Hei! Ajattelin kirjoittaa tänne, vaikka suurin osa vastauksista saattaakin olla trollien alkuperää. Etsin lähinnä kanssamatkustajia ja vertaistukea, en syytöksiä tai "rupee vaan syömään vitun pelle."
Olen siis parantumaan päin (ehkä?) oleva tyttö, jolla on F50.0 diagnoosi. Laihdutin parissa kuukaudessa 55 kilosta 40 kiloon pituudella 163cm. Nyt olen saanut painoa nostettua 3-4 kiloa, josta puolet varmaan nesteitä ja turvotusta. Ahdistus on melko valtava, mutta vielä enemmän ahdistaa se, että kontrollini on kadonnut kokonaan. Saatan syödä aivan mielihalujen mukaa nyt, kun on "lupa syödä". Saatan vetää mitä ikinä löydänkään mielettömiä määriä. Ahmimiskohtaukset on olleet kuukauden ajan melkein jokapäiväisiä ja päättyneet oksentamiseen, mutta eihän siinä kaikkea saa pois. :s
Nyt olo on aivan mielettömän turvoksissa ja tuntuu, että olisi jatkuvasti tiiliskivi mahassa. Tahtoisin vain lopettaa syömisen jälleen, mutta sitten joutuisin osastolle. Toisaalta mieluummin olisin sairaalassa kuin kotona, eipähän ole noita ruokakaappeja joilla ravata kun kukaan ei ole katsomassa.
Onko täällä muita, ketkä ovat tässä tilanteessa tai selvinneet tästä tilanteesta? Kaipaisin tukea ja tietoa siitä, miten normaalia tämä on, että anoreksiakauden jälkeen ahmitaan kuin viimeistä päivää.
Ikävöin toisaalta omaa tikkulaihaa vartaloani ja nämä turvotukset ovat hirveitä... Pelkään, että kesän jälkeen sorrun taas siihen helvettiin, kun palaan kouluun ja porukatkin töissä. Nyt ei ole muuta vaihtoehtoa kuin nostaa paino lääkäreiden käskyn mukaan sinne 47 kiloon joko kotona tai osastolla. Tavoitepainoni oli 35 kiloa, mutta lääkäri sanoi, että olen kuollut siihen mennessä.
Apua?
Olen siis parantumaan päin (ehkä?) oleva tyttö, jolla on F50.0 diagnoosi. Laihdutin parissa kuukaudessa 55 kilosta 40 kiloon pituudella 163cm. Nyt olen saanut painoa nostettua 3-4 kiloa, josta puolet varmaan nesteitä ja turvotusta. Ahdistus on melko valtava, mutta vielä enemmän ahdistaa se, että kontrollini on kadonnut kokonaan. Saatan syödä aivan mielihalujen mukaa nyt, kun on "lupa syödä". Saatan vetää mitä ikinä löydänkään mielettömiä määriä. Ahmimiskohtaukset on olleet kuukauden ajan melkein jokapäiväisiä ja päättyneet oksentamiseen, mutta eihän siinä kaikkea saa pois. :s
Nyt olo on aivan mielettömän turvoksissa ja tuntuu, että olisi jatkuvasti tiiliskivi mahassa. Tahtoisin vain lopettaa syömisen jälleen, mutta sitten joutuisin osastolle. Toisaalta mieluummin olisin sairaalassa kuin kotona, eipähän ole noita ruokakaappeja joilla ravata kun kukaan ei ole katsomassa.
Onko täällä muita, ketkä ovat tässä tilanteessa tai selvinneet tästä tilanteesta? Kaipaisin tukea ja tietoa siitä, miten normaalia tämä on, että anoreksiakauden jälkeen ahmitaan kuin viimeistä päivää.
Ikävöin toisaalta omaa tikkulaihaa vartaloani ja nämä turvotukset ovat hirveitä... Pelkään, että kesän jälkeen sorrun taas siihen helvettiin, kun palaan kouluun ja porukatkin töissä. Nyt ei ole muuta vaihtoehtoa kuin nostaa paino lääkäreiden käskyn mukaan sinne 47 kiloon joko kotona tai osastolla. Tavoitepainoni oli 35 kiloa, mutta lääkäri sanoi, että olen kuollut siihen mennessä.
Apua?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itse olen myös (toivottvasti) paranemaan päin, laihdutin n. vuodessa 20 kiloa ja viime vuoden lopussa kun porukat alkoivat ihmetellä pienentynyttä kokoani, laihduin supervauhtia kun tunsin oloni uhatuksi. Sairastan itsekin anoreksiaa ja myös keskivikeaa masennusta, joka ei ole helpoittanut edes alettuani syömään. Painonnostoa normaalipainon alarajaan on vielä 5kg (painan n.45kg) ja toivon, että paino nousisi nopeasti jotta olisin taas fyysisesti kunnossa kun koulut alkavat.
