Olen eronnut kaksi kertaa, olen siis paha ihminen. Eka kerran vuonna1992 ja heti perään 2010. Olen myös mennyt uudelleen naimisin, vuosina 1997 ja 2011. Siis kolmannessa avioliitossa mennään! Lapsiakin on matkan varrella siunaantunut ja siiitä olen onnellinen ja kiitollinen. Exäni, joka ei ole oikeasti ole lasteni isäni, vaan astui kuvioihin lasten ollessa 4- ja 6- vuotiaat, jaksaa edelleen olla "isä" heille ja auttaa mm. muutoissa ja muissa vastaavissa. Silti heillä on myös oikeaan isään välit, ainoastaan isin vuorotyö on sanellut aikatauluja
Ihmettelen siis näitä negatiivisia keskusteluja. Mun ex-miehilläni (siis 2 kahdessakymmennässä vuodessa) on ollut vain ihania tyttöystäviä/vaimoja, joiden kanssa homma on oikeasti toiminut. Ovat jopa fb-kavereitani! Ja monet ystävistänikin ovat päätyneet uusperheisiin!!
Ei uusperhe ole mikään uusi juttu, ennen vanhaan se vaan oli kuolo joko korjas. Parhaassa tapauksessa lapsella onkin tuplasti aikuisia, jotka ovat kiinnostuneita hänestä. Tällainen tilanne on minula nyt, uusperheeni mummi ja ukki ovat oikeasti kiinnostuneita vanhimmista lapsistani. Heille tärkeintä on se, että poika on onnellinen.
Ihmettelen siis näitä negatiivisia keskusteluja. Mun ex-miehilläni (siis 2 kahdessakymmennässä vuodessa) on ollut vain ihania tyttöystäviä/vaimoja, joiden kanssa homma on oikeasti toiminut. Ovat jopa fb-kavereitani! Ja monet ystävistänikin ovat päätyneet uusperheisiin!!
Ei uusperhe ole mikään uusi juttu, ennen vanhaan se vaan oli kuolo joko korjas. Parhaassa tapauksessa lapsella onkin tuplasti aikuisia, jotka ovat kiinnostuneita hänestä. Tällainen tilanne on minula nyt, uusperheeni mummi ja ukki ovat oikeasti kiinnostuneita vanhimmista lapsistani. Heille tärkeintä on se, että poika on onnellinen.
Vastaukset 50
Vanhimmat
.. ja plaa plaa... tärkeää et lapsi on onnellinen ja paljon aikuisia ympärillä!!! Mihin helkuttiin se lapsi tarvii satoja aikuisia????????????????? Ei se lapsi ole yhtään onnellismepi onko niitä aikuisia kaksi vai onko sata! Skeaisinhan se lapsi menee kuka on oikea sukulainen ja kuka ei.
Aikuiset vaan niin sanoo ja puhuu lapsen puolesta, jotta saa sen syyllisyyden taakan pois harteiltaan.
Aikuisen mielestä lapsi on aina onnellinen, mutta kuka kysyy siltä lapselta itseltään? Voisi kuule vastaus olla aivan toinen.
Ja kethän se lapsi ensimmäsenä aina kaipaa, omaa äitiä ja isää, ei niitä vierita ihmisiä vaikka kuinka he häntä rakaistaa... sanoina.
On vain ihmisten luuloa, että mitä enempi ihmisiä ympärillä sen onnellisempi olet.
Kuuleppas! Ihmiset rakastuu VIERAASEEN ihmiseen ja he menevät naimisiin. Eivät mene naimisiin sukulaisensa kanssa.
Samoin lapsi rakastaa ensin äitiään ja isäänsä, myöhemmin hän ihastuu/rakastuu VIERAASEEN ihmiseen, perustaa perheen jne....
Lapsi voi kiintyä/rakastaa myös VIERASTA ihmistä jos tämä ihminen tulee osaksi hänen perhettään.
Näin se menee ja monet perheet eivät ole kovinkaan kiinteässä yhteydessä sukulaisiinsa, ne olemassa olevat läheiset ovat siinä saman katon alla. Siinä on se PERHE!!
Niin se aikuinen aina sanoo, putooahan siitä syyllisyys harteilta pois, kun uskoo että lapsi on onnellinen... onhan se kun aikuinen niin päättää.
Mutta kun katsoo lasten pahaa oloa ja mielenterveysjonoja... niin mistähän ne johtuu? Onnellisuudestako?
Minä en ole pihalla ollenkaan vaan puhuin niinkuin asiat on. Mielenterveysongelmat johtuvat sairaudesta. Onnellisuus johtuu ihan muista asioista :)
Mä tiedän monta ihmistä joilla on mielenterveysongelmia ja ovat eläneet koko lapsuutensa ydinperheessä!! Esim. eksäni jonka vanhemmat oli koko elämänsä yhdessä kunnes isä kuoli lopulta siihen alkoholismiinsa.
Lapsipuolen puolesta uskallan sanoa että lapsi ei ole täysin onnellinen noin kun joutuu ravaamaan kahta kotia jatkuvassa jännityksessä vaihtopäivinä. Mutta toisaalta varmasti parempi että ollaan uusioperhe kuin se että äiti ja isä vain deittailisivat satunnaisia kumppaneita. Semmoinen elämäntapa heijastuu tosi nopeasti lapsiin. Jos aikuiset on levottomia niin miksei se heijastuisi lapsiin. Ja kuka ottaa lapsen viikonlopuksi jos vanhemmat haluaa vain deittailla. Toisaalta eri asia varmaan sitten jos lapsiluku on jo täytetty. Mutta näin kun lapsipuolen vanhemmat on niin nuoria ja lapsi ei kai ollut ihan loppuun asti suunniteltu äidin päätös. Perheitä kun on niin erilaisia.
