aina kun katsoo omaa valokuvaa, ei ole tyytyväinen. Jo kouluvalokuvia olen sotannut, oman kuvan kohdalta..
mikä siinä on?,
milloin hyvä :)
321014
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Mieli toimii aina paremmin kuin kuva.
H.
Entäs ääni, Härre sun maakari.
Kun ekat magnetofonit tulivat, meinasi kauhistuttaa, miltä kuulosti.
Aivan kamalan kummallisen ääniseltä, ja ekan ajokortin kuva oli kuin vankipakolaisen wanted.
Minusta muuten meidän ikäisten luokkakuvat ovat kuin klooneja toisistaan.
Jokaisella luokalla samat naamat ja tyypit.
Yksi tuttavani sanoi että hän ei pidä siitä kun peilistä katsoo äiti...samoin minusta tuntuu .. eikä se tunnu kivalta yhtään.
Vitsi :Mies tuli kotiin ja moitti vaimoaan.. oletpa ostanut ruman taulun..
vaimo siihen... ei se ole taulu ..se on peili.
Minä yhtenä krapula-aamuna pyörryin peilin eteen. Sen että vilkaisin peiliin ja putosin polvilleni.
Kyllä se niin on. Minunkin peilistäni katsoo äitini. Ei sille voi mitään.
Ehkä yksinkertaisesti olet vain ruma.
Iteasiassa kyllä kenestä tahansa saa hyvän kuvan, ryhmäkuvissakin. Se vain vie aikaa ja kärsivällisyyttä kuvaajalta. Sekä vaatii ammattitaitoa muutenkin. Luokkakuvat bulkkikamaa, ne otetaan vauhdilla. Meillä kuvaukset hoiti aina keskikoulusta joku luokka, jossa oli pari 15- vuotiasta, joilla mopot, että pääsi kiertelemään syrjäkylienkkin koulut. Kehitykset ja vedostukset sitten hoiti muu luokka. Sinällään kohtuullista kuvaa, mutta kaikille harjoitustyö.
Nykyisin homma ammattimaista. Iteasiassaitekkin jossain välissä hain joku syksy kuvaamaan, sesonki hommaa. Hyvä hommeli, ois saanut matkustella ja kuvailla. Hommaan oli älyttömästi hakijoita, se siitä koulukuvaajan urasta :D
=DW=
Nykyään kuulemma koulukuviakin käsitellään, tekniikka on tullut apuun.
Erikoista. Itse olen ollut hyvinkin tyytyväinen vanhoihin kuviini, mutta en tämän päiväisiin.
Ehkä kymmenen vuoden päästä olen tyytyväinen tämän päivän kuviini, mutta en sen päivän.
Minulle tuli aina semmonen idioottimaisen muikea ilme luokkakuvissa, kun yritti olla vakava, mutta nauratti kuitenkin.
Sammakko Suurisuu meni valokuvaliikkeeseen.
-Hyvää päivää, tahtoisin otattaa itsestäni kuvan. Minulla on sellainen ongelma, että kaikissa kuvissa minulla on Aivan liian suuri Suu.
-No suurihan tuo näyttää olevan.
-Aivan, en tahtoisi, että suuni täyttäisi koko kuvan.
-Minä voin antaa vinkin. Kun kuva otetaan, niin sano Suklaa. Pidä suusi supussa ja sano sievästi suklaa.
Sammakko suurisuu asettui kuvattavaksi. Juuri kun kuvaaja oli ottamaisillaan kuvaa, niin sammakko suurisuu oli unohtanut, mitä pitäisi sanoa.
(hän tuumi: Hmmm...joku karamelli se oli....hmmm....mikäs se nyt olikaan.... Ai niin jooooo...)
-MAR-ME-LAAAAAAAAAADI
Sen pituinen se :)
Öh.... kun toi juttu olis kivempi, jos sen voisi näytellä. Kirjoittaminen vei marmelaadistakin veks sen näyn, että miten Suuuuuuren suureksi se sammakon suu venyy sanaa lausuttaessa. Samoin, miten sievästi osaisin näytellä suklaa-sanan lausumista. Sievästi suu supussa.
