, antaa olkapäidensä vavahdella hiljaisten nyyhkytysten tahdissa. Nyt ei kuitenkaan ollut sellainen olo. Ei, vaikka tämän illan jälkeen syytä olisi ollut enemmän kuin hän halusi ajatella.
”Et saa ihastua minuun liikaa.” Et saa ihastua minuun liikaa. Hän toisteli lausetta päässään kerta toisensa jälkeen. Niin hänelle oli tänään sanottu. Et liikaa.
Miten se saattoi sanoa niin?
Hän tunsi poskellaan pisaran. Se oli kylmä.
Taivaalta putoili hiljalleen lumihiutaleita. Pieniä, vain hädin tuskin näkyviä, mutta hiutaleita silti.
Kummallista, hän ajatteli. Ei tällaisella pakkasella satanut lunta. Tällaisella pakkasella taivas oli kirkas ja täynnä tähtiä. Mutta ei tänään. Vaikka kaupungin valot olivat nyt harvemmassa, yläpuolella näkyi vain pilviä ja pimeyttä. Ei tähtiä, ei tänään. Se tuntui loogiselta, kun tarkemmin ajatteli.
Hän jatkoi kulkuaan lumihuntu hiuksillaan.
Lopulta, lopultakin vastassa oli kotiovi. Kohmeisilla sormilla kesti pari yritystä saada avain lukkoon asti. Villakangastakki jäi lojumaan lattialle, hän ei jaksanut ripustaa sitä naulakkoon. Jääkaapista löytyi vielä raejuustoa. Hän söi sitä pikkulusikalla suoraan purkista.
Sitten hän riisui loput vaatteet ja astui kuumaan suihkuun. Lämmin vesi pisteli tuskallisesti jäisiä jalkapohjia, mutta hän ei jaksanut välittää.
Hänen nimensä oli Aada. Aada oli rakastunut, täysin ja läpikotaisin rakastunut.
Jonkinlaisesta nuorten aikuisten kevyehköstä, romanttissävytteisestä tekstistä on kyse.
***
Prologi
Hän kulki yksin yössä. Pakkanen pisteli nenänpäätä, hengitys huursi etuhiukset vaaleista valkoisiksi. Jos hengitti sisään liian lujasti, jäinen ilma tarrasi kiinni keuhkoihin ja pakotti yskimään. Hän veti kaulahuivin tiukemmin leukansa peitoksi ja kipristeli varpaitaan kenkien sisällä.
Kadut olivat hiljentyneet. Valomerkistä oli jo aikaa; baarien suunnasta virtaava, epävarmasti askeltava ihmisjoukko oli hajaantunut omille teilleen. Keskustan laidalla vastaan käveli vielä joukko kikattelevia naisia, joiden korot olivat liian korkeat ja hameet turhan lyhyet heidän ikäänsä ja humalatilaansa nähden. Ohuiden sukkahousujen peittämät jalat olivat varmasti jäässä.
Ollapa vielä nuori, tuhtien ripsivärikerrosten alta luodut katseet sanoivat, vaikka huolella rajatut huulet pysyivät hymyssä.
Hän jatkoi matkaansa. Tunnelin ali, markettien ohi, valoristeyksen yli. Jump-jump-jump, ohi ajavasta Corollasta kuului. Auto ei edes hidastanut punaisissa, eikä sivutieltä ketään tullutkaan. Pian Toyotan takaosassa tuikkivat ledivalot katosivat näkyvistä. Hän oli taas yksin.
Nenänpäätä oli lakannut pistelemästä. Sormissa ei tuntunut enää miltään. Hänkään ei tuntenut oikein mitään.
Ehkä hänen olisi kuulunut itkeä. Päästää kuumat kyyneleet valumaan poskilleen, antaa olkapäidensä vavahdella hiljaisten nyyhkytysten tahdissa. Nyt ei kuitenkaan ollut sellainen olo. Ei, vaikka tämän illan jälkeen syytä olisi ollut enemmän kuin hän halusi ajatella.
”Et saa ihastua minuun liikaa.” Et saa ihastua minuun liikaa. Hän toisteli lausetta päässään kerta toisensa jälkeen. Niin hänelle oli tänään sanottu. Et liikaa.
Miten se saattoi sanoa niin?
Hän tunsi poskellaan pisaran. Se oli kylmä.
Taivaalta putoili hiljalleen lumihiutaleita. Pieniä, vain hädin tuskin näkyviä, mutta hiutaleita silti.
Kummallista, hän ajatteli. Ei tällaisella pakkasella satanut lunta. Tällaisella pakkasella taivas oli kirkas ja täynnä tähtiä. Mutta ei tänään. Vaikka kaupungin valot olivat nyt harvemmassa, yläpuolella näkyi vain pilviä ja pimeyttä. Ei tähtiä, ei tänään. Se tuntui loogiselta, kun tarkemmin ajatteli.
