En ymmärrä kansainvälistä adoptiota?

Hei, olen kamppaillut samojen kysymysten ja pohdintojen parissa ennen lapseni tuloa Suomeen ja vielä jälkeenkin. Kotia ei hänelle löytynyt synnyinmaasta ja tulevaisuus lastenkodin jälkeen oli täysi kysymysmerkki. Nyt hän sai oman perheen ja suvun, rakkautta ja ravintoa, haluamansa koulutuksen ja harrastukset. Toki olisi ollut parempi, että tämä kaikki olisi tapahtunut siellä synnyinmaassa, mutta kun se ei ollut mahdollista! Toivon, että lapseni aikuisena ymmärtää tapahtuneen. Nyt elämme päivä kerrallaan tavallista lapsiperheen elämää. Näiden vuosien aikana olemme kohdanneet uteliaisuutta, joka mielestäni on ihan ok. Vastailemme muutamaan kysymykseen ja etenkin lapsille se riittää. Tulevaisuudessa, toivon lapseni olevan tarpeeksi vahva pärjätäkseen. Suomessa kuitenkin suurin osa ihmisistä on ihan fiksuja, jotka arvostavat erilaisuutta ja joiden tuttava/ystäväpiiriin kuuluu myös ulkomailta tulleilta.

Heippa. En nyt osaa sanoa juuta enkä jaata adoptioasiaan, mutta kerron näkökulmani silti.

Olin kuusi viikkoa töissä Tansaniassa, orpokodissa, jossa vanhin lapsi oli alle kolmevuotias. (Oikeasti kyseessä oli enemmänkin hengissäpitolaitos, lapset kolmevuotiaana annettiin sukulaisilleen tai laitettiin muihin orpokoteihin, mutta jokatapauksessa.). Lapsia "hoitamassa" oli kerrallaaan 1-3 paikallista naista, jotka päivän aikana tekivät seuraavat asiat: ruokaa/maitoa/velliä lapsille 4-5krt/päivä. Vaipanvaihto n. 2krt/päivä. Ruuanlaitto, pyykinpesu, lasten aamupesu.

Vauvat, joita parhaimmillaan oli 7, joista yksi vaikeavammainen, olisivat maanneet märissä vaipoissaan ja sängyissään koko päivän, jos minä tai joku muu vapaaehtoinen emme olisi olleet paikalla. Yhdeksän kuukauden ikäinen pysyi vaivoin istumassa, jos hänet niin asetettiin, ja tämäkin taito oli todennäköisesti vapaaehtoisten opettama (ja ihan normilapsi oli kyseessä, kuudessa viikossa oppi mm. Konttaamaan ja seisomaan tukea vasten, kun päivittäin otettiin pois sängystä. ). Vauvat olivat passiivisia, eivätkä enää edes viitsineet itkeä, eihän kukaan olisi vastannut.

(Työntekijät eivät siis leikkineet vauvojen tai lasten kanssa oikeastaan koskaan, eivätkä pitäneet sylissä.)

Isommat lapset eivät kuuleman mukaan olleet ainakaan kolmeen kuukauteen päässeet lainkaan ulos. Todennäköisesti pidempäänkään aikaan. He viettivät päivänsä keskenään (4 lasta ikävälillä 1,5-2,5) sisällä, betonilattialla, aidatulla alueella likaisissa vaipoissa. Aktivoinnin ja virikkeiden puute näkyi turhautumisena (lelujen rikkomista yms), väkivaltaisuutena (muiden lyömistä yms, ei kukaan ollut ohjannut pois tekemästä niin), passiivisuutena (ei itkua, ei naurua, ei pyrkimistä syliin. Tämä asia parani huomattavasti parissa päivässä) ja toisten lasten kohdalla taas äärimmäisestä sylinkaipuusta ja mustasukkaisuudesta. Lapsille ei kukaan myöskään opettanut mitään, yksi yli kaksivuotiaista (3kpl) osasi toistaa muutamia sanoja omaa kieltään, taputtaa, hyppiä yms, muut eivät. Kehitystä pikkuhiljaa tässäkin tapahtui, KUN JOKU JAKSOI OLLA heidän kanssaan!

