Herkkyys eli sensitiivisyys on luonteenpiirre joka esiintyy erityisen voimakkaana 15-20 %:lla ihmisistä.
Vertaiskeskustelua ja tietoa herkkyydestä tällä foorumilla
http://p1.foorumi.info/herkkyys/
Vertaiskeskustelua ja tietoa herkkyydestä tällä foorumilla
http://p1.foorumi.info/herkkyys/
Vastaukset 18
Vanhimmat
Minä olen lukenut Elaine Aronin tekstejä herkkyydestä netistä ja olen tullut siihen tulokseen, että minulla on tuo luonteenpiirre. Harmi että Suomessa puhutaan tosi vähän herkkyydestä ja sitä pidetään negatiivisena ominaisuutena!
Mä olen ainakin kokenut ettei herkkyyttään voi ilmaista mitenkään. Sanotaan heti että olet yliherkkä tai mikä sua vaivaa jos vaikka loukkaannut jonkun sanoista.
Kaikkien pitäisi vaan olla kovia ja kilpailevia. Nykyään pitää sietää mitä vaan käytöstä ja huutelua. Ihmiset ei yhtään kunnioita toisiaan. Ja jos joku masentuu niin se on vaan heikko muiden mielestä. Arvomaailma on ihan vääristynyt.
Mulla on luultavasti just herkkyys yksi tekijä masennuksen kehittymiselle. Kävi niin että tapahtui useampi pettymys ja menetys kahden vuoden sisällä ja en sitten kestänyt sitä psyykkisesti. Koin että mulle tuli niin iso taakka, etten jaksanut sitä kantaa. Joku muu kai olisi jaksanut, en tiedä, olen jo pienestä asti kokenut isommat elämäntapahtumat tosi raskaasti.
No mulla kyllä ovat lääkkeet auttaneet masennukseen, mutta taipumus masentua kai on jatkossakin.
Minullakin masennuksen taustalla oli herkkyys. Elin pitkään tavalla, joka ei sopinut minulle ollenkaan eli en osannut ottaa omaa herkkyyttäni huomioon. (Eikä ympärillä olevat ihmisetkään osanneet, mutta olen sitä mieltä, että minun pitää itse tunnistaa omat tarpeeni ensin ja vasta sitten muiden on mahdollista ottaa ne huomioon).
Valitsin työn, asuinpaikan ja kumppanin pitkälti sen perusteella millainen haluaisin olla tai ehkä kuvittelin olevani. Kunnes lopulta tajusin, että pohjimmiltani olen herkkä ja kaipaan ihan erilaista elämää. Ei perusluonnettaan voi kovin paljon muttaa. Minulle herkkyys tarkoittaa siis ennen kaikkea sitä, että tarvitsen paljon hiljaisuutta, en kaipaa paljon uusia asioita ja tarvitsen niihin totutteluun aikaa, nautin syvällisistä ihmissuhteista mutta en kaipaa pinnallista jutustelua puolituttujen kanssa, viihdyn yksin luonnossa tai kulttuurin parissa... tämmöinen oikeasti olen ja nyt kun olen hyväksynyt sen enkä jatkuvasti yritä tulla joksikin toiseksi, elämä on käynyt paljon keveämmäksi.
Masennukseen oli toki muitakin syitä, luulen, että olen ollut niille herkempi (kiusaaminen ym). Mutta suurin syy oli tämä "itseni kiusaaminen" kun en antanut itselleni lupaa olla se mikä olen.
Nyt pikkuhiljaa alkaa löytyä oikea suunta, olen tavannut ns. samanhenkisiä ihmisiä, oppinut nauttimaan hiljaisista koti-illoista vailla huonoa omaatuntoa, alkanut tehdä minilomia maalle ihan yksin aina kun tunnen itseni stressaantuneeksi.
Suosittelen Elaine Aronin kirjaa Highly sensitive person. Se ilmestyy syksyllä myös suomeksi.
Saman kaltaisia kokemuksia itsellänikin on. Olen aiemmin kuvitellut olevani jotain mitä en ole. Olen aina halunnut olla vahva, menevä, päättäväinen jne. mutta tuntenut itseni epäonnistuneeksi, koska en ole lainkaan sen kaltainen. Olen paljon yksin ja viihdyn omien ajatusteni parissa, en siedä kiirettä tai stressiä. Minun on aina ollut myös vaikeaa tottua kaikkeen uuteen. Varsinkin jos elämässä tapahtuu monta mullistavaa (tai vaikka pienempääkin) asiaa yhtä aikaa, niin olen aivan poissa tolaltani ja ahdistun. Minun pitää rauhassa saada sulateltua asioita. Huvittavana esimerkkina mainittakoon, että ostin juuri käytetyn polkupyörän, jota olen viritellyt omiin tarpeisiini sopivaksi monta päivää. Pelkästään se on jollain tavalla mullistanut arkeni ja sekoittanut ajatukseni. Kuulostaa ehkä hieman oudolta, tiedän.