Muistui mieleen toinen koululaisvitsi.
Suurisuinen sammakko hyppeli tietä pitkin. Vastaan tuli joku tyyppi. "Kukas se sinä olet?", uteli sammakko. "Minä olen käärme ja syön suurisuisia sammakoita." Eihän sellaisia ole olemassakaan", vastasi suurisuinen sammmakko suu supussa.
Luokkakuvista tuli mieleen. Nyt ollut iltapäivälehdissä kuvia opettajista, joilla aina samat vaatteet kaikissa luokkakuvissa. Joku jenkkiheebo oli pitänyt 40 vuotta kaikissa samoja vaatteita. Suomesta ilmoittautui heppuli, jolla oli ollut muistaakseni 28 vuotta aina samat vaatteet kaikissa kuvissa. Sillä suomalaisella oli aivan läsittämättmän ruma villapaita.
=DW=
Lipoverihan se oli. Varmaan muodikas 28 vuotta sitten.
Heh, nyt mun on kyllä Pakko kirjottaa omasta puserostani, vaikka samalla taidan menettää naamatauluni.
Mun hyvä ystäväni asuu Tukholmassa ja tulee muutaman kerran vuodessa tänne Vaasaan. Hän tulee luokseni yökylään ja traditioksi on tullut, että vetäsemme pöydän tyhjäksi ja pistämme pelipöydän kuntoon. Pelikorteilla siis pelaamme, saatamme joskus viiniäkin samalla ottaa ja heittelemme puolin ja toisin mitä suurimpia lausahduksia, riippuen toisen joko pelionnesta tai häviöistä. Mukavaa rupattelua, josta ulkopuolinen ei ymmärtäisi yhtään mitään.
Noh, se varsinainen asiani. Tästä on jo kauan aikaa, mutta jokatapauksessa AINA, kun tämä ystäväni oli luonani pelipöydän ääressä, niin jossakin vaiheessa yösyrännä tuli pikkusen vilu, kun paikoillaan tuntitolkulla istuttiin.
Minulla oli iankaikkisen vanha villapusero, jota en ikinä olisi kehdannut laittaa päälleni ihmisten ilmoille. Siinä oli vuosien varrella ilmaantuntu hihoihin reikiäkin:)
Tämän puseron olisin heittänyt pois, mutta kun se oli NIIN mukavan tuntuinen päällä ja oli juuri sopiva pistettäväksi päälle pelipöydän äärelle, niin en toki sitä pois heittänyt.
Elikkä vuodesta toiseen vedin rikkinäisen puseron päälle.
Ystäväni oli laillani myös kova ottamaan valokuvia ja napsi niitä naamastani, vaikka ehdottomasti kielsin. Kiusaa nääs.
Noh, seuraavalla kerralla, kun hän tuli Suomeen, niin toi tullessaan edellisellä kerralla otettuja valokuvia. Aina aina ja aina mulla oli se sama viininpunainen pusero päälläni :)
No nyt loppuhuipentuma. Meinasin Kuolla nauruun, kun taas eräänä yönä menin hakemaan kaapista tutun pelipuseron, niin kävellessäni takaisin pöydän ääreen se pusero päälläni, ystäväni sanoi hämmästyneellä ilmeellä: "Onko sulla Uusi pusero?"
Mua tuo lause nauratti, kun toden totta olin pitänyt kyseistä riepua varmaan 20 vuotta.
:)
Mitä vanhemmaksi tulee niin sitä paremmiltä näyttävät nuorena > nuorempana otetut valokuvat, ainakin pääosin, eli jos täysin epäonnistuneet virnistykset yms. jätetään laskuista pois.
Olin minäkin yhteen koulukuvaani piirtänyt itselleni silmälasit, tosin kiiltävässä kuvassa ne näkyivät vain paunaumana. Tosi typerä ilme mulla siinä kuvassa olikin ... ;-/
Minusta on vain pari kuvaa alle kymmenkesäisenä (poislukien koulukuvat). Ne ovat mielestäni parhaat minusta otetut. Sain ensimmäisen oman kameran jo hiukan päälle kymmenvuotiaana. Tykkään paljon enemmän ottaa kuvia kuin olla kuvissa.
