Tässä vastalääkettä yleistyneelle palstanegatiivisuudelle. Kertokaa parhaimpia / hauskimpia muistoja, mitä koiranne ovat luoneet / ovat olleet mukana luomassa?
Itsellä ei omaa koiraa ole, mutta elämässä on ollut paljon muita rakkaita haukkuja. Esim. vanhan ystäväni pikkuinen sheltti, joka osallistui talvipuuhasteluun haukkumalla katuharjaa aina, kun joku lakaisi kuistia.
Toinen on (tai oli) kummitätini koira, jota kerran kesällä yöhämärässä luulimme pikkuserkkuni kanssa metsän laidassa kököttäväksi sudeksi. Pyöräilimme täysillä noin kilometrin kotiin, aivan paniikissa tietysti. Kun totuus selvisi, vähän nolotti.
Itsellä ei omaa koiraa ole, mutta elämässä on ollut paljon muita rakkaita haukkuja. Esim. vanhan ystäväni pikkuinen sheltti, joka osallistui talvipuuhasteluun haukkumalla katuharjaa aina, kun joku lakaisi kuistia.
Toinen on (tai oli) kummitätini koira, jota kerran kesällä yöhämärässä luulimme pikkuserkkuni kanssa metsän laidassa kököttäväksi sudeksi. Pyöräilimme täysillä noin kilometrin kotiin, aivan paniikissa tietysti. Kun totuus selvisi, vähän nolotti.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kiva aloitus noiden jatkuvien riitelyketjujen lomaan ;) Kiitos siitä.
Omassa koirassani ihastelen aina sen myyrästystaitoja ja tyylejä. Kuljetaan eteenpäin rauhassa, yhtäkkiä koira loikkaa kolmen-neljän metrin loikan, sitten vielä lyhyt metrinen ja se on siinä. Erehtymätön tarkkuus. 9/10 menee nappiin.
Toinen on sen sinnikkyys. Seuraa kaivaen myyränkoloa jopa 20 metriä, kunnes saa. Yleensä saalis varma, jos vain itsellä kärsivällisyys riittää seurata sen urakointia. Joskus jatkaa edellisen päivän urakkaa seuraavinakin, kunnes saa sen.
Aina ei tarvita raakaa voimaa, vaan joskus ottaa älynkin käyttöön ja etsii ainakin kolme todennäköistä koloa joista voi päästä pakoon, kaivaa vuorollaan kutakin ja pitää silmällä muita. On siis kuin suomalainen mies, joka ottaa käyttöohjeen esiin vasta kuin tekninen laite ei toimi ja voimakaan ei auta.
Ja vaikka tuo on myyrien painajainen, niin vastaavasti huomasin että juuri pesästäpudonneet linnunpoikaset jättää oma-aloitteisesti rauhaan. Ei koske, ei edes juuri vilkaise.
Tässä nyt alkuun tuon punaturkki-pikinokan parasta antia. Laitan lisää jos muistan jonkin hyvän....
Edellistä koiraa tuli naureskeltua, kun kaiffari hautasi aarteitaan meidän kämpässä sisällä.
Eli vei aarteensa jonnekin kulmaukseen ja alkoi hautaamaan sitä kuonollaan pyyhkien kivilattiaa joka suunnasta, aivan kuin koittaisi peittää sen aarteen maalla.
Lopuksi työtä aikansa tehtyään totesi että helvekko siinä se on näkyvissä vieläkin, ja vaihtoi paikkaa :)
Oi niitä on niin monta...
Mutta listataanpa pari :-)
Ensimmäisen koirani kanssa kultaisimmat muistot ovat varmasti luontoretket ja eväsretket kesäauringossa nautiskellen.. Hauskoja tapoja on monta mutta yksi mielestäni yli muiden. Kun saa jonkun ihanan herkun, niin laittaa sen sohvan nurkkaan ja "peittää" ilmalla kuonollaan sohvaa pitkin. Sitten jos kosken herkkuun niin apua! Pakko piilottaa uudestaan :-D
Toisen koirani rakkain hetki on pakko olla sen opetellessa kävelemään ihan pentuna
Koira herättää aina siinä aamun sarastaessa työntämällä kylmän märän kirsunsa selkään, persiille tai sitten tökkää nokkaani kirsullaan. Jatkaa tökkimistä kunnes nousen. Sitten hyppää itse sänkyyn ja kiireet ulos loppuu siihen paikkaan. Nukkuu parisen tuntia kalifina kalifin paikalla. Onnellinen sesse... ;D)))