On kuitenkin auttanut paljon, kun olen alkanut hyväksymään itseni herkkänä (olen myös tutustunut Aronin teksteihin, herkkyys on siis tuttu aihe) ja hieman vetäytyvänä persoonana. Tosin minulla on pitkä matka vielä onnelliseen elämään. En tahdo löytää semmoista työtä mistä nauttisin ja olen tälläkin hetkellä työtön. Olen myös taipuvainen masennukseen ja tällä hetkellä on menossa aika huono jakso. Masentuneena minun on tapana uppoutua täysin omaan maailmaani ja ajatuksiin. Olen todella paljon yksin ja alan ikään kuin vieraantua ihmisistä. Ajatus työssä käymisestä ja sosiaalisuusesta ahdistaa aivan järjettömästi. Kuitenkin tieto omasta herkkyydestä ja sen merkityksestä antaa edes jonkinlaisen mahdollisuuden parempaan tulevaisuuteen. Jos vieläkin yrittäisin olla kuten muut, en varmastikaan löytäisi sitä omaa polkua.
Hei "ukkeli",
tunnistan itseni tuosta tekstistäsi. Minullakin menee helposti "arki sekaisin" ihan pienistäkin asioista, siis niin hyvässä kuin pahassa. Ihastun ja innostun myös helposti erilaisista asioista, eli en siis reagoi kaikkeen uuteen ahdistuksella/pelolla. Olen itse ajatellut niin, että kaikenlainen voimakas reagoiminen väsyttää, oli se sitten innostusta tai ahdistusta. Ja pidemmän päälle tämä voi johtaa masennukseen.
Oletko kokeillut psykoterapiaa? Minä sain siitä suuren avun ja uskon, että herkät ihmiset hyötyvät psykoterapiasta erityisen paljon, koska meillä on taipumusta pohtia asioita syvällisesti. Turvallisessa terapiasuhteessa on helpompi tutustua eri puoliin itsessä ja saada vahvistusta uusille oivalluksilleen. Lähipiiristä on ollut vaikeaa löytää tällaista kuuntelijaa ja tukijaa. Minäkin saatan eristäytyä tai vieraantua muista ihmisistä helposti. Siinä on vähän niinkuin jatkuvasti ristiriita sen välillä, haluanko olla yksin vai pelkäänkö yksinjäämistä. Olen tullut siihen tulokseen, että en ole mikään täysi erakko vaan kaipaan nimen omaan merkityksellistä vuorovaikutusta. Ideoiden jakamista ja asioiden pohtimista.
Minullakin on ollut vaikeuksia pärjätä työelämässä. Luulin pitkään, etten pysty kokopäivätyöhön ollenkaan. Onneksi vaihtoehtoja on monia - on myös sellaisia töitä mitä pystyy tekemään suurimmaksi osaksi yksin! Minä olen nauttinut myös yliopisto-opiskelun haastavuudesta ja yksinäisyydestä. Tykkään lukemisesta ja omaan tahtiin opiskelusta.
Kirjoittamasi asiat eivät kuulosta minusta ollenkaan kummallisilta. Miehelle vahvuuden normi on varmasti vieläkin armottomampi, eikä mikään ihmekään että siitä irrottautuminen on vaikeaa. Toivottavasti pääset masennuksesta pikkuhiljaa yli ja löydät taas omalle polullesi!
Hyvä kirjoitus, minulla on ihan samanlaisia tuntemuksia. Kun elämässä tapahtuu jotakin yllättävää menen pois raiteiltani pitkäksi aikaa, vaikka kyseessä olisi muiden mielestä pieni asia. Käsittelen tapahtumia ja usein keskustelujakin pitkään mielessäni ennen kuin pääsen eteenpäin ja rauhoitun. Vastoinkäymisten kohdatessa masennun ja lamaannun, toimintakykyni laskee todella huonolle tasolle.
Kun olen alkanut ymmärtää itseäni ja kuunnella sisintäni, elämä on muuttunut vähän helpommaksi. Sopivan työn löytäminen on ollut minullekin vaikeaa ja on osin vieläkin.
>>kaikenlainen voimakas reagoiminen väsyttää, oli se sitten innostusta tai ahdistusta. Ja pidemmän päälle tämä voi johtaa masennukseen. >>
Näinhän se menee. Mutta miten vaimennan reaktioni? En osaa ruveta stoalaiseksi. Kyse on sisäisestä myllerryksestä, joka seuraa kaikkea mikä menee ihan perusarjen yli. Jos poistaisin kaikki virikkeet, tylsistyn kuoliaaksi. Ja paljon on tapahtumia, mihin en itse voi vaikuttaa.