Kamerakammo.
Itekkin kuvannut kymmenvuotiaasta. En ole häävi kuvaaja, enkä nykyisin kuvaakkaan juuri koskaan. Mutta kun alkoi kuvaamaan ja näki itsestään otettuja valokuvia, eipä paljoa viitsi olla kuvattavana itse.
=DW=
Kakarana ja teininä kameran edessä oleminen oli vaikeaa, yhtään luonnollisen näköistä otosta ei noilta ajoilta ole, aina piti yrittää jotakin esittää.
Sen jälkeen aloin itse kuvata eikä siitä joka on kameran takana ole kummemmin kuvia. Muut ovat satunnaisesti miusta kuvia ottaneet ja ne ovat jo luonnollisen näköisiä, kai siinä näkyy aikuistuminen.
Huomenta lintu :)
Sama juttu munkin kohdalla. Yhtään luonnollista kuvaa ei minusta ole otettu. Jotkut ihmiset nauravat kuvassa helpon tuntuisesti ja hyvä niin, meikäläinen puolestaan ei osaa vääntää mitään tekohymyä (tunnen itseni pöllööksi, jos ilman mitään syytä vedän huulet hymyyn), niinpä olen kuvissa kuin totinen torvensoittaja.
Muistan oikeen kauhulla, kun otettiin kihlakuvia ja hääkuvia valokuvaamossa. Kiesus se kesti vaikka kuinka kauan aikaa ja silloin piti yrittämällä yrittää saada itsensä edes jollakin tavalla iloisen näköiseksi, ettei muut ajattelisi, että olen mitä onnettomin morsian :)
Kuvia olen aina tykännyt ottaa. Jopa onnistuvat. Tosin en enää kuvaa paljoakaan. Luontokuvia aikanani otin älyttömästi. Oli hyvä järjestelmäkamera ja sekin oli mielenkiintoista säädellä valotuksia ja terävöitymistä ja sen semmosia. Joko valokuva meni täysin pilalle tai siitä tuli yli-hieeeeaaaano. Nykyään on semmonen kamera, jota ei tartte säädellä ja siinä meni mun intoni kuvata. On kaiketi liian helppoa kuvata :)
Takaapäin otetut kuvat ovat sentäs onnistuneet minusta. Että niitä on ihan ilo kattella:)
Kamerakalusto on miullakin aikojen saatossa vaihtunut moneen kertaan, mutta kyllä hyvän luontokuvan saaminen on aina yhtä vaikeaa.
On on, vaikeaa on. Toisaaltaan erittäin mielenkiintoista. Kyllä ilahdusaalto sisuksiin ponnahtaa, kun on onnistunut ottamaan juuri sellaisen luontokuvan, kuin on tarkoittanutkin.
Ennen muinoin kameraan ostin erilaisia linssejä. Oli kauko-objektiiveja, laajakulmaobjektiivia ja sen semmosta. Oli raahaamista, kun etelässä lähettiin "kuvausmatkalle". Nykyään en varmasti saisi kelvollisia kuvia. Siitä on niin kauan aikaa, kun intoilin kuvaamisen kanssa. Olen unohtanut, miten mikäkin kuva kannattaisi ottaa, saadakseen esiin sen mitä tahtoo. Voishan sitä opetella, vaan ei jotenkin vaan innosta enää. Sen hyvän kameran annoin mun pojalle, kun ajattelin hänen tarvitsevan sitä enemmän. Ostin uuden, mutta tuola se möllöttää käyttämättömänä.
Heh, no, miulla noita vanhempia tuolla kaapissa useampia ja pari viimeisintä sitten mukana kun ulos kuvaamaan lähden. Erilaisia putkia niihin kohtalainen kasa, lisäksi jalustoja ja salamalaiteita ja ties mitä... Eikä tunnu riittävän, vielä tässä tekisi mieli hommata kunnon setti palvelemaan tätä loppua elämää.