Monet mielenterveysongelmat johtuvat vääristä valinnoista.
On totta, että on ihmisiä, jotka jopa nauttivat pahuuden teosta haureudesta puhumattakaan, mutta jopa tappamisesta.
No jaa... Tottahan se on, että uusperhe voi olla myös hieno asia, mutta enpä sinun taustallasi menisi asiaa noin hehkuttelemaan.
Sinulla siis kolmas avioliitto menossa. Onko sinulla lapsia joka liitosta? Onko kaikilla miehilläsi ollut lapsia edellisestä liitosta?
"Mun ex-miehilläni (siis 2 kahdessakymmennässä vuodessa) on ollut vain ihania tyttöystäviä/vaimoja, joiden kanssa homma on oikeasti toiminut. "
Kuulostaa siltä, että ex-miehilläsikin on tapana hyppiä liitosta seuraavaan.
Mietippä tätä asiaa sitten lasten kannalta...
On sisarusparvi, joilla on useimmilla eri isät. Ja sitten heillä on isäpuoli, sinun tuorein miehesi. Ja tällä tuoreella miehellä mahdollisesti lapsia ennestään. Ja niillä biologisilla isillä vielä uudet vaimot siellä kotona, joilla mahdollisesti myös lapsia ennestään. Aikamoinen kuvio...
Työpaikallani oli jonkin aikaa töissä nainen, jolla oli lapsia neljälle eri miehelle. Oli kuulemma löytänyt viimein sen elämänsä rakkauden ja oli menossa taas naimisiin. Kyllä me muut kuuntelimme välillä häntä ihmeissämme, emmekä millään pysyneet kärryillä, että kuka on kenenkin lapsi ja kuka on kenenkin entinen tai nykyinen tai tuleva...
Miksi ihmeessä pitää mennä naimisiin kaikkien vastaantulevien kanssa?
Miksi pitää tehdä lapsia kaikkien kanssa? En käsitä...Voi olla, että lapsilla on tuossa kuviossa ihan ok, mutta kyllä täytyy lapsen olla vähän päästään pyörällä, että kuka tässä on sitten meikäläisen perheenjäsen ja kuka ei.
Älä käsitä väärin, en ole mitenkään uusperhevastainen. Olen itse uusperheellinen. Mutta minä olen ensimmäisessä (ja viimeisessä) avioliitossani, samoin mieheni. Miehelläni on lapsi edellisestä avoliitostaan, minulla ei. Yhteisiä lapsia meillä on kolme, ja avioliittovuosia takana pian kymmenen. Seurustelimme pitkään ennen yhteenmuuttoa, tutustuimme toisiimme ennen avioliittoa ja perheen perustamista. Olemme onnellisia edelleen, ja jos joskus tiemme erkanevat, en todellakaan aio mennä tekemään lisää lapsia heti seuraavan rakkaan kanssa, tuskin myöhemminkään. En halua lapsilleni sellaista kuviota, että kaikilla sisaruksilla on eri isukit ja sisarpuolia ja puolisisaria ja isäpuolia ja äitipuolia siellä täällä. No thanks.
Vanhin lapseni on 24, joten tämä asia on tuttu. Ex- mieheni ovat innostueneet tekemään lapsia jälkeeni, joten vanhimmalla tytöllä niitä piisaa... Aikuiset tykkäävät problematisoida asioita, jotka ei nuorten mielestä ole ongelma....
Yleinen käsitys näyttää olemvan, että aikusen omasta mielestä on hyvä ja iloinen asia, kun lapsella on kauhea määrä vieraita uusia aikuisia ja uusia lapsia ympärillä että silloin on onnellinen kun on hälinää ja kaaosta! Eihän se määrä ole onnen tae, vaan se laatu.!
Jos on vaikka vainyksi hyvä aikuinen lähellä, se riittää lapselle.
Aikuisen syylisyys vaan poistuu, kun puolustelee omia virheitään ja tekosiaan. Oma onni siinä on tärkein, ei sen lapsen.
Vanhimmat ovat jo aikuisia ja ovat todellakin kertoneet, mitä tein oikein ja väärin.
Mitä hyvää siinä on? Sinäkin vaihdat mihiä joka toinen vuosi.. sekö on parasta? Taidat olla ika mamma.. lapsi aina uuden miehen kanssa... kaikilla eri isä! Minusta ei kovinkaan hyvä asia. Eikä kehumisen paikka.
Ja millasen mallin lapset saa sinusta? Tapojen sanotaan periytyvän, ja tottakai lapset ottaaa mallia...
"Tapojen sanotaan periytyvän, ja tottakai lapset ottaaa mallia... "
Tässäkin on perää. Esim. teiniäitien tyttäristä tulee usein teiniäitejä.
Aiemmin mainitsin työpaikallani olleen naisen, jolla lapsia neljän miehen kanssa ja nyt astumassa avioliiton auvoiseen satamaan viidennen miehensä kanssa. Kyseisen naisen parikymppinen tytär on eronnut pienen lapsensa isästä ja seurustelee eronneen miehen kanssa, jolla on lapsia ennestään...Minä veikkaan, että hän seuraa äitinsä jalanjälkiä ja hänellä on pian pullat uunissa.