Kun joskus kauan sitten vielä kävin ns. ammattiauttajilla masiksen takia, kerroin että mielestäni ylireagoin asioihin ja siitä seuraa uupumusta.
Nämä ammattilaiset eivät tuntuneet tajuavan, vaan vähättelivät ja kielsivät tämän kokemukseni. Ihmeellistä.
Niitä ammattiauttajiakin on niin moneen lähtöön. Oma kokemukseni on, että kehotyöskentelyyn tai psykofyysiseen psykoterapiaan erikoistuneet ymmärtävät näitä juttuja aika hyvin. Hahmoterapeutit myöskin. Helsingissä ainakin Päivi Valtonen ja Heidi Valasti.
Kognitiivinen psykoterapia on enemmän sellaista oman mielen/ajatusten havainnointia, ei välttämättä niin syvällistä. Tosin siitäkin on moni saanut apua erityisesti totuttujen käyttäytymis- tai ajatusmallien muuttamiseen.
Terveyskeskusten depressiohoitajat voivat parhaimmillaan olla empaattisia ja kuuntelevia ihmisiä, mutta en usko, että he yksin voivat luotsata pois pitkäaikaisesta masennuksesta.
Psykiatrit ovat lähes poikkeuksetta vähätelleet herkkyyskokemuksiani, mutta eipä minun ole tarvinnut psykiatrilla käydäkään kuin saamassa Kelan terapiapäätös (sen sai muutamassa kuukaudessa, jonka aikana taisin käydä neljä kertaa yhteensä).
Miten vaimentaa omia reaktioita? En tiedä, onko siihen yhtä oikeaa vastausta. Minua auttaa syvä hengitys ja muut itsen rauhoittelukeinot. Olen huomannut myös, että jos en harrasta liikuntaa säännöllisesti, ahdistun paljon helpommin. Jonkun verran olen myös yrittänyt järjestellä elämää sellaiseksi, ettei ärsykkeitä tulisi niin paljon (tässä on tosin juuri se vaara, että vetäytyy täysin yksinäisyyteen). En mene isoihin juhliin, mutta pyrin sen sijaan järjestämään kahdenkeskisiä tapaamia tuttavien kanssa. Ja sovin tapaamispaikaksi mieluummin ulkoympäristön tai jomman kumman kodin. En ole koskaan tykännyt "mennä kahville" eli istumaan jonnekin hälinän keskelle. Minulta häviää sosiaaliset taidot sellaisessa tilanteessa kokonaan! Onneksi ei kuitenkaan tarvitse aina vain jäädä yksin kotiin kun käyttää vähän luovuutta. Olen mm. kutsunut ystäviä leipomaan pizzaa luokseni, käynyt piknikillä puistossa, metsäretkillä, lukupiireissä. Yleensähän niitä omanhenkisiä ihmisiä löytää helpoiten silloin, kun tekee itseä kiinnostavia asioita.
Wautsi:)) tääl kirjotellaa herkkyydestä, joka on siis todella vaiettu juttu.Kun luin teidän tarinat ymmärrän itseäni nyt hitusen enemmän.....oon aina pitäny itteeni "outona" jota kukaan ei ymmärrä.miekii oon paljo yksin mutta en niinh siitä kärsi....elämän paineita en siedä en myöskään pinnalisuutta tai feikkausta.joskus miusta tuntuu että miulla on tuntosarvet ja aistin heti esim.jos joku on ns paska tyyppi.ihmetyttää vaa se et herkkyyttä ei hyväksytä tai noh miten sen selittäs no esim työ maailmassa ei oteta meitä ylikuormittuvii ihmisii todesta ja kallonkutistajat "vähättelee".....en tarkota kaikkii no mie masennun ja ahdistun herkkyydentakia niin eräs ihana kallonkutistaja sano.ja lääkkeitä ei voi dumpata koska tunteet katoo nyt sitten eessä kait eläke ja oon vasta 36 et sekii aiheuttaa paineita....ootteko muuten taiteellisii? monet artstitkii kärsii kaksisuuntasesta häröstä ja ovat parhaimmillaan depiksessä.no joskus oon kyllä paheksunu tätä luonteen piirrettä, mutta en tiedä toisaalta miulle on taas sit sanottu et tää on lahja.