Aikoinaan kuvasin paljon myös erilaisia sukujuhlia, lakkiaisia yms tapahtumia. Nyttemmin sellaisen olen jättänyt vähemmälle, ei noita lähisukulaisia enää kovin paljon ole enkä viitsi noihin etäisempiin juuri yhteyksiä pitää.
Nyt pitäisi osata luonnossa jättää lintujen tähtäily vähemmälle ja keskittyä vaikka kasveihin ja perhosiin, perhoskesä tuntuu olevan parempi kuin pitkiin aikoihin.
No Heh itsellesi:)
Ymmärrän kyllä hehhittelysi, sillä nyt mulle tuli takaraivoon tunne, että olen kirjoittamassa ihan Ammattilaisen kanssa. Kaappi täynnänsä putkia.
Hyvät vehkeet sulla:)
Olisi hyvin mielenkiintoista nähdä niitä sun ottamia kuvia. Miten se vois onnistua?
Puheistasi päätellen, kuvaamistaitosi on ykkösluokkaa ja siksi utelututtais kovasti.
Voisitko jonkun linkin lykätä, jossa olis pitkä rivi valokuvia? Oikeesti oikeesti kyselen.
Jaa, vai on perhosia tavallista enemmän. No tänne Vaasaan älä ainakaan niitä tule kuvaamaan, koska juuri tänä kesänä en ole nähnyt ainuttakaan perhosta. Outoa, sillä muina kesinä niitä on lennellyt sielä sun täälä.
Mutta Paarmoja on paljon. Jos niistä olisit kiinnostunut, niin minusta saisit hyvän Haaskan:) Kaikki, koko lähitienoon paarmat ovat mielistyneet minun lihaani. Olen maukas, herkullinen pakkaus, täynnänsä juuri oikeanplaatuista lihhaa.
Karhujen kuvaajatkin vievät haaskoja metsään ja karhut nuuhkivat ihanaista mädännyttä lihaa ja tulevat joukolla murkinoimaan.
Minun ei tarvitse seistä töröttää mettäs ku 3-4 minsaa, niin johan mun ihos on kiinni älyttömästi paarmoja. Paarma naisen olkapäällä, otsassa tai niskanmutkassa olis tavattoman hyvä kuvauskohde. Mietihän sitä häh :)
Miten muuten perhosia pystyy kuvaamaan, kun rauhattomasti lentelevät ja ovat arkojakin. Ja niitä näkee tosi harvoin. Vai perhoshaavillako kirmailet pitkin ketoa, jalat koikkelehtien kuleksien. Jaa, mut tosiaan sähän ootkin lintu. Joo, on helpompi lennellä niiden peräs. Just joo.
Mut mieti niiden kuvien lähettämisiä. Tosissani kysyin.
Eipä täälläpäin ole tänä kesänä kovin monta perhosta lennellyt. Pari ritariperhosta näin juuri ennenkuin lintu sieppasi ne nokkaansa. Viime kesänä niitä kuvasinkin. Oli useampiakin syreeninkukissa.
Viimeviikolla kasvimaalla pyllistellessäni meinasivat paarmat ajaa minut sisätiloihin. Oli niitä aivan tuhottomasti. Olisi saanut olla joku vitsan kanssa ajamasta pois mokomia. Nytkin vielä on punaisia pilkkuja melkein joka puolella missä silloin oli paljasta kohtaa. Ei viitsinyt lämpimällä hirveästi vaatteitakaan ylleen pukea.
Lintusia on paljon vaikeampaa kuvata koska ne liikkuvat niin nopeasti. Västäräkit ainakin. Lintupoikueita olisikin kuvattaviksi asti jos alkaisi kameran kanssa niitä vahtimaan.
Onhan noita kameroita muutama tuolla hyllyllä jemmassa järkkäristä lähtien. Kaikkein ensimmäiseksi ostamani digikamera on ollut tähän asti paras.