Mitä nyt olen lukenut, niin ymmärtääkseni sinun tilanne ei ole mitenkään erityisen poikkeuksellinen, kun keho on kärsinyt vajaaravitsemuksesta niin on suurempi "riski" ahmimiseen. Mulla ei ole ruokahalua ja oon ihan anoreksian syövereissä vaikka oon "vasta" vuoden tätä sairastanut.
Itselläni masennus alkoi pikkuhiljaa väistyä kun rupesin syömään paremmin. Masennuksen väistyminen saattoi toki johtua myös siitä, että kun aivot alkaa saada energiaa niin alkaa syntyä uusia oivalluksia elämän suhteen. Itsehän se työ masennuksesta poispäin on tehtävä.
Pahimpina aikoina tahdoin tappaa itseni laihduttamalla. Olin niin syvällä siinä sairaudessa että ainoa asia, mitä toivoin, oli kuolema. Sitten älysin, ettei kuolema tuo vapautta ja askeleet kohti parantumista alkoi. Nyt pelottaa, että tuli stoppi tämän ahmintakauden myötä ja palaan siihen entiseen.
Mullakaan ei ole nälkää, vaikka olen syönyt nyt huomattavasti paremmin kuin silloin, kun kituuttelin nollakaloreilla monta päivää. Nälkä ei vaan ole, vaikka en söisi koko päivänä. Samoin ei ole kylläisyyttäkään. Syömistä ohjaa siis omat mielihalut ja omat mielihalut vaihtelee fetajuuston paljaaltaan syömisestä hapankorppupaketin vetämiseen. Tilanne on todella kaoottinen ja tahdon vain pois tästä jonnekkin, missä kontrolli olisi tiukka, muttei vahingoittaisi terveyttäni. Porukoistani ei ole paljoa apua, tyypit raahaa kaupasta jätskiä ja sipsiä ja niitähän sitten vetelen ja oksentelen pitkin päivää.
AP.,onko sulla hyvä suhde sun lääkäriin? Suosittelisin käyntiä ja labralähetettä,psykologikäyntejä ja ravitsemusterapeuttia. Kokemuksesta tiedän todellakin kuinka sh-diagnoosi voi leimata,mutta näkyvät turvotukset voidaan hoitaa miedoilla diureeteilla,jos kalium-arvo sen sallii. Ja paino... Turvotukset johtuvat elektrolyyttien epätasapainosta,siks olis ykköstärkeetä saada sun koko verenkuva,kaikkihan on sekasin ja joku puutoskin voi sitä pöhöä helposti aiheuttaa. Aliravittu elimistö ottaa vajetta takaisin vielä kauan,bulimia siihen päälle,kierre on valmis. Itsellä juuri samoja ongelmia. Hain apua aivan liian myöhään,parempina kausina jättänyt hoidot kesken,sitten taas lusmuillen varaillut uutta aikaa,ja ihme kyllä sen aina saanutkin. Älä laiminlyö itsees enää,heti aamusta lääkäriin,ja vaikka kuinka raastais ni ole rehellinen. Itse en joka kerta ole ihan ollut,ja se tietysti paljastunut eikä oo mua palvellut,epäilivät kauan joka sanaa ja tuntuu että mua pidettäs vähän riesanakin,tai sitten se on mun omasta päästä,syyllisyys valehtelusta. "En oo nyt oksentanu ku tosi harvoin",sylkirauhaset ku appelsiinit ja rystysissä hampaanjälkiä,hyvä minä,vähänkö tyhmä??? Rav.terapeutti osaa neuvoo ainakin mitä saat,mitä et,ja mitä sun täytyy syödä,ja autat ittees parhaiten noudattamalla ohjeita. Psykologin tuella,siellä saa päästää kaikki ulos ilman että ne nostetaan sua vastaan. Jos ei ekan kanssa tule juttuun,on oikeus vaihtaa. Valmiita vastauksia sieltä ei tietenkään saa,itekin on johdateltuna yritettävä avata solmujaan ja käsiteltävä niitäkin asioita mitkä haluais vaan haudata pois mielestä. Muuta en keksi tähän hätään. Tuskin tässä tuli sulle mitään uutta ja ahaata,mut neuvoin sen mistä itelle ollut hyötyä tällä pitkällä sh-seikkailullani. Tää on yks typerä ja hidas itsemurha,mut toivon sulle valtavasti voimia että sä parantuisit!!!!!! :)
Säännöllinen syöminen on avainasemassa. Kun on syönyt hyvin ja itsensä kylläiseksi, mieliteotkin normalisoituvat, eikä ole koko aikaa mieli vetää paketillista ruokaa.
Onko sulla ateriasuunnitelmaa? Sen noudattamisesta voisi olla apua. Silloin tulee syötyä säännöllisesti. Ja esim. välipalalle ja jälkkäriksi voi ottaa jotain hyvää ja herkullista. Kun herkut ovat sallittuja, ei niistä tule kiellettyä hedelmää ja ahmimishimoja.
Tsemppiä!