elämä.

Minäkin olin koulukiusattu koko kouluajan.Niistä ajoista on jo noin kolmekymmentä vuotta,mutta olen vieläkin masentunut,ja tuntuu,että elämisessä ei ole järkeä.

Mielestäni sinun pitäisi puhua ongelmistasi vanhemmillesi ja vaikka kouluterveydenhoitajalle.

ei elämisessä oo mitään järkee. ketä hyödyttää jos täällä maapallolla elää kasa ihmisiä ja muuta paskaa?
elä ihan omaks huvikses, on tää varmaan parempi kun ei mitään.
jotkut luo itelleen kärsimyksiä ja paineita, jotkut ei. ja jos joku muu luo niitä sulle niin soita vaikka poliisille.

pura asioita aluks itelles enneku löydät luotettavan kaverin, ite kuitenkin parhaiten ittees ymmärrät.

mieti kuinka hyvä ihminen oot kun haluat auttaa muita ja oot kiltti. sun kaltasia ihmisiä tarvittas päätösten tekoon eikä mitään omaan pussiin pelaavia kusipäitä.

Life is a sexually transmitted disease

Must on kans aina tuntunu etten kuulu tänne. Oon monta kertaa kadulla kävellessä ajatellu kuinka helppoa ois vaa hypätä noiden liikkuvien autojen alle.Se VOIS olla hetkessä ohi.Tavallaa jokainen päivä on kestämistä ja sietämistä ja ku mäki kerään niit asioita sisälleni enkä puhu kenellekään.Ei oo helppoo.Onneks mul alkaa koht pitkäkestonen terapia.

Minullakin on jo teinivuosista lähtien ollut olo, että en kuulu tänne. Nyt olen 32 v. mies, jonka mieli on kyllä aika sekaisin. Paha masennus, ahdistus ja epätoivoiset ajatukset ovat läsnä koko ajan. Koulussa jouduin kiusaamisen kohteeksi pääasiassa yläasteella, tosin kyllä tuo kärsimys taisi jo alkaa ala-asteen puolella. Lukioon asti kiusaajat eivät enää seuranneet, mutta tehtävänsä he olivat jo tehneet... . Tosin kiusaaminen ei omalla kohdallani varmaan ole ainoa syy masennukseen; kotona oli ahdistavaa jo pienestä pitäen johtuen vanhempien riidoista ja isän dominoivasta luonteesta. Aloin kai murehtia vain muiden ongelmia, ja oma tuska piti yrittää työntää sivuun. Läheisriippuvaisuudeksi kait tuota sanotaan. Minusta tuli arka, liian kiltti ja syrjäänvetäytyvä, enkä pystynyt puolustamaan itseäni mitenkään; helppo kohde kiusaajille, siis.
Kavereitakaan ei juuri ollut.
Kotona tai missään muuallakaan en kiusaamisesta puhunut. Taisin hävetä sitä, että minua kiusataan ja varmaan olin katkera vanhemmilleni, enkä halunnut puhua heille.
Kaippa itselläni oli myös sellainen fiilis, että ei saa kannella aikuisille. Typerää.

Jälkeenpäin ajatellen minun olisi kyllä pitänyt puhua jollekin kiusaamisesta. Vanhemmille, opettajalle, terveydenhoitajalle, koulukuraattorille tai kelle tahansa. Mene ihmeessä puhumaan jollekin, vaikka se tuntuisi kuinka vaikealta tahansa. Helppo tietty sanoa, että mene puhumaan varsinkaan, kun en itse siihen aikoinani pystynyt. Ehkä loppujen lopuksi oli kyse siitä, että en pitänyt itseäni auttamisen arvoisena. Jos et halua puhua esim. opettajalle, mene keskustelemaan luottamuksellisesti vaikka jonkun ammattiauttajan (esim. psykologin tai psykiatrin) kanssa kiusaamisesta ja muutenkin omista asioistasi. Et menetä tässä mitään ja todennäköisesti olosi helpottuu.

Itse olen nyt aikuisena joutunut alkaa selvittää ongelmiani psykoterapian ja lääkkeiden avustuksella. Kumpaakin on jo jatkunut useamman vuoden, tosin alkuun terapia ei ollut kovin tiivistä. Nyt kuitenkin kesällä loman kynnyksellä tuli itsellä "mitta täyteen" omien ongelmien kanssa, ja koin jonkinlaisen romahtamisen, jonka jälkeen olo on ollut todella paha. Oma elämäntilanne ja menneet tapahtumat/tapahtumatta jäämiset pyörivät katkerina ajatuksina mielessä. Olen jo vuosia elänyt jonkinlaisessa "sumussa", ikään kuin katselisin omaa elämääni ja toimintaani sivusta ts. ikään kuin joku muu eläisi elämääni. Olen myös jo teini-iästä lähtien kärsinyt pakko-ajatuksista ja pakkoneurooseista sekä myöhemmin myös paniikkihäiriöstä. Tällä hetkellä siis fiilikset ovat todella heikot. Olo on aika epätoivoinen. Lääkityksen annosta on kasvatettu ja terapiakertoja lisätty kolmeen viikossa.
Tosin terapeuttini on tavallaan iloinen tästä romahtamisestani, koska se kertoo kuulemma siitä, että terapia toimii, jotain alkaa minussa tapahtua. Tiedä häntä, helvetillistä tämä kyllä itselle on.

Tällainen on oma tarinani näin pääpiirteittäin.
Mutta tarkoituksenani on siis sanoa, että puhu ongelmistasi. Mitä aiemmin tämän teet, sen parempi. Olet sen arvoinen, vaikka itsestäsi ei ehkä näin tunnukaan. Puhumalla myös itsetuntemuksesi ja sitä kautta itseluottamuksesi lisääntyy. Ja tosiaan, jos koet, että kavereita ei ole, joille puhua, niin muitakin löytyy. Ja tietty täällä netissäkin pystyy keskustelemaan asioista enemmänkin. Mitään omia ongelmia ei tarvitse hävetä, ongelmia on jokaisella ihmisellä.