Taitaa siitä jo puoli vuotta olla, kun viimeksi kenenkään kaverin kanssa edes juttelin. Sitä ennen oli myös kuukausien tauko.
Olen siis 14-vuotias tyttö, ja nyt jo tässä tilanteessa. Ei kavereita. Ei ketään kenelle murheistaan kertoa, ei ketään kuka välittäisi. Minulla on kyllä perhe, mutta olen yksi kymmenestä lapsesta, eivätkä vanhemmat juuri välitä. En tiedä, olenko koskaan edes halannut ketään tai pitänyt kädestä. Ainakin siitä on vuosia.
Välillä tuntuu, että olen ihan sinut tämän asian kanssa, mutta sitten romahdan taas. Pelkään ihan tosissani mielenterveyteni puolesta. Kärsin monista pakko-oireista, sosiaalisten tilanteiden pelosta ja monista muista joita en osaa selittää enkä tiedä nimiä mutta tiedän että ne ovat. Pelkään tulevaisuutta, jännitän asoita todella paljon, joskus olen ilmeisesti saanut jopa paniikkikohtauksia. Kaikki ahdistaa. Haluaisin kuolla, mutta silti elää, seurata muiden elämää sivusta. En ymmärrä, miten muka joskus voisin itsenäisesti pärjätä elämässä, jo kotoa lähteminen ottaa koville, ja jännitän esim. ensi vuonna olevaa rippikoulua ihan järjettömästi. Olen jännittänyt jo vuosia.
En voi hakea apua, sitä joku kuitenkin ajattelee. En vain yksinkertaisesti pystyisi siihen, en osaa selittää sitä. Pelkkä ajatus ahdistaa. Toki voisin mennä johonkin, mutta itsetuntoni ei yksinkertaisesti riitä siihen, että voisin itse hakea apua. Se on vaikea selittää.
En tiedä, mihin lokeroon tämä teksti kuuluu. Laitan tämän nyt tänne, voihan sen aina siirtää jos on väärä.
Olen siis 14-vuotias tyttö, ja nyt jo tässä tilanteessa. Ei kavereita. Ei ketään kenelle murheistaan kertoa, ei ketään kuka välittäisi. Minulla on kyllä perhe, mutta olen yksi kymmenestä lapsesta, eivätkä vanhemmat juuri välitä. En tiedä, olenko koskaan edes halannut ketään tai pitänyt kädestä. Ainakin siitä on vuosia.
Välillä tuntuu, että olen ihan sinut tämän asian kanssa, mutta sitten romahdan taas. Pelkään ihan tosissani mielenterveyteni puolesta. Kärsin monista pakko-oireista, sosiaalisten tilanteiden pelosta ja monista muista joita en osaa selittää enkä tiedä nimiä mutta tiedän että ne ovat. Pelkään tulevaisuutta, jännitän asoita todella paljon, joskus olen ilmeisesti saanut jopa paniikkikohtauksia. Kaikki ahdistaa. Haluaisin kuolla, mutta silti elää, seurata muiden elämää sivusta. En ymmärrä, miten muka joskus voisin itsenäisesti pärjätä elämässä, jo kotoa lähteminen ottaa koville, ja jännitän esim. ensi vuonna olevaa rippikoulua ihan järjettömästi. Olen jännittänyt jo vuosia.
En voi hakea apua, sitä joku kuitenkin ajattelee. En vain yksinkertaisesti pystyisi siihen, en osaa selittää sitä. Pelkkä ajatus ahdistaa. Toki voisin mennä johonkin, mutta itsetuntoni ei yksinkertaisesti riitä siihen, että voisin itse hakea apua. Se on vaikea selittää.
En tiedä, mihin lokeroon tämä teksti kuuluu. Laitan tämän nyt tänne, voihan sen aina siirtää jos on väärä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tämä minun viestini nyt toki on typerästi kirjoitettu, mutta sinun pitää ymmärtää se, että olet vielä kovin nuori. Sinulla on vielä tulevaisuus edessäsi, ja on luonnollista, että se pelottaa ja ahdistaa. Ikävä kyllä, ihmisluonnon pimeät tunteet kuuluvat sinun ikääsi. Tiedän, ettei se lohduta, ei se lohduttanut minuakaan sinun ikäisenäsi.