No sinä ihan veikkaat ja tietysti toivot pahaa. Kyllä elämänsä voi noinkin elää jos itselle ei koskaan tapahdu mitään. Voi keskittyä toisten kyttäämiseen.
Minä en toivo pahaa kenellekään.
Ja kyllä minulle tapahtuu ihan tarpeeksi, kiitos vain, tekemistä riittää.
Se, että tiedän jonkun elämästä jotain ja heitän veikkauksen ei tarkoita sitä, että keskityn elämässäni vain muiden kyttäämiseen.
Anteeksi jos pahoitin jonkun mielen kommentillani. Edelleen, en toivo pahaa kenellekään, en ole uusperhevastainen, en koe tarvetta mollata ketään.
No, vanhin tyttö on 24 eikä lapsista ole tietokaan, se siis väiteistäs on kumottu. Ok, mun äidistä tuli äiti 18- vuotiaana ja musta 20-vuotiaana. Opiskelin kuitenkin myöhemmin yliopistokoulutuksen. Niin myös tyttöni :P
Ei aina niinkään... Oman äitini vanhemmat ovat eronneet ja äitini ja hänen siskonsa ovat eläneet uusioperheessä. He ovat kuitenkin molemmat menneet naimisiin ja saaneet lapsia -ja pysyneet yhdessä näihin päiviin saakka. He lähentelevät jo eläkeikää ja lapsenlapsiakin on, enkä kyllä usko että erovatkaan enää. Ei se vaan ole niin yksinkertaista, jotkut onnistuu heti, toiset ei. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä...vanha sanonta kuuluu
Tuossa mallissa ei ole mitään hyvää. Ei ainakaan lapsen kannalta. No aikuinenhan tietysti haluaa olla yksin onnellinen, kun on monta sudhetta niin huomaa oelvansa haluttu ihminen. Lapsi siinä jää jalkoihin.
Siis mitä hienoo?? Onko hienoo vaihtaa miestä vuoden välein.. no sillälaillahan saa toki sukua lisää heh.. mutta mitä hyvää siinä on lapsille? Vai tunnetko itsesi riittämättömäksi lapsillesi, että pitää saada niitä lapsenhoitajia...
Se on rangaistus lapsille.
Lapselle ero on vanhemman kuolemaan verrattavissa oleva asia. Se aiheuttaa heille jopa yhtä paljon tai enemmänkin stressiä (vähän iästä riippuen).
Silti veikkaan, että jos sinun, Eikkuli1 lapset olisivat saaneet valita, he olisivat halunneet kasvaa isänsä ja äitinsä kanssa. Eivät exien ja exien ihanien tyttöystävien/vaimojen ja äidin miesten kanssa.
En ole niin varma. Kun isi löi äitiä..
Voi huokaus.... Ei kai kukaan kersa halua olla paikalla huutamassa": Isä, sä olet tappanut äidin.... Avioeron takana voi olla vaikka mitä...
Vähän ristiriitaista, kun kirjoitat että "Silti heillä on myös oikeaan isään välit, ainoastaan isin vuorotyö on sanellut aikatauluja"
Miksi isi löi muuten äitiä? Mikä sai miehen, jonka kanssa halusit lapsia, muuttumaan "tappajaksi". Oletko koskaan pohtinut asioita vai onko menojalka vain aina vipattanut ja lapset/puoliso olleet vähän toissijaisija?
Ihan sairas vastaus... Ihan kuin olisi aloittajan vika, jos exä löi? Tuskin tiesi että mies on väkivaltaan taipuvainen, kun lapsia hänen kanssa sai...
No, miksi ei tiennyt? Pitää seurustella niin kauan, että toisen huonotkin tavat oppii tuntemaan! Mikä kiire tässä valmiissa maailmassa?
Tuohon kyllä haluaisin tutkimustietoa. Ero on kuolemaan verrattava asia? Oma äitini kuoli syöpään kymmenen vuotta sitten. Olen siitä vieläkin vihainen että äiti jätti meidät mutta yritän ymmärtää. Jos vanhempani olisivat eronneet asia olisi käyty keskusteluin läpi heidän kanssaan. mutta nyt hyppäämme psykologin juttusilla sisareni kanssa. Alkoholi maistui muutaman vuoden, poikaystävät vaihtuivat moneen otteeseen. Isä kuoli suruun 7 vuotta jälkeensä. Isä ei mennyt uusiin naimisiin vaikka toivoin että se olisi vähän helpottanut äidin mallin kaipuuta. Olisi silloin edes joku.. Olimme 18 ja 15.
elämänmuutokset aiheuttaa aina stressiä. Mutta niin lopulliseen asiaan kuin kuolema ei voi kyllä mitään verrata.
että ne samat alkohooliongelmat ja poikaystävän vaihtumiset ja muut mokailut olisivat tapahtuneet aivan samoin jos vanhempasi olisivat eronneet. Jopa vaikka eivät edes sitäkään.
Mutta viestisi viimeisestä kappaleesta voi olla yhtä mieltä kanssasi.
Toivon että juttutuokiot psykoloogin kanssa tuottaisivat sinulle helpotusta suruusi.