Ja kyseessä kuitenkin oli varmasti tavallaan "hyvä" orpokoti, joka sijaitsee sairaalan lähellä, ja ylläpidetään ainakin osittain suomalaisvaroin. Suomalaisia ja ruotsalaisia vapaaehtoisia käy paljon.

Että olen kyllä sitä mieltä, että jokainen näistä lapsista olisi ollut onnellisempi rakastavassa suomalaisperheessä, vaikka naapurinpoika olisikin haukkunut neekeriksi.

Keskusteluketjun aloittaja edustaa suurta enemmistöä, jolla ei ole riittävästi tietoa ilman vanhempia elävien lasten elämästä lastenkodeissa ympäri maailmaa. Silloin on helppo toistella, mitä on kuullut muiden kertovan adoptiosta ja adoptiolasten 'kärsimyksistä vieraassa kasvuympäristössä'.Ja onhan tälläkin sivustolla ainakin yksi adoptiolapsi kovasti pitänyt meteliä omista huonoista kokemuksistaan adoptioperheessään.
Toisaalta edellisellä kirjoittajalla on karu tarina kerrottavana yhden lastenkodin arjesta. Tarinasta on monta versiota, riippuen mistä lastenkodista tai laitoksesta puhutaan, mutta yhteistä niille on, että yhdelläkään niistä lapsista ei ole kahta vanhempaa huolehtimassa hänestä 24/7. Rakastamassa tapahtuipa mitä tahansa.
Adoptiovanhempana olen huomannut, että jostain syystä adoptio kiinnostaa muita ihmisiä tavattoman paljon.
Itse olen vakuuttunut siitä, että lapsemme on saanut paremmat eväät elämään meillä kuin mitä hän olisi saanut siellä laitoksessa, josta hänet haimme.
Toki itsekin pidämme itseämme onnekkaina, kun meillä on mahdollisuus seurata hänen kasvua ja kehittymistään ihan aitiopaikalta: omassa kodissamme.
Mitä kiusaamiseen tulee, niin ystävät eivät pilkkaa ja ivaa. Ne, jotka niin tekevät, eivät tunne häntä, joten heistä ei ole väliä. He näkevät pelkän kuoren, eivät ihmistä sen kuoren sisällä.

Mitä mieltä itse olette?

Nyt kun kerran kysyit.

Mielestäni kommenttisi paljastaa sinusta vanhahkon entisen koulukiusatun/kiusaajan joka ei ole päässyt asian yli.
Todennäköisesti et myöskään asu ainakaan pk seudulla.
Terapiassa voit hioa vastauksia "kiusallisiin" kysymyksiin itsestäsi/vanhemmistasi jotka jäi kaivelemaan joskus silloin.
Kannat turhaan huolta maailman lapsista - miten ois oman mielenterveyden pönkittäminen siellä terapiassa ettei rajatilasi yhtäkkiä "paljastu"

Hyvää kesää

Adovanhemmat yrittävät esittää hyväntekijää kun pelastivat taas jonkun orvon. Mua ällöttää koko adoptio ja miettii millasta lapsikauppaa se todellisuudessa. Saat valita itse minkälaisen lapsen otat onko esim.huulihalkioo. Mun mielestä vois vielä laittaa selkeät hinnastot kaikkien nähtäväksi näille lapsille. Mitä kauniimpi ja terveämpi lapsi niin sitä korkeampi hinta. Ai niin näinhän se melkein todellisuudessa meneekin jo!!

9-vuotias Venäjältä adoptoitu poikani totesi pari päivää sitten, että "kaikki lapset pitäisi pelastaa lastenkodeista".

Mitäpä siihen lisäämään.

Lastensuojeluilmoituksen voi tehdä nimettömänä kuka tahansa Suomessa. Ihan perättömänkin siis. Lastensuojelun on käsiteltävä kaikki ilmoitukset /kantelut, vaikkapa jonkun rasistisen naapuriaan vihaavan kantelun, vaikka kyseessä olisi ihan hupsu ja perätön kantelu.

Jos sinäkin, edellä kirjoittanut, harkitset näiden kanteluiden tekoa, niin voisitko helpottaa " yhteiskunnan verotaakkaa" vaikkapa juttelemalla tälle mielestäsi kaltoin kohdellulle lapselle ja tämän vanhemmille. Ihan vaikka sanoisit päivää, kysyisit nimen ja olisit ihminen omalta osaltasi.