:) Lintusia on tosiaan vaikea kuvata, mutta yöhuuhkajallapa on kaapis Niin paljon putkia, että kun ne pistää yheksi pötköksi, niin voi seistä mettän reunas ja tryykätä sen yli-pitkän putken mettän siimekseen pesän viereen, niin sehän on siinä sitte. Heleppoa.
Paarmat ovat todella inhottavia. Varsinkin jos on pikkusenkin kostea iho, niin nehän hullaantuvat ihan hepulikohtausmaiseen tilaan.
Saaressakin jos menee aurinkoon, niin paarmat hyppää esiin, jos menee varjoon, niin paarmat häipyy, mutta hyttyset sitten taas lähtevät joukolla inisemään.
Mulla on kyllä se hyvä puoli, että lihani on maukasta, mutta vereni on pahaa. Hyttyset eivät näet oikein pidä vereni mausta. Olen A- ja eivät kaiketi ole niin negatiiviseen vereen tottuneet.
Sudenkorentoja on saaressa tosi paljon. Niistä tykkään. Helikopterimaisia isouksia, rauhallinen peloton olemus.
Jaaaaa... no onhan tuossa jo tuo profiilikuva, itse otettu, tosin ei luonnossa vaikkakin oikeasti elävästä jättiläismerikotkasta. Ja profiilissa pari linkkiä joiden kautta niitä enemmän näkee. Eivät ne taidot mitenkään erityiset ole, ihan omaksi iloksi ja ajanvietteeksi olen noita kuvia aina ottanut, harrastuksia kun on hyvä olla. Monilla on varmasti paljon parempia... Ammatin kanssa noilla ei ole kerrassaan mitään tekemistä enkä ole nuoruusvuosien jälkeen mihinkään näyttelyihinkään tms osallistunut.
Mutta mutta... paarmojen kuvaukseen en taida haaskaa tarvita, sen sijaan karhun kuvaaminen kiinnostaisi jo kovasti, vapaaehtoisia haaskoja on vain vaikea löytää...
Kyllähän tuo perhosten ja muiden öttiäisten kuvaaminen on hermoja vaativaa hommaa, jos niiden antaa lennellä kuten ne haluavat, kuten tietysti lintujenkin. Lähelle pitää päästä ja oikein lähellä on sitten kaikenlaisia hankaluuksia valaistuksen ja tarkennusalueen yms kanssa jos nyt unohtaa nuo silmänräpäyksessä tapahtuvat paikanvaihdot jne. Jotkut pahikset käyttävät erilaisia vippaskonsteja mutta itse olen pyrkinyt ottamaan mahdollisimman luomuja kuvia, salama joskus ainoana erityisapuna.
Älä nyt heevetissä vaan rupee ehdottamaan, että tulisin haaskaksi karhuille. Nyt meni yli. En minä nyt sentäs mikään hyväntekeväisyyslaitos ole. Hmm.:/
Karhujen kuvauksesta kirjotan, että vuosia sitten vuokrasimme poliisiliitolta asunnon entisestä rajavartioasemasta (olimme siellä kahtena kesänä). Se oli ihan itärajan tuntumassa tietty. Siinä vieressä oli luontokuvaajille rakennettu hökkeleitä, että saivat kuvata karhuja. Sinne hökkelien viereen vietiin haaskoja ja karhuja tuli kuulemma laumoittain rajan toiselta puolelta.
Kävimme katsomassa sitä paikkaa. Uskalsimme, koska ilmoitustaulussa luki, että juuri silloin siellä ei ollut laitettu haaskaa. Kuvauspaikalle oli matkaa talolta n. kilometrin verran. Hauskoja hökkeleitä. Ne oli rakennettu korkeiden jalkojen varaan. Maasta ehkä noin pari metriä. Latomaisessa hökkelissä ei ollut ikkunoita, vaan haaskalle päin suunnattu pieni aukko, johon sai kameran tökätä. Hökkelin katossa oli todella pitkä "savupiippu", pari metriä sekin. Vei kaiketi ihmisen hajun yläilmoille.