Hän jatkoi kulkuaan lumihuntu hiuksillaan.
Lopulta, lopultakin vastassa oli kotiovi. Kohmeisilla sormilla kesti pari yritystä saada avain lukkoon asti. Villakangastakki jäi lojumaan lattialle, hän ei jaksanut ripustaa sitä naulakkoon. Jääkaapista löytyi vielä raejuustoa. Hän söi sitä pikkulusikalla suoraan purkista.
Sitten hän riisui loput vaatteet ja astui kuumaan suihkuun. Lämmin vesi pisteli tuskallisesti jäisiä jalkapohjia, mutta hän ei jaksanut välittää.
Hänen nimensä oli Aada. Aada oli rakastunut, täysin ja läpikotaisin rakastunut.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hmm. Sinänsä kerronta on suurimmaksi osaksi sujuvaa ja kiinnostavaakin. Muutama klisee (alku ja loppu) hieman harmittaa. Ja onko tämä muuta kuin taas yksi harlekiinitarina?
Sitten muutama poiminta:
Ollapa vielä nuori, tuhtien ripsivärikerrosten alta luodut katseet sanoivat, vaikka huolella rajatut huulet pysyivät hymyssä. - Tämä oli liian irrallaan, enkä saanut ihan heti kiinni, ketä (tai jopa keitä?) tällä tarkoitettiin.
Miten se saattoi sanoa niin? - Miten hän... (koska muuallakin puhutaan ihmisistä hän-muodossa)
Lopulta, lopultakin... - Riittäisi pelkästään "lopultakin".
Karsi selittämistä, tosi paljon.
Valitse näkökulma jossa kerrot.
Kiitos kommenteistanne, tuulitukka ja 2-3! :)
Tuulitukka, tuota olen itsekin miettinyt, että ymmärretäänkö, keille katseet kuuluvat. Pitänee muotoilla toisella tapaa. Sanaa "se" käytän tarkoituksella silloin kun kuvaan päähenkilön omia ajatuksia - tässä ikään kuin kertojanääni puhuu "hänestä", mutta henkilön omat ajatukset "siitä". En tiedä, pitäisikö ajatuksista kertovat kohdat sitten esimerkiksi kursivoida tai jotain muuta selvyyden vuoksi. Pitää miettiä.
"Harlekiinitarina" ei oman käsitykseni mukaan ihan kuvaa tätä - ainakin itse miellän sen olevan jossain määrin kypsemmille ihmisille suunnattua pehmopornoa. Tämä on monella tapaa lähempänä teininovelleja, näin luulisin.
Prologi eroaa hieman muun tekstin kirjoitustyylistä, joten ihan selvyyden vuoksi laitan vielä osan ensimmäisestä luvusta - se on ehkä enemmän sitä, miltä teksti noin muuten näyttää. Mielelläni toki luulisin mielipiteen tästäkin. :)
***
1. luku
Lumihanki kimalteli kevätauringon kalpeiden säteiden valossa. Lämpötila keikkui nipin napin miinuksen puolella, ja talitintit lauloivat kilpaa titityytään. Talvi oli viimein väistymässä. Mökkireissusta tulisi mahtava, Aada hymyili itsekseen.
Oli oikeastaan sattumaa, että hän oli lähdössä viettämään hiihtolomaansa Taivalkoskelle. Lotta oli pyytänyt häntä mukaan vasta edellisenä iltana, sanonut tarvitsevansa naisseuraa. Tarkoituksena oli suunnata Lotan poikaystävän kaverin mökille.
”Ajattelin ensin, että kyllä minä Lauria ja sen porukkaa nyt sen verran kestän. Sitten tajusin, että kolme päivää pelkkää äijämeininkiä on kyllä vähän liikaa mulle”, Lotta oli selittänyt, eikä Aada väittänyt vastaan.
Niinpä Aada seisoi lauantaiaamuna kerrostalonsa parkkipaikalla urheilukassin ja makuupussin kanssa ja odotti sinistä Volkswagenia. Sen olisi oikeastaan pitänyt tulla jo kymmenen minuuttia sitten, mutta ei hänellä kiire ollut.
Aada kulutti aikaansa katselemalla ohikulkevia koirantaluttajia ja yöreissuiltaan palaavia, väsyneinä laahustavia opiskelijoita. Joku oli näköjään kadottanut kenkänsä illan melskeessä. Nuori mies hyppeli sukkasillaan parkkipaikan läpi kuin paraskin atleetti ja katosi nopeasti opiskelija-asuntonsa sisään.
Aada pohti, millainen muu seurue tulisi olemaan. Hän ei tuntenut entuudestaan kuin Lotan ja Laurin. Heidän lisäkseen mukaan tulisivat myös Tuomas ja Ilkka – oliko se nyt Ilkka? Molemmat olivat teekkareita, kuten Lauri. Mökki oli Tuomaksen vanhempien. Muuta hän ei oikeastaan pojista tiennyt.