"Ei toista tunne, ennen kuin on säkillinen suolaa yhdessä syöty..." Sitä paitsi ihmisen muuttuvat. Tavatessa hyvä tyyppi saattaa matkan varrella kokea monenlaisia suhteesta riippumattomia asioita, sairastua henkisesti, kasvaa pieleen lapsuuden traumojen takia tms. Perheen perustaminen on aina arpapeliä, enemmän tai vähemmän.
Jännää, että saatii näinkin paljon negaa ja huonoa mainetta, kun erosin 1992 ja heti perään 2010. "Lapsetkin on ihan heitteillä... "
Vanhemmat itse tykkäävät mutta lapset ovat eri mieltä.
Vanhemmat puhuvat lapsien puolesta yleensä kaikki mitä heille sopii niin sopii lapsillekkin.
Lapset mielistelevät vanhempiaan kuten tein itsekkin kakarana kun ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Oli joko HYVÄKSYTTÄVÄ tai lastenkotiin. Ei ollut pajoa vaihtoehtoja äidin miesystävä oli hyväksyttävä tai uhottiin että saa mennä lastenkotiin. Kukaan ei lasta puolustanut. Se mies kävi rintoja hieromassa mutta eihän siitä saanut puhua ettei vaan tuhoa äidin uutta suhdetta kun se oli vihdoin jonkun äijän saanut. Uusperheesä meillä ei ollut mitään intimiimiteetti suojaa eikä yksityisyyttä kun piti jalatkin levitellä jollekkin uusio äijälle. Äiti ei nähnyt mitään kun sai vaan mulkkua. Ja minun pitäisi rakastaa tuollaista äitiä joka myi meidät veljilleen seksiorjaksi.
Meilläkin oli kulissit siis äitini ja sen äijä ovat vain onnelisisa mutta meiltä kakaroilta ei kysytty yhtään mitään. Tuommoisilta alle kymmenvuotiailta ei mitään kysellä vaan he saavat sopeutua. Ei meiltä murkkuikäisiltäkään kyselty mitään kun äiti toi jonkun mulkun kotiin naimaan. Omia kakaroitaan se äijä palvoi mutta me saatiin remmiä jos joku ei miellyttänyt. Rakastunut nainen sokaistuu ja sehän on tasan tarkkaan varmaa.
Joku yh ämmä kun saa isoa mulkkua perseensä niin ei siinä kakarat enään muistu. Äitimme oli niin rakkauden huumassa kun me lapset olisimme vanhempia tarvinneet ettei tosikaan. Joka viikonloppu meidät sysättiin isovanhempiemme nurkkiin jotta saa äiti naida ja seurustella sen äijän kanssa. Kotia ei ollut eikä kotiin saanut mennä.
Ennen vanhaan lapsella ei ollut varmasti ketään joka olisi ollut kiinnostunut ja se sama kiinnostamattomuus periytyy sukupolvelta toiselle´. Kakaroita on pakko tehdä sillä ei muuten saa yhteiskunnantukia. Minäkin olen arvoton kun en ole kyninyt jotain äijää. Rakkauden nimissä saa nainen rahastaa jonkun tyhmän äijän ja yhteiskuntaa mutta kun se kakara tarvitsisi rahaa niin ei ole mistään mistä antaa.
pakko sanoa, että katkeruuden aiheuttava viha on joillekin pitkäaikainen tai iäisyyden kestävä sairaus. Katkeroitunut ihminen ei voi omaa onneaan koskaan saavuttaa. Eikö helpottaisi, jos jonakin päivänä kokisi vaikka sen metsänrauhan tai auringonlämmön oikeasti nauttien.
jos itse olisit kokenut jotain vastaavaa, niin mielesi voisi olla yhtä musta kuin tuolla jolle vastasit.
Joo, mekin eletään kulisseissa. Mun vanhemmat on ollu näyttelijöitä.
Kulissit oli usein kotonakin, kun isä rakenteli niitä. Varmaan mie oon syntynytkin kulissessa.
kiittää.....
Jos on 2 miestä 20v aikana niinku ap sanoi, niin ei se mun mielestä nyt niin paljoa oo. 20v on hiton pitkä aika ja siinä voi tapahtua ihan mitä vaan.
Samoin vertaus, että jos lapsella on liian monta aikuista ympärillään, niin lapsi menee sekasin. Entäs sitten iso suku.. mullakin 20 serkkua, 3 setää, tätejä on ja enoja ja mammoja ja pappoja, serkkujen puolisoja ja niiden lapsia ja kenen mitäkin. Kuitenkin aika paljon suku tekemisissä keskenään. Eli max 1 lapsi kullekin ja sille vaan 1 ystävä ja 1 mies ja.. ei mee liian sekavaks.
Ydinperheistäkin muuten löytyy tosi pelottavia yksilöitä. Niissä periytyy kaikki tavat sotavuosilta lähtien eikä niitä uskalla muuttaa, koska sellasta sen elämän vaan pitää olla. Aina vaan sitä samaa eikä mitään muutoksia suvaita.
Hei...
En ole yllättynyt saamastasi palautteesta. Pakko nyt osallistua keskusteluun, kun liian yksin tunnut jäävän.
Olen eronnut kolme kertaa. Lapsia on kahdelle viimeisimmälle miehelle. Nyt elän yksin lasten kanssa, mutta uskon yhä rakkauteen, ja uskon että joskus se vielä kohdalle sattuu... Mitään kiirettä ei ole! Lastenkaan takia.