Minulla jännittämiseen on auttanut se, että yritin aina ajatella, etteivät muut ihmiset kuitenkaan välitä minusta pätkääkään, joten miksi minäkään välittäisin heistä, tai heidän mielipiteistään? Nyt, kun minua jännittää vaikkapa ihan vain ulko-ovesta astuminen, mietin, mikä on pahinta mitä voisi sattua. Ja kun se pahinkaan ei loppujen lopuksi ole kovin "pahaa", pelkoni kutistuu ja lähden.
Kyllä sinä tulet pärjäämään itsenäisesti elämässä, kotoa muuttamiseen sinulla on kuitenkin vielä muutama vuosi aikaa. Oletan, että tulet pyrkimään lukioon, ja kirjoitustyylisi perusteella tulet eittämättä sinne pääsemäänkin. Sieltä voit löytää kavereita, silloinhan ihmiset alkavat jo aikuistumaan, yläasteella ollaan vielä lapsia. Vaikutat kypsältä ikäiseksesi, joten voinet suhtautua odottavan optimisesti tulevaisuuteen.
Ja kun lukion jälkeen jatkat korkeakouluihin, silloin todennäköisesti vasta muutat kotoa pois, ja opiskelija-asuntoon. Soluasunto on hyvä vaihtoehto, siellä sinun kanssasi asuu (suunnilleen) samanikäinen tyttö/nainen, joten ihan yksin ei sitä itsenäistymistä tarvitse aloittaa.
Tähän loppuun ihan sairaan hyvä biisi \m/
https://www.youtube.com/watch?v=FVAQQujgSxQ
Usein käy suurperheissä, että vanhemmilla ei ole aikaa keskittyä yksittäisten lasten elämään ja antaa heille aikaansa. Varsinkin jos lapsi on helppo, sopeutuu ja ei vaadi aktiivisesti omaa tilaa. Sinulla on ympärillä ihmisiä ja häärinää, mutta et oikein saa todellista yhteyttä heihin.
Uskon että iän myötä saat lisää rohkeutta. Jo tämä päätös, että kirjoitit tänne on esimmäinen askel puhua tuntemuksistaan toisislle ulkopuolisille. Olet tähän saakka pystynyt lähtemään kouluun ja ja se on onnistunut ja onnistuu jatkossakin. ja jos et pysty niin silloin joku toinen vie ja saat ongelmaasi hoitoa.
Älä nyt stressaa mieltäsi liikaa ajattelemalla huomista ja tulevaisuutta: nyt eletään tätä päivää.
Kun nyt mielesi rauhoittuu, niin voisit alkaa puhumaan huolistasi ensin vaikka vanhemmillesi tai sisaruksillesi. Jos ei avaudu niin kukaan ei osaa auttaa.
Muistatko miten kauan olet kärsinyt yksinäisyydestä? Kyllä tämä palsta sopii sinulle: On kyllä monenlaista vastaajaa ja ei kaikki ymmärrä. On myös monenikäistä ihmistä, jotka voivat antaa veraistukea.
Olen ollut juurikin se helppo lapsi, mutta jossain vaiheessa jotenkin muutuin, sillä sisarukseni kiusasivat minua ja nousin heitä vastaan. Siitä sain sitten kuulla todella pitkään, "miten sinä ennen olit niin kiltti, nyt olet tuollainen...".
Itse asiassa en aina ole edes pystynyt lähtemään kouluun. Olen keksinyt jonkin syyn, ja minulla on siitä huono omatunto. En kerta kaikkiaan vain ole pystynyt menemään, on ahdistanut liikaa, välillä joku tietty asia ja välillä ihan yleisesti.
On hankalaa olla ajattelematta, aikaa on aivan liikaa. Ehkä sen vuoksi olenkin juuri tällainen kuin olen.