Miksi "herkkä ukkeli 30 ":n kirjoitusta miinustetaan, mutta naiset saavat vastaavien asioiden kertomisesta plussia? =/
Kuulostaa kovin tutulta! Oletteko tutustuneet Myers-Briggs persoonallisuus-testiin? Olen itse ilmiselvä INFJ, ja uskoisin, että moni tämänkin palstan kirjoittajista. Kannattaa käydä tutustumassa, sillä ainakin itselleni tämä testi ja oman tyypin löytäminen kuvauksineen on auttanut ymmärtämään melkoisesti tätä omaa "outoutta". Se on hieno asia olla herkkä ja hieman melankolinen, mutta ainakin minun tulee varoa, ettei sen kanssa mene överiksi. Tässäpä riittää haastetta...
Mahtavaa,että meitä on monta!
Mä olen tuon testin mukaan INFP, mutta INFJ:n kuvaus sopii myös hyvin. Olen myöskin taiteellinen, kuten joku tuossa ylempänä kysyi. On ollut vähän vaikeaa tasapainoilla sen välillä, kuinka paljon haluan jakaa taidetta muille ja kuinka paljon tehdä sitä vain itselleni. Lopulta päädyin luovaan ammattiin, tunnen itseni tässä paljon hyödyllisemmäksi ja pätevämmäksi kuin missään, mitä tein aikaisemmin.
Minä olen lukenut kirjat Highly sensitive person ja Highly sensitive child. Päädyin miettimään persoonaani syvemmin noin kaksi vuotta sitten toistuneen masennuksen vuoksi. Tunnistin kirjoista itseni heti ja se oli helpottava tunne. Nyt olen etsinyt tapoja ehkäistä masennuksen uusiutumista lisääntyneen itsetuntemukseni perusteella. Keskeistä tuntuu olevan ainakin kasaantuvan stressin sekä dramaattisten ihmissuhteiden välttäminen. Tasainen elämä sopii minulle parhaiten.
Musta aurinko - masennus ja melankollia
Olipa mukava löytää tämä ketju! Netissä olen minäkin "diagnosoinut" itseni erittäin herkäksi, mutta en tiennyt että suomessa on sen suurempaa tietoisuutta koko ominaisuudesta. Kerron oman tarinani, jos se jotakuta auttaa!
Todennäköisesti se johtuu maskuliinisesta lapsuudenkodista, jossa olen kasvanut tai en tiedä, mutta minä opin lapsesta asti vaimentamaan kaikki tunteet ja voimakkaat kokemukset. Olin hyvin ilmeetön ja empatiakyvytön, rankatkaan asiat eivät hetkauttaneet minua. Olin ns. "kovis" ja elin ääriolosuhteissa niin harrastuksissa, ihmissuhteissa kuin elämäntavoissa jne. Tämä johti tietenkin vakavaan masennukseen. Vasta joskus aikuisuuden kynnyksellä löysin herkkyyden itsestäni. Olen tosiaan niin herkkä, että pikkuasiat mullistavat elämäni ja tarvitsen niistä "palautumisaikaa". Eli vaikka juhlien jälkeen saatan monta päivää olla vain yksin kotona ja prosessoida tapahtunutta. Ennen syyllistin itseäni ja ajattelin, että haaskaan elämääni kotonani, mutta sitten huomasin, että jos olen jatkuvalla syötöllä ihmisten ja hälinän ja toiminnan keskellä, aistini "sulkeutuvat" ja minusta tulee zombi, joka ei tunne eikä jälkeenpäin muista mitään, mitä on tapahtunut. Omituista muuttaa koko minäkuvansa ympäri!
Olen kuitenkin löytänyt paljon positiivista. Ennen harmittelin aistiyliherkkyyksiäni, en pystynyt esimerkiksi syömään voimakkaanmakuisia tai tulisia ruokia, juomaan mitään hiilihapollista, baarien ja keikkojen melua en kestänyt yhtään, olin hyvin kipuherkkä, enkä esimerkiksi kutise, koska kevytkin kutitus tuntuu melko nopeasti kipuna. Nyt kun elämässäni on vähemmän ärsykkeitä, saan niistä enemmän irti. Voin saada todella järisyttäv'än voimakkaita tuntemuksia musiikista, näkemistäni asioista, mauista, seksistä... Samoin olen erinomaisen herkkä ihmistuntija. Silti edelleen jos jotain radikaalia tapahtuu, sulkeudun täysin ja huomaan itsekin, että en tunne mitään jonkin ison asian johdosta, kuten läheisen menettäminen. Vasta pikkuhiljaa uskallan alkaa päästämään tuntemuksia läpi, koska muuten ne tulisivat valtavana hyökyaaltona räjäyttäen tajunnan. On tämä hetkittäin todella rankkaa kyllä! :/ Niin ja minä olen myös taiteellinen ja luova ihminen, ADHD ja pientä mielialan aaltoiluakin esiintyy...
Jos tämä olisi tajuttu ajoissa niin ehkä kouluammuskeluiltakin olisi vältytty.
oletteko miettineet myös sitä, että elämäähän ei arvostella millään lailla??