Endo + bipo

Ja juurikin noiden perinnöllisten, mielenterveyssairauksien takia en ole kovin innokas hankkimaan lapsia. Isälläni on diagnosoitu bipo ja niin on myös siskollani ja veljelläni... eli perimä ei kovin lupaavalta vaikuta.

moikka! ihan kuin minun tekstiäni! voisimme vaikka vaihtaa sähköpostiosoitteita ja jutella siten koska aika harvoin käyn keskustelu palstoilla. olen myös 24vuotias ja masennus alkoi yläasteella. kaksisuuntaiseksi se todettiin noin reilu vuosi sitten. mutta katsoessani taaksepäin elämääni, se varmasti muuttui siihen jo huomattavasti aiemmin. en vain käynyt lääkärissä. makasin vaina kotonani viikkoja. myöskin endometrioosi todettiin nyt loppuvuodesta. :( sain lääkkeeksi e-pillerit nimeltä cilest. se on auttanut!!
minulla on krooninen kiputila ja syön todella vahvoja kipulääkkeitä. hirveitä määriä, ja niihin olen täysin koukussa, se pahentaa masennusjaksojani. tunnen siitä syyllisyyttä, ihan niinkuin kaikesta. olen myös parisuhteessa mutta tuntuu ettei miesystäväni jaksa tätä menoa. säikähtää aina kun olen yksin, masennusaikoina jos jään yksin, revin hiuksiani, hakkaan päätäni ja käsiäni aivan mustelmille. en jaksa pitää yhteyttä kavereihini (joita ei paljon edes ole) vaan roikun täysin miehessäni :( .. kaiken kukkuraksi jouduin pois töistä pari kk sitten, ensin se oli helpotus muttei tämä päivät-yksin-kotonakaan ole helppoa. odotella miestä kotiin, katsella tv:tä, siivota. usein vaan maata. en käy ulkonakaan.
kyselit neuvoja ja tässä niitä ei tainnut tulla. mutta minua on auttanut paljon kalaöljykapselit! lamictal on lääkityksenäni. aloitin myös etäopiskelut kotona, niitä kun jaksaa joskus tehdä niin se helpottaa masennus jaksojani.
oletko kertonut kellekään sairuadestasi? minun sairaudesta tietää vain (kohta ex-)mieheni.

Minulla vanhempani tietävät tästä, kaksi parasta ystävääni ja tietysti avomieheni. Pahoina masennusjaksoina olen (ollut) äärimmäisen itsetuhoinen ja edelleenkin jos tapahtuu jotain, päädyn viiltelemään. Vaikka tiedänkin sen olevan vain hetkellinen helpotus, en keksi muitakaan keinoja purkaa henkistä ahdistusta.
Viime maniakaudellani liikuin kuin hullu, jolloin menkkakivut hetkeksi helpottivat, mutta tämänhetkisessä rahatilanteessa ei todellakaan ole varaa ostaa salikorttia.

En ole uskaltautunut käymään terapiassa vuosiin, koska viimeksi minulla vaihdettiin vähän väliä terapeuttia, määrättiin lääkkeitä, jotka eivät auttaneet ja muutenkin tuntui tyhjältä käydä puhumassa kuukausi yhdelle ihmiselle, ja sen jälkeen vaihtui taas lääkäri.

hyvä että kuitenkin vanhempasi tietävät. uskon että saat heiltä tukea?!
itse en koskaan voisi kertoa kenellekään.
aamulla oli hyvä olo, ajattelin että tänään teen vaikka mitä, lista on loputon mitä täytyisi saada aikaiseksi. mutta hetki sitten tuli taas sellainen olo että en ole mitään, en jaksa mitään, eikä ole mitään järkeä tehdä mitään, ei ole edes järkeä elää. ja menen peiton alle koko päiväksi. tätä tämä on.. olen välillä niin surullinen eikä mikään auta. tämä tunne on sanoinkuvaamaton.

Minulla juurikin sen isän diagnoosin takia oli helppo kertoa omasta taudista... vaikkakin isä tuntuu välillä vähättelevän minun tautiani, varsinkin kun suurimman osan aikaa saan pidettyä itseni pinnalla.

Meillä on mieheni kanssa käynnissä muutto toiseen kaupunkiin, hän on päivät töissä, joten minun pitäisi pakata... mutta ei vaan jaksa. Varsinkin nyt kun liikkuminen sattuu ja tuntuu vaan niin turhalta. Välillä sitä vaan miettii, että minkä pahan sitä on tehnyt edellisessä elämässä, että tässä saa kärsiä jatkuvasti.

Mul on diane nova e-pillerit jotka on auttanu tosi hyvin endon aiheuttamaan kipuun.

Minulla kävi juuri niinkuin epäilinkin, mieheni jätti minut toissailtana. Nyt olisi etsittävä oma asunto ja koittaa elää "omaa elämää" ja yrittää jotenkin selvityä. Pelkään kuitenkin miten tässä tulee käymään. En näe valoa tulevaisuudessani ollenkaan.
Toivottavasti sinulla kuitenkin tuo suhde toimii ja pysyy. Minulle tämä parisuhde oli tärkeintä maailmassa. Nyt tuntuu ettei tämä masennusjakso pääty ollenkaan.

: / Harmi kuulla miehestäsi.. uskon että se on rankkaa ja kaikki tuntuu toivottomalta. Vaikka meillä tuo parisuhde on tällä hetkellä vakaalla pohjalla, päivittäin saa pelätä milloin seuraava masennus tai mania iskee ja miten hän kestää sitä... En kuitenkaan osaa kuvitella eläväni ilman häntä, joten vain voin toivoa parasta.

Lisäksi tuttavapiirissäni alkaa naiset hankkia pikkuhiljaa lapsia ja mennä naimisiin ja itse tunnun olevan täysin hukassa näiden asioiden kanssa. Tiedän, että miehestäni tulisi upea isä, ja väittää että olisin hyvä äiti, mutta silti pelkäisin vain, olenko sairastuttanut lapsenkin.... ja toisaalta pystyisinkö huolehtimaan toisesta elämästä.