Kun vuosia kuluu, paljon todella voi tapahtua, kuten joku jo kirjoittikin. Kaikki ei aina johdu siitä, että on kukasta kukkaan hyppivä mies, tai kevytkenkäinen nainen. Tunnen muitakin useamman liiton läpikäyneitä, ja syyt voivat olla moninaisia. Joskus syy on ollut itsessäkin, mutta ongelma ns. hoidettu kuntoon, sillä ihmisillä on onneksi kyky kehittyä, kun tulee ikää ja järkeä lisää.
Kuulostaa hyvältä, että olet pitänyt aloittaja hyvät välit kaikkiin ihmisiin. Se ei aina ole mahdollista, vaikka itse haluaisi. Toivon sinulle, lapsillesi ja nykyiselle suhteellesi kaikkea hyvää. Enpä tiedä menenkö enää koskaan neljättä kertaa naimisiin, mutta mikäli menen, niin vasta vuosien seurustelun ja yhdessä asumisen jälkeen.
Joku tuolla mainitsi, että tavat "periytyy". Itse olen täällä niin kovasti ihannoidusta ydinperheestä, ja vuosia vain toivoin että vanhempani eroaisivat.
Isällä oli vaikeaa (en erittele tarkemmin) ja siitä syystä rupesi viina maistumaan turhan paljon. Varmasti se oli äidille tosi rankkaa mikä heijastui siihen että minusta ja sisaruksista tuli kaikista jokseenkin eksyneitä sieluja. Kukin on etsinyt itseään ja kokeillut rajojaan eri tavoin; veli tekee hengenvaarallisia extreme-juttuja, minä sairastuin syömishäiriöön ja sisko ei ole aikuistunut kunnolla missään vaiheessa ja 40v lähestyy.
Minua ei kotona hyväksytty koskaan, ja minusta tuli jonkinlainen perfektionsti. Eikä sekään riittänyt. Koin olevani huono, laiska ja typerä vaikka yritin kaikkeni.
Päätin jo nuorena, että mahdolliset omat lapseni eivät ikinä tulisi kuulemaan sellaista tekstiä.
Omat ihmissuhteeni ovat olleet kovin rikkonaisia ja kun viimein löysin hyvän miehen, jonka kanssa sain tyttären, paljastui vuosien päästä että hän oli täysi huijari.
Tyttären ollessa 2-vuotias sain tarpeekseni. Kuitenkin olen pyrkinyt pitämään hyvät välit tytön isään kaikesta huolimatta ja onnistunutkin ainakin kohtalaisesti. Kunhan pidän mielessä että asioissa ja lupauksissa on aina totta vain toinen puoli. Olimme tytön kanssa kadelleen muutaman vuoden (toki tyttö tapaa isäänsä paljon, asumme samalla paikkakunnalla) ja pärjäsimme hyvin. Rahaa en isältään ole saanut koskaan, joten edes rahanahneuksissani en eronnut kuten moni tuntuu luulevan ;)
Nyt minulla on mies, joka on lämmin ja sydämellinen ihminen. Viimeinen rakkauteni toivon mukaan. Lapsia haluaisimme molemmat mutta itse haluan vielä odottaa (pahinta :D ). Ensimmäistä kertaa minulla on olo, että joku tyttäreni lisäksi hyväksyy minut sellaisena kuin olen.
Varmasti kukaan ei unelmoi uusperheestä. Ei mene naimisiin ja saa lapsia vain erotakseen. Asiat eivät vaan aina ole mustavalkoisia. Tietysti olisin minäkin halunnut että ydinperheessä olisin lapseni saanut kasvattaa. Olen 100% varma että meidän tapauksessa se olisi ollut myös lapselle huono vaihtoehto. Kahdesta pahasta täytyy valita pienempi.
Useampi avioliitto takana ja nykyinen avioliitto ja lapset toisen/toisten miesten. Moni hyppää varpailleen, eihän toi voi toimia. Itse ensimmäistä kertaa naimisissa ja kolme lasta mieheni kanssa ja kummallakin on sama periaate, että pysymme aina yhdessä. Hyväksyn kaikkien perheasetelmat aina, jos vain kaikilla on siinä hyvä olla. Itse olen joskus ajatellut, ettei minusta olisi äitipuoleksi esimerkiksi, jos lapsen äiti olisi vielä kuvioissa mukana. On kuitenkin mutkattomampaa rakentaa "uusioperhettä", jos lapset ovat pieniä ja lapset vaikka olisi muitakin vanhempia elämässä, olisi kuitenkin totutettu niin hyvin, että lapset pystyvät pitämään isäpuoltaan tai äitipuoltaan samanvertaisena kuin se joka kotona on se biologinen vanhempi.
Ei pidä välittää muiden kommenteista, pääasia, että perheessä menee hyvin ja lapset ovat onnellisia perheessänne.
Ei tietenkään kannata suinpäin syöksyä suhteeseen puhumattakaan avioliitosta ja vielä vähemmän lasten tekemisestä. En välttämättä oikein itsekään ymmärrä, jos jokaisen puolen vuoden tuttavuuden kanssa pitää heti tehdä se "rakkauden hedelmä".