Lopulta tuttu auto kaarsi pihalle. Lauri avasi jo valmiiksi täynnä olevan takakontin ja sulloi urheilukassin muiden sekaan. Makuupussi menisi sylissä.
Aada avasi takaoven ja istui Lotan taakse.
”Terve!”
”Terve! Sori kun kesti, avaimet meinas unohtua matkasta”, Lotta selitti etupenkiltä. ”Ai niin, te ette varmaan oo vielä tavanneet. Tässä on Aada. Tuomas, Ilari”, hän osoitti keskellä ja vasemmalla istuvia poikia.
Aada kätteli poikia makuupussinsa yli. Ilari, sehän se olikin.
Vieressä istuva Tuomas oli pitkä, hoikka tummahiuksinen poika. Suklaasilmä, pitkäripsi. Sellainen, josta tytöt eivät saaneet katsettaan irti edes unissaan. Ja kauhean kova puhumaan. Tuskin oli auto lähtenyt käyntiin, kun tämä jo kertoi edellisen viikon baariseikkailuistaan Aadalle kuin vanhallekin tutulle.
”Aamulla kuulin, että olin laulanut karaokea. No, ei siinä mitään, on sitä ennenkin laulettu. Oispa se nyt vain ollut edes se Aikuinen nainen. Mutta minähän poika lauloin 'Varpunen jouluaamuna'. Mitä helvettiä, Varpunen jouluaamuna. Maaliskuussa. Karaoke-emäntä oli kuulemma kehunut herkäksi tulkinnaksi. Hävetti ihan hitosti”, tämä pyöritteli silmiään, eikä Aada voinut kuin nauraa. Hauska tyyppi, hän päätti.
Ilari oli hieman hiljaisempi. Ei mikään ujo: Tuomaksen rinnalla varmaan kuka tahansa vaikutti hiljaiselta. Vaaleat hiukset, siniharmaat silmät, tyylikkäät silmälasit – kaikin puolin tavallisen oloinen tapaus. Mukava, Aada päätteli automatkan edetessä. Fiksu ja mukava.
”Hei, kiva kun pääsit mukaan näin lyhyellä varoitusajalla. Aadahan se oli?” Ilari kysyi.
Hänen silmänsä hymyilivät Aadalle. Aada hymyili hänelle.
Ilari kurkotti Tuomaksen yli laittamaan Ultra Bran vanhaa CD:tä soittimeen, ja Aadan piti pidätellä itseään, ettei laulanut mukana.
Kyllä vain. Reissusta tulisi mahtava.
Hyvältää näyttää! Kyllä minä voisin tällaista lukea.
Laittaisin vain huutomerkit tuon "Mitä helvettiä..." -lauseen perään.
Eli aika vähän minulla oli kritiikkiä tällä kertaa. Jatka samaan malliin :)
En pitänyt prologista. Aihe vaikutti tylsältä. Tämä ensimmäinen luku sen sijaan tempaisi mukaansa. Alkoi kiinnostaa, mitä jatkossa tapahtuisi. Olit kuvannut tunnelman hyvin, henkilöhahmot erottuivat toisistaan ja henkilöiden välistä jännitystäkin syntyi. Niin, ja teksti on muodoltaan ja tyyliltään hyvää. Sinulla ovat perusasiat kunnossa. Jatka samaan malliin!
Samaa mieltä, että prologissa on kyllä parantamisen varaa. Kannattaisi ehkä kirjoittaa ihan toisenlainen. Kliseinen luontokuvaus ei kerro tarinasta tai hahmoista mitään olennaista, eikä herätä lukijan kiinnostusta.
Passiivin ja aktiivin käytössä on myös epäjohdonmukaisuuksia. Ehkä tarkoitit sen tyylikeinoksi, mutta tällaisenaan se vaikuttaa vain liialliselta pelkistysyritykseltä. Tekstistä tulee paljon sujuvampaa, jos palloilet niiden välillä vähemmän.
Ensimmäisen luvun alussa en voinut kuin ajatella, että taas luontokuvaus. On muitakin tapoja aloittaa ja ne ovat yleensä parempia, ellei ole juonen kannalta välttämätöntä, että kuvailet tapahtumapaikkaa. Tämän luvun voisi esimerkiksi aloittaa suoraan autosta ja selittää miten Aada oli sinne joutunut sitä mukaa, kun muut henkilöt esitellään. Turhat johdannot eivät saa lukijaa kiinnostumaan.
Sitten kun pääsit asiaan ja niin dialogi oli ihan sujuvaa, samoin henkilökuvaus. On hienoa, että lukija voi erottaa henkilöt toisistaan puheen perusteella. Tunnet varmasti jo hahmosi hyvin. Kielioppikin on prologin jälkeen ihan kunnossa.