Haimme luvan rajavyöhykkeelle kulkemiseen. Aikomuksena mennä etsimään Lakkoja. Lakkoja ei ollut, mutta karhujen jälkiä sitäkin enemmän. Jotenkin tuli tunne, että ei huvitakaan etsiä lakkoja, kun mukana oli kaks lasta ja kaks koiraa. Lähimme veks.
Hieno kuva merkikotkasta. Muita kuvia en näe. Olen joko a)sokea tai sitten b) hoksaamaton.
Heh, onhan siinä ylläpitäjän laatimat ohjeet siitä miten näkee lisää...
Juu, karhukuvauskeikalle pääsee tuolla Koillismaalla kyllä, muutama matkailuyrittäjä siellä alalla toimii. Monesti siellä olen itsekin käynyt, mutten juuri karhukuvauskeikalla. Itse asiassa voisi tuota nyt lomillaan vaikka tuollakin päin käydä... Kuusamossa on vaikkapa monta hyvää ritariperhospaikkaa, niitä siellä just nyt näkisi varmaan hyvin, monien hyvien lintupaikkojen lisäksi.
Ja profiilikuva ei ole merikotka vaan jättiläis- tai kuningasmerikotka, haliaetus pelagicus, maailman painavin petolintu, rapiat puolisentoista kertaa meikäläistä merikotkaa isompi. Syö lohia Kamtsatkalla ja siellä päin... On kerran yhden kesän Suomen taivaalla lennellyt, mutta taisi olla jostakin karannut.
Aijjaaaa, olisit heti sanonut, että haliaetus pelagicus. Pandion haliaetuksesta tein aloituksen tuonne 50 palstalle, että onhan noi haliaetukset tuttuja juttuja :)
Hyvä kun korjasit asian. Tosin tuossa sun kuvassas ei ole tulitikkuaskia vieressä, että on vähän vaikea huomata, että miten jätti-jätti se onkaan. Kyllähän mä muuten olisin tienny toki:)
Se entinen rajavartioasema, jossa karhupaikka, niin sinne mentiin Lieksasta. Erämaahan ajettiin, pienen järven rannalle.
Älä nyt hehhettele.Mrrr.... En ole tutkiskellut mitään ylläpitäjien ohjeita. Tarttee sitten kait.
Aina olen ollut tyytyväinen itseni.
Kaksikymppisenä puhelin vanhempieni kotona sisarusteni kanssa että aina epäonnistun kuvissa.....isäni murahti näin...etteihän ihmisestä voi parempaa kuvaa tulla kuin on! Näinhän se tosi on!
Mutta kyllähän meikkitaiteilija ja ammattikuvaaja saa aikaan "ihmeitä".....kerran olin ollut kuvattavana ja samoissa meikeissä meni illalla tanssimaan niin tutut olivat hämmästyksissään että mistäs nyt tuulee kun ollaan niinniin meikeissäääään....
Kai sitä kuvittelee olevansa kummemmankin näköinen, ja sitten valokuvassa totuus paljastuupi :/
p.s. olen valokuvissa aina ihan eri näköinen :)
Olen luultavasti jo varhain sisäistänyt ajatuksen, että tietyille asioille ei mitään voi, joten turha huolehtia. En ole varmaan mitenkään hassumman näköinen, koska ensirakkautenikin totesi, että ulkonäkö on hyvä, mutta muuta ei sitten olekaan. Hämmästyin, kun luulin asian olevan toisin päin. Myöhemmin olen tajunnut nämä rakkauden kiemurat, silloin olin raakile.Tässä taannoin lapsuuskotini naapuri sanoi, että äitini oli kaunis nainen ja että minä olen äitini näköinen. Kuka mitäkin näkee, ihan hyvät raamit Luoja on antanut. Niitä en muuten hoitele, mutta terveellisesti haluan elää. Ihan neutraalisti suhtaudun esim. passikuviini.
Olen aivan tasan sitä mieltä että olen takaapäin katsottuna parhaimman näköinen...nykyäänkin, ottaen tietysti iän huomioon