Aika harvalla on onni löytää se "ainoa oikea" heti yläaste-/lukioikäisenä, jonka kanssa ollaan elämän loppuun saakka. Omilla vanhemmillani ja muutamalla muulla sukulaisellani on tämä tilanne, että avioliittovuosiakin on jo yli 50-v takana. Myös kaveripiirissäni on näitä, jotka viettävät tänä kesänä 20-v avioliittovuotta. Silti on niitäkin, joissa vasta seurustelu ja yhdessäolo osoittavat, että tämä ei ollutkaan oikea mies.
Itse erosin 20-v avioliitosta, koska olimme kasvaneet täysin erillemme. Ei ollut mitään puhuttavaa, ei mitään yhteistä ja seksielämä ei kiinnostanut enää kumpaakaan. Vain lapset pitivät meidät yhdessä viimeiset 10-v. En ainakaan itse osannut ajatella, että vain lasten takia pysyisin tuollaisessa suhteessa elämäni loppuun saakka.
Omat lapseni ovat jo aikuisia opiskelijoita. Koko eron jälkeisen ajan (n. 10-v) kumpikin on oma-aloitteisesti liikkunut isänsä ja minun kodin väliä (kodit ovat lähekkäin). Säännöt ovat kummassakin kodissa vähän erilaiset. Kumpikaan ei koe, että siirtyminen paikasta toiseen kahden kodin välillä olisi mikään ongelma. Lapsilla on kummassakin kodissa omat huoneet, omat tavarat jne. Harrastukset ja kaverit kulkevat elämässä mukana kodista riippumatta. Lapseni ovat iloisia, onnellisia, pärjäävät opinnoissa ja kummallakin on harrastuksia ja ystäviä. Oma esimerkkini osoittaa, että lapset voivat kasvaa onnelliseksi avioeron jälkeenkin.
Lasteni isä on uudessa avioliitossa, mutta itse olen pysynyt ilman parisuhdetta. En silti missään tapauksessa vastusta uusioperheitä, mutta en vaan ole löytänyt sellaista miestä, jonka lapset sopisivat osaksi meidän perhettä enkä halua lapsille sitä esimerkkiä, että kotona hyppää eri miehiä. Ehkäpä yritän etsiä uutta suhdetta, kun lapset lentävät pesästä.
Ymärrän ajatuksesi siitä, että et halua mitä tahansa miehiä lastesi elämään. Se on hienoa. Mutta oletko ajatellut, että nyt lapsesi eivät saa hyvin merkittävässä teini-iässä esikuvaa siitä, miten sinä äitinä elät parisuhteessa? Miten nainen ja mies kohtelee toisiaan hyvin, miten äitikin ansaitsee rakkautta, aikuisten välistä rakkautta jne. Hyvän parisuhteen tuoman esimerkin vaikutus lapsiin on valtava. No, toivottavasti lapsesi saavat sen isänsä luona.:)
Ne lapset ovat jo aikuisia.
Eivät lapset aina välttämättä halua asua ja elää ydinperheenä bioliogisten vanhempiensa kanssa.
Oma tyttäreni lähenee nyt 30 ikävuottaan. Hän osallistui aikoinaan johonkin uusperheestä eronneiden lasten tutkimukseen. Haastattelija oli hämmästytnyt, kun tytär sanoi, että hän on tyytyväinen kun äiti ja isä erosivat (avoliitto). Eron aikana hän oli 4 v ja hänellä oli jo muistoja siltä ajalta.
Olin eron jälkeen pitkään yksin lasteni kanssa, kunnes tapasin miehen, jolla ei ollut omia lapsia. Uusperheellisyydelle minä odotin hyvää, koska lapset tapasivat sen verran harvoin omaa isäänsä ja kaikki mahdollisuudet olisi ollut.
Lopputulos kuitenkin, ettei juuri tuo vanhin lapsi koskaan kunnolla hyväksynyt isäpuolta, eikä mies tätä haasteellista, vahvatahtoista lasta. Lisäksi hänen kehittyminen ja kasvaminen nuoreksi naiseksi tuntui olevan tälle miehelle hankala paikka.
Erosimme monista syistä, mutta tytär sanoi tuossa haastattelussa että oli iloinen tästäkin erosta. Hänen mielestään tuo mies tuli meidän väliin.
Kaksi eroa takana, uskoin elämään ja itseeni ja rakkauden voimaan.
Kolmas mies. Hänellä vielä alaikäiset kouluikäset lapset ex-liitosta.
Uskoin,e ttä asiat alkuvaikeukista huolimatta lähtevät sujumaan....
Toisin kävi.
Miehen käsittelemätön ero, exänsä - lasten äidin- katkeruus, lapset välikappaleena alusta loppuun asti, lapset olivat aivan uskomattoman törkeitä minua ja meidän yhteistä lasta kohtaan.
Ja se miehen exä niin täynnä vihaa ja katkeruutta, eikä mies nyhväke saanut koko aikana peliä poikki ja exänsä mihinkään ruotuun. Exä oli myös taitava manipuloimaan ja puhumaan sossut puolelleen. Mies ei osannut lausetta muodostaa eikä halunnut mennä mustamaalaukseen mukaan kertomalla edes totuuksia siitä, miten tapaamiset ja lasten toiminta ja sen naisen toiminta meillepäin näyttäytyy.
Mikä oli minun rooli? Olisi pitänyt jättäytyä sivuun jo aikaisemmin. Sanoa, etten pese, en huolehdi, en laita ruokaa, en mitään, hoida itse lapsesi. Olisin päässyt vähemmällä. Olisi pitänyt vaatia tapaamisia toteutumaan muulla kuin kodissa, joka oli myös minun ja meidän yhteisen koti, mutta josta tuli jotain muuta joka toinen vkl.
Olisi pitänyt sanoa anopille suoraan, että minä huolehdin omistani, mies huolehtii omistaan. Näistä lapsista kolme on miehen, mutta vain yksi minun. Ja sinä anoppi olet mummo kaikiille, Olisi pitänyt sanoa, että älä puutu minun perheeni sisäisiin asioihin.
Miehestä ei ollut sanojaksi.
Tapahtumia ja vuosia oli paljon.
Lopulta kamelin selkä katkesi.
Erosimme.
En enää mene naimisiin, en muuta yhteen, en perusta uusperhettä.
En usko rakkauteen, en perheeseen, en uusperheeseen.
En ole katkera, olen realistinen, vihdoinkin.
Minäkin olen ollut naimisssa kaksi kertaa, myös kaksi kertaa eronnut. Yksi lapsi toisesta liitosta. Aina ei parisuhdeasiat mene kuin on suunniteltu, ihmiset ja asiat muuttuvat.
Lapsi käy isänsä luona suhteellisen säännöllisesti. Molempien exien kanssa tulen toimeen, tosin ensimmäisen kanssa ei ole sitä lasta yhdistämässä joten yhteydenpito on vähäistä. Toisen kanssa olemme yhteydessä lapsen lisäksi myös yhteisten työkuvioiden takia.
Erosta on kulunut 5 vuotta. Vuoden ajan minulla on ollut uusi avopuoliso, jolla itsellään on samanikäinen ja samaa sukupuolta oleva lapsi kuin omani. Lapset ovat kuin sisaruksia. Olemme tunteneet uuden puolison kanssa todella pitkään,jo ennen erojamme ja lapset ovat tunteneet meidät myös. Tunnemme siis toistemme exätkin oikein hyvin!
Minulla on hyvä olla. Mielestäni lapsilla on tapauksessamme erittäin hyvät lähtökohdat elää uusperheessä. Lapset ovat samanarvoisia myös isovanhempien luona, oli sitten kyseessä minun tai miehen vanhemmat tai jopa jommankumman exän vanhemmat.
Tällaisesta tilanteestako minun pitäisi olla pahoillani? Vain siksi ettei ydinperhe onnistunut tai että ensimmäisen liiton solmin nuorena väkivaltaisen miehen kanssa?
En ole pahoillani,olen onnellinen!
Itse elin lapsuuteni perheessä, jossa oli jatkuvasti kireä ilmapiiri. Remmistä sai, jos jotain teki väärin. Lopulta lopetin siinä ala-asteikäisenä jo itkemisenkin.
EIhän sitä lapsena tajunnut, että mikä on ylilyönti.
Tämän seurauksena minusta muotoutui se "kiltti tyttö". Aina niin hiljainen ja ujo.
Vanhetessano huomasin saman aggressiivisuuden kohdistuvan äitiinikin. Käsiksi käymistä, potkimistä.. Huutamista ja haukkumista.
Teini-ikäisenä yritin pariin otteeseen mennä väliin, kun iskä kävi äitiin käsiksi. Turhaan.
Juttelin jopa itse tietysssä pisteessä äidilleni, että nyt hei, vaikka iskää rakastankin vioistaan huolimatta, niin nyt olisi meidän parasta muutta pois ja jättää iskä yksin.
Äiti ei halunnut..
Vasta kun muutin omilleni asumaan on tilanne rauhoittunut. Tai ainakin niin luulen. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä pinnan alla on piilenyt nämä useat vuodet. Ainakin silminnähden rennompia ja onnellisimpia molemmat ovat.
Nyt tuosta "ujosta ja kiltistä tytöstä" on kehkeytynyt aikuinen nainen.. joka ymmärtää, että ei se ujous ollut luontaista vaan se oli pelkoa.
Sisäänpäinkääntyneisyyttä.. hiljaisuus varokeino.
Ei saa tehdä mitään eikä sanoa mitään.. sitten ei voi tehdä mitään väärin.
Olen huomannut olevani epävarma.. sitä se teettää kun koko lapsuuden saanut kuulla että "etsä siihen pysty, etkä tohon jne"...
Olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja teen juuri sen mitä haluan tehdä. Koska pystyn siihen.
Sanon vaan.. että välillä oikeasti se ero olisi parempi. Jopa lapsen kannalta. Koska se on vaikeaa myös katsoa vierestä, kuinka vanhemmat tappelevat, kuinka sattuu ja itketään.. eikä itse voi auttaa mitenkään.
Sorry, avaaja. SInä olet jäävi. Vain uusperheen lapset voivat kertoa, onko uusperhe hieno asia vai ei. :)
Olen itse erolapsi. Vanhempani alkoivat kuulemani mukaan tekemään eroa, kun olin 1-vuotias. Ero tuli voimaan, kun olin kahden. Veljeni kanssa päädyimme yhteishuoltajuuteen. Iskällä muijat vaihtui tiheään. Oli avioliittoa (lapseton), avoliitto (syntyi velipuoli), jossa minua pahoinpideltiin fyysisesti ja avioliitto (lapseton). Äiti ei ottanut ketään luokseen asumaan, mutta miesystäviä riitti joka sormelle.