Vanhemmilleni olen joskus puhunutkin, mutta ei tunnu siltä, että heitä erityisemmin kiinnostaisi. "Jaa" tai "aha" ovat yleisiä vastauksia... Joskus yrittävät syyllistää, minä itse olisin ainoa syypää ongelmiini. Eivät he sitä suoraan sano, mutta kuitenkin. Sisaruksille kertominen ei tulisi kuuloonkaan... Olen toiseksi vanhin, pikkusisarukseni todennäköisesti rupeasisivat vain pilkkaamaan, en voisi kuvitellakaan heille puhuvani. Samoin isoveljeni.
Muistan tilanteen, jossa koko perhe on istunut ruokapöydän ääressä ja yhdessä pilkannut minua jostakin sanomastani. Muistan senkin, että se, mitä olin sanonut, oli aivan asiallinen ja totta, mutta ei ilmeisesti joidenkin mieleen. Jopa vanhempani olivat siinä mukana. Lopulta päässäni pimeni ja löin lähimpänä olevaa, joka sitten kiikutettiin pois ja toruttiin että hyi hyi, mitäs menit nyt tekemään. Aivan kuin muut eivät siinä olisi mukana olleet lainkaan. Tämä on aivan yleistä meidän perheessämme, yhdessä asetutaan jotakuta vastaan ja pilkataan, kunnes päässä pimahtaa. Pilkattavaa siinä yleensä sitten rankaistaan, kun on käynyt jonkun kimppuun. Voiko olla yhtä sokeita vanhempia, sokeita jopa omalle tekemisilleen?
Ehkä asiat ovat saaneet isommat mittasuhteet päässäni, en tiedä.
Niin, ja tarkoitukseni oli tässä päästä siihen, että täman vuoksi perheelleni on niin vaikea puhua.
Ala-asteella minulla oli vielä pari kaveria, mutta tunsin silti itseni yksinäiseksi. Olen ollut yksinäinen jollain tapaa aina, mutta ehkä jostain kolmannestä luokasta asti, silloin ne vähätkin kaverit rupesivat häipymään.
Kiitos vastauksistanne, ja anteeksi sekavasta viestistä.
Tsemppiä sinulle kovasti! Olen sinua noin puolet vanhempi, mutta muistan hyvin
miten olin sinun iässäsi todella ahdistunut ja kärsin pahoista neurooseista ja pakko-oireista. Nuoruus vielä on muutenkin tosi hämmentävää ja vaikeaa aikaa ja se jo yksistään saattaa aiheuttaa erinäisiä oireita.
Neuroosit ja pakko-oireet ovat monesti elimistön tapa kestää vaikea tilanne. Näin minulle joskus joku psykologi kertoi. Se on tavallaan sellainen puolustusmekanismi, kun ei pysty käsittelemään vaikeita asioita mielessään.
Pettymykset ja pahat muistot aihettavat myös huonoa itsetuntoa, nuorilla itsetunto ongelmat ovat hyvin yleisiä.
Lohdutukseksi voin kertoa, että nuo asiat helpottavat iän myötä. Itsekin olen ihan iloinen, työssäkäyvä perheenäiti nykyään :) Mutta suosittelen, että menisit jonnekin purkamaan pahaa oloasi, se voisi oikeasti auttaa! Voisit paremmin ymmärtää itseäsi ja sitä mitä koet juuri nyt. Itse vitkuttelin monta vuotta, olisi kannattanut minunkin jo aiemmin lähteä keskustelemaan asioista. Tein sen kenenkään tietämättä, sinunkaan ei tarvitse kertoa siitä kenelläkään, esim. perheellesi jos et halua. Keskustelu ammattilaisen kanssa voi aukaista sinulle monia uusia näkökulmia asiaan. Toivottavasti pystyt rohkaisemaan mielesi ja haet apua, jos et ihan nyt niin myöhemmin kuitenkin.
Ystäviä tulee varmasti elämääsi ja toivottavasti saisit sellaisia pian! Yritä jaksaa ja kaikki kyllä tulee järjestymään ja helpottumaan, ihan varmasti.