Ja sinä, joka puhut adoptiosta lapsikauppana, niin soitapa adoption antajille (Interpedia, Helsingin kaupunki, Pelastakaa lapset ry., Punainen risti jne.) ja kysy huviksesi, millaista lapsikauppaa he harjoittavat. Mieti samalla, kuka sinä itse olet, millainen ihminen olet.

Edellä oleva kuvaus Tansanian orpokodista oli todella sykähdyttävä. Kunpa edellä olevan "rakkaudesta Tansaniaan"-nimimerkin kaltaisia ihmisiä olisi Suomessa enemmän!

Oma nyt 18-vuotias tyttäreni antoi ehkä kauneimman kiitoksen, jonka äiti voi saada, noin vuosi sitten. Hän sanoi, että, että päivä, jona hän tuli adoptoiduksi - kun hän tiesi, että saa oman kodin ja oman perheen - oli hänen elämänsä onnellisin. Ja sinä hetkenä, kun hän tuli kotiimme, ja ymmärsi, että tuossa sängyssa hän saa nukkua tästä eteenpäin joka ainoa yö, onni oli täydellinen. Hän oli viettänyt elämänsä ensi vuodet eri lastenkodeissa vaihtuvissa ryhmissä, vaihtuvien hoitajien ja lasten kanssa, kohdannut myös kaltoinkohtelua - vaikka ylipäänsä hoito oli parasta, mihin syntymämaassa pystyttiin.

Monenlaista on koettu - kaikki päivät eivät ole hänelle olleet helppoja. Mutta perusfiilis on edelleen, että tämä oli paras juttu niillä korteilla, jotka elämä oli sattumalta antanut. Elämän ei tarvitse olla täydellistä.

"Jos hankit lapsen Afrikasta tai Aasiasta, lapsi kokee väkisinkin rasismia ainakin joskus. Hän voi joutua myös vastaileen kavereiden kiusallisiin kysymyksiin."

- Monet lapset joutuvat koulumailmassa selittelemään hyvinkin paljon asioita. Siinä ei paljon etnisyys paina. Nykyään lapsilla saattaa olla samaa sukupuolta olevat vanhemmat, toinen vanhemmista olla tummaihoinen, alkoholistin lapsen selittelee miksi heillä ei ole koskaan uusia vaatteita ja miksi heidän tykönsä ei voi mennä leikkimään, toiset lapset selittelee mustelmiaan, toiset sitä miksi ei ole koskaan nähnyt isäänsä/äitiään... Tämä lista on loputon. Eli jos nyt et kuitenkaan vaivaisi päätäsi tämän enempää ulkomaalaisella adoptiolla kun se taitaa olla yksi pienimmistä syistä siihen että koulumailmassa kiusatuksi joutuu.

Eikö muutenkin ole parempi että lapsettomuudesta kärsinyt pariskunta adoptoi jo täällä mailmassa olevan lapsen kuin se että he väkisin käyvät läpi hoitoja ja tuovat tänne uuden lapsen "teollisesti" Ainakin pidän itse adoptiota huomattavasti parempana vaihtoehtona.

Onko tuokaan periaate että eläkööt lastenkodissa kun on jo kerran valmiiksi tottunut huonoihin oloihin.. Ei meinaan mikään kovin järkevän ihmisen logiikkaa, toisaalta tuon tekstin perusteella sinua ei voi kovin älykkäänä ihmisenä muutenkaan pitää.

Lapsi voi todellakin kokea kiusallisena puhua kavereidensa kanssa monista muistakin asioista, ei se adoptio ole tosiaankaan pahin mahdollinen.

Monissa maissa tosiaankin etsitään sisäisesti adoptio vanhempia ja näisät maista harvemmin tuleekaan Suomeen lapsia. Oman maan adoptiot menee aina edelle. Eikä tuo adoptio toimi niinkuin koiranpennun valinta että näytetään "tuon minä haluan" Sinähän et kyllä tätä epäillyt vaan eräs toinen tuolla tekstissä.

Nytkun olen jo tähän asti kirjoittanut niin huomasin että tämähän on taas joku nostettu aloitus vuoden takaa, mutta enpä viitsi nyt tätä koko teksiä poistaa sen takia, vaikak tuskinpa sinä tätä enää palaatkaan lukemaan.