Minua on sanottu läheisriippuvaiseksi ja takertujaksi. Aloin seurustella nuorena. Ikävöin ja kaipaan aina jotakin, jota minulla ei ole. Henkistä väkivaltaa olen kokenut uusperhekuvioissa, mutta on myös ollut hyviäkin aikoja. Luulen että tarinani on aika tavallinen. Lukisin mielelläni lyhennelmiä muiden uusperheissä eläneiden lasten kokemuksista. Miten muilla on mennyt, kun katsotte aikaa taaksepäin?
Milloinka tulee neljäs avioliitto? Ei herranjestas kuinka tuplasti pitää kakralla olla aikuisia jotka ovat kiinnostuneita siitä kakarasta?
Voihan sitä kiinnostunutta leikkiä kuka tahansa ja itse voi olla oikein kuvitelmissaan tyytyväinen. Oletko joku narsisti että saat tyydytystä sillä kuinka moni on kiinnostunut kakaroistasi ja tuo aviolliitojenkin määrä jo kertoo jotain kuinka itsekeskeinen ihminen olet. Kauhean paljon ihmissuhteita olet luonut mutta mikään ei ole kestävää laatua.
Paha ihminenhähän et ole mutta vaihtelu virkistää kuten tunnen samanlaisia levottomia ämmiä joilla on kakaroita useammalle miehelle ja se viimeinen äijä ei ole kenenkään kakaran isä sillä ne niihin on jo kyllästytty mutta ikää on jo niin paljon ettei se ämmä saa enään sitä yhteistä kakaraa sen uuden äijän kanssa sillä muutenhan se olisi jo heti tehty kuten tavallista.
Kauhea pakkomielle mennä naimisiin ja mikä ihme se on jos haluaa äijän elättävän itsensä. Narsisti nauttii tästä itseensä keskitetystä huomiosta niin että menisi naimisiin varmaan kymmenen kertaa ja joka äijälle kakara niin kauan kunnes se onnistuu paksuksi itsensä saattamaan. Pääasia että on jatkuvasti huomion keskipisteenä ja tuntee itsensä tärkeäksi.
Kuinkahan monta avioliittoa kirjoittaja tarvitsee ennen kuin on onnellinen? Mikinkähän on mahtaneet kariutua aikaisemmat avioliitot? Pahasti epäilen että latvassa viiraa pahemman kerran ja ikään kuin ollaan todistelemassa itselle ja muille julkisesti että tässä ollaan onnellista suur perhettä rakentelemassa. Yhdyn elelliseen kirjoittajaan,paskaa jauhat!! Ja yrität syyllisyyttäsi peitellä, jos sinulla omaatuntoa on laisinkaan?
Aika katkeria kommentteja, kertonee ihmisistä jotain. Huomasitteko, että ap. kertoi joutuneensa perheväkivallan uhriksi ja lähteneensä tästä suhteesta yli kymmenen vuotta kestäneen avioliiton jälkeen? Aina haukutaan naisia, jotka eivät lähde väkivaltaisesta suhteesta, mutta kun lähtevät ja vielä kaiken lisäksi löytävät uuden onnen, niin johan tulee taas lokaa niskaan.
On se vaan niin kummaa, että ihmiset ajattelevat sen ydinperheen olevan onni ja autuus ja uusperheen helvetistä. Ja ettei oikeasti voi olla ihmisiä, jotka rakastavat toisen lapsia.. Itse olen kasvatusalan ammattilaisena nähnyt niin paljon, että uskon uusisien/äitien pystyvän myös rakkauteen lapsipuoliaan kohtaan..
Minä olen kokeillut yhden kerran uusperhettä ja en aio kyllä suositella kenellekään. Yhtäkään toimivaa uuserhettä ei ole lähipiirissä ja täällä palstalla ne kaikki asiat on. Vaikka oman elämän saisi uusperheessä toimimaan niin sitten exät yrittää sotkea kuviota ym....ym.... joten puhuminen ei auta.
Oman ja lasteni hyvinvoinnin vuoksi uhrasin rakkauden ja uusperheen ja muutin lasten kanssa omillemme, meille se oli parempi ratkaisu ja olen nykyisin onnellinen ja lapset myös. Rakkauden aika on sitten kun lapset eivät asu enää kotona.
Tuommoiset viritykset ei oo kun epätoivosten ihmisten kyhäelmiä. Ei kukaan normaali uhraa itseään ja lapsiaan sekoiluun. Minä en tunne yhtään ihmistä, joka eron jälkeen seikoilisi noin pahasti, kuin täällä moni on tehnyt.
Eletään kulisseissa, kerrotaan tarinoita, joissa ei ole totta minkään vertaa.
Nykyihmiset on kuin satuolentoja, elävä asioita joita ei ole, mutta kun oikein siihen uskoo, kaikki alkaa elämään.
Kuka tästä hyötyy? Ei kukaan, kaikki pettää vain itseään. On ihmisiä, jotka nauraa moiselle hömpötykselle,, ja säälii heitä, jotka niin tosissaan leikkii onnellista.
On kurja pudottaa nämä ihmiset totuuteen, mutta jos he oiekeesti haluavat elää onnellisena, pitää moiset viritykset ja kuvitelmat unohtaa. Ei sitä elämää rakenneta kuivitelmien ja satujen varaan, se onnellinen elämä tulee ihan itsestään, jos on